tiistaina, toukokuuta 08, 2007

Hylkivät toisiaan

"Bloggaaminenhan on spontaania asiantuntemattomuuden esittelyä. Taustojen selvittäminen kuivattaa aina kirjoitusinnon. Informaatio ja kantaaottavuus jotenkin luonnollisesti hylkivät toisiaan."

Matti osui asian ytimeen.

Mikä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että bloggausintoni tilapäinen notkahdus liittyisi joihinkin hybristisiin harhakuvitelmiin oman asiantuntemuksen kasvamisesta.

Pikemminkin päin vastoin. Tiedättehän - kun tajuaa, miten vähän tietää, saati ymmärtää ja niin edelleen. Toisaalta sen tajuaminen on mahdottoman lohdullista, koska samalla katoaa paljon joutavia vakavasti otettavuuden paineita.

Saa ikään kuin luvan kanssa olla iloinen tollo.

2 kommenttia:

Marinadi kirjoitti...

Aivan, ja tämä pätee niin usein. Olen huomannut, että kun aloitan jotain, olen innosta pinkeenä ja teen ja nriemuitse. Sitten jossain välissä tajuan, kuinka vähän oikeastaan osaa, ja sitten saattaa käydä niin, ettei enää kehtaakaan. Omat kriteerit sille tekemisille kohoavat.

Mutta toisaalta siinä sitten nimenomaan lohduttaa tuo, että saa olla tollo. Ja jos sen hoksaa, niin sitten voi taas tehdä ilolla.

pagisija kirjoitti...

Jep, tuo on asia, jota viime aikoina olen miettinyt paljon. Luulen siinä piilevän oivalluksen, joka voi tehdä suorituspainotteisesta elämästä oleellisesti kepeämpää. Siis hyvällä tavalla, ei niin, että kaiken lyö lössiksi lopettaen yrittämisen ja itsensä haastamisen.

Esimerkiksi vasta viime vuosina olen tajunnut, että akateeminen keskustelu voi parhaimmillaan olla hauskaa, hullua ja typerää. Ei tarvitse pönöttää tärkeänä ja jäykkänä peläten möläyttävänsä jotakin niin tyhmää, että koko huone hiljenee myötähäpeästä. Ei myöskään tarvitse yrittää todistella muilla kompetenssiaan ja tuota mainitsemaani vakavasti otettavuutta. Entä sitten, jos kysyy typeriä tai ei osaa vastata omaa tutkimusta koskevaan kysymykseen? Entä sitten? Humanististen ja yhteiskunnallisten tieteenalojen ideanahan voidaan nähdä juuri maukkaiden kysymysten esittäminen, ei "oikeiden vastausten" löytäminen - niitä kun ei aina edes ole. Kollektiivinen tollous suurten kysymysten edessä on kuitenkin tosiasia.

Ei liene yllättävää, että jatko-opinnoista ja niihin liittyvistä kinkereistä on nauttinut paljon enemmän tuon oivalluksen jälkeen.

Mikä paradoksaalisinta, itsensä nolaamisen pelko tappaa paitsi ilon, myös mahdollisuuden ideoiden ja ajatusten vapaaseen pallotteluun.