Piirtely auttaa keskittymään

Historiantutkijoiden työllistymistä käsitellyt seminaari tammikuussa oli mitä kiinnostavin, vaikkei ehkä jäljestä uskoisi.

Nuo aina puuhakkaat ja ihmiselämän ilmiöitä väsymättä luotaavat tutkijat ovat nyt todenneet saman, minkä allekirjoittanut jo lapsena huomasi: piirtely auttaa keskittymään tylsiin töihin.

Esimerkiksi palaverissa tai luennolla - jossa ei tarvitse tehdä muistiinpanoja - pystyn keskittymään monin verroin paremmin käsillä olevaan asiaan, jos samalla piirrän. Usein olen kyllä miettinyt, vaikutanko raapustellessani välinpitämättömältä ja epäkohteliaalta puhujaa kohtaan, vaikka asia on aivan päinvastainen.

Tahallaanko

Lienen aiemminkin avautunut koirien fleksi-kelataluttimista, joista huolimattomasti käytettyinä koituu riesaa kanssaihmisille ja vaaranpaikkoja koirille itselleen. Se hihnan uloskelautumisen pysäyttävä jarrunappula kun tuntuu monille koiranulkoiluttajille olevan joko liian vaikeakäyttöinen tai tyystin tuntematon kapine.

Ilmiössä ei ole sinällään mitään uutta. Pyöräillessä on jo tottunut varomaan väylän poikki sinkoilevia eläimiä, eikä omien koirien kanssa kulkiessaan enää ylläty siitä, että ihmiset päästävät fleksin päässä olevat sessensä esteettä hyökkimään päin (tee siinä nyt sitten hallittu ja hyväkäytöksinen ohitus kahden tulisieluisen terrierin kanssa).

Silti ihmisten tollous - anteeksi vain, mutten jaksa nyt asiaa tämän kauniimmin muotoilla - ihmetyttää kerta toisensa jälkeen. Otan toisinaan koiranpojan mukaan juoksulenkille, jolloin hölkkäämme hyvässä järjestyksessä ja lyhythihnaisessa muodostelmassa kevyen liikenteen väylän oikeaa laitaa. Usein - liian usein - käy niin, että fleksikoirakkoa ohittaessamme omistaja antaa juoksevasta lajitoverista intoutuneen lemmikkinsä singahtaa suoraan meitä päin.

Voin vakuuttaa, että omista ja vieraista koirista ja näiden hihnoista koostuva vyyhti on jotakin, jota ei jalkoihinsa reippaassa juoksuvauhdissa halua. Vielä en ole lentänyt päistikkaa naamalleni tai rämähtänyt rähmälleni koirien päälle, mutta hyvin lähellä se on ollut.

Ymmärrän toki asian, jos lähestymisemme on jäänyt koiranomistajalta huomaamatta. Lähes kaikissa tapauksissa se on kuitenkin pantu merkille jo pitkän matkan päästä. Monesti meitä pysähdytään oikein odottamaan.

Tahallaanko ne siis sen tekevät? Joskus sekin vaihtoehto on käynyt mielessä.

Dilemmoja

Pagistaanin päivitystahti on näemmä harventunut kovasti, mutta kirjoituskiintiö - päivän tunneista puhumattakaan - tuntuu täyttyvän ilmankin, eikä päässä liiku pääsääntöisesti yhtään elämää suurempaa ajatusta. Ja niitä pienempiäkin vain harvakseltaan. Mutta kyllä tämä taas tästä.

Laumamme on alkanut pikku hiljaa katsella ympärilleen uuden kotikolon toivossa (kehätyömaan sietämisestä näinkin pitkään pitäisi saada jonkinlainen mitali). Pääkaupunkiseudulla mainitusta aktiviteetista syntyy heti kättelyssä erinäisiä dilemmoja. Ruuhka-Suomessa pysyminen taas on toistaiseksi reunaehto, koska toisella meistä on täällä kiinteäsijaintinen, vakituinen ja - mikä tärkeintä - jatkossakin melko vakituiselta näyttävä työ.

Niinpä ei kannata ollenkaan katsella ja vertailla, mitä esimerkiksi Itä-Suomesta meidän budjetillamme saisi. Tulee vain paha mieli.

Mutta niihin dilemmoihin. En todellakaan käsitä, miten tavalliset ihmiset kodinhankintansa täällä päin rahoittavat; valtaosa asuntotarjonnasta on autuaasti kaltaisemme, yhteensä noin keskituloisen pariskunnan ulottumattomissa. Tietysti kaikki riippuu siitä, mitä hakee. Jos urbaanista ympäristöstä puhutaan, Helsingin keskustan liepeissä olisi tietysti oma hohtonsa - mutta ensinnäkään meistä ei kumpikaan ole kovin keskikaupunkiorientoitunut eläin ja toisekseen keskusta-asuntojen hinnat kirvoittavat lähinnä epäuskoista naurua. Kerrostaloasuminen muutenkin... no, tähän ikään mennessä itse kullekin on osapuilleen hahmottunut, mitä asioita pitää tärkeinä arkielämässään. Jos niitä ovat esimerkiksi hiljaisuus, mahdollisuus nikkaroida ja kaivella multaa - vaikka pientäkin länttiä - sekä päästä nopeasti metsään, ei lähiökerrostalo ole välttämättä se houkuttelevin vaihtoehto.

Neljänkymmenen ikävuoden molemmin puolin kun ei enää haluaisi elää sitku-elämää, jossa toiveet - kohtuullisetkin - toteutetaan sitten joskus ja sinnitellään siihen asti miten kuten. Esimerkiksi meillä "sitten joskus" tuskin tuo taloustilanteeseen oleellisia muutoksia. Elämässä ylipäänsä voi muuttua monikin asia. Myös huonompaan suuntaan.

Realistisesti laadittu, kohtuulliseen laina-aikaan tähtäävä budjettimme puhuu kuitenkin karua kieltään. Jos lähiökerrostalo ei kiinnosta, on katse suunnattava huolestuttavan kauas vanhaslaisen puutarhakaupunki-idyllin maisemiin. Niistä maisemista leivänhankintaan päästäkseen on - näillä joukkoliikenteen kuvioilla - varauduttava käyttämään harmillisen paljon omaa autoa, jos mieli pitää päivittäinen työmatka-aika tolkullisena.

Mitä siis tehdä? Jos haluaa elämäänsä tärkeinä pitämiään asioita, on hyväksyttävä ekologisen selkäreppunsa painon kasvu. Onko oikein tavoitella itselleen elämänlaatua ja maksattaa hinta ympäristöllä? Vai pitäisikö valita se lähiökerrostalo ja tyytyä hyvään mieleen, joka tulee ekologisemmasta valinnasta?

Päätynemme jonkinlaiseen kompromissiin: pyrimme etsimään asumusta hyvien joukkoliikenneyhteyksien, mielellään rautatieaseman läheltä. Toimeen olisi tultava yhdellä autolla.

Joulutorttumuseo

Toisinaan sitä miettii, tuleeko väitöksen jälkeen vielä pelaamaan täydellä pakalla, vai onko jokunen kortti pudonnut matkan varrelle hintana akateemisesta meritoitumisesta.

Perjantaina Järvenpäähän sukulointireissulle mennessämme siippa selitti jotakin ilmatorjuntamuseosta. Sumeassa päässäni luulin hänen puhuvan joulutorttumuseosta. Ei siinä vielä mitään, mutta tuokion ajan ajatus tuntui aivan loogiselta. Etenkin, kun tiedän elämäni valon olevan erityisen perso joulutortuille; miksei hän siis olisi innoissaan niihin keskittyneestä museostakin.

Tänä aamuna puhetta tuli Aku Ankasta ja mies mainitsi Carl Barksin piirtämät tarinat. Minä hahmotin nimen Karl Marxiksi ja ehdin kiitävän hetken hämmästellä, että kaikkeen viimeksi mainittu ehtikin sekaantua. Vuosisata sinne tai tänne, mitäpä pienistä (mentaalinen lapsukseni johtui ehkä nurinkurisesti siitä, että olimme juuri naureskelleet Ankkalinnan menoa kapitalismin alkeiskurssina).

Unenikin ovat mitä hämmentävimpiä - tai allegorisia, miten sen nyt ottaa. Esimerkiksi toissa yönä olin Barack Obaman kanssa sirkuksessa. Omituista kyllä, kaikki ohjelmanumerot menivät surkuhupaisasti pieleen - trapetsitaiteilijat putoilivat verkkoon tai jäivät jalastaan roikkumaan, taikurin välineet levisivät käsiin ja niin edelleen. Aikamme katseltuamme Yhdysvaltain tuore presidentti tarkisti Mekan suunnan, kaivoi rukousmaton esiin ja totesi, että oli hänen rukoushetkensä aika.

Mielekäs ja stressitön

Eläintenkouluttaja Tuire Kaimion oppien mukaan koulutusta - tai opettamista - suunniteltaessa pitää ensin selvittää, mitä eläin haluaa.

Tänään koiria lenkittäessäni mietin, mitä koiran koulutus oikeastaan on. Nimenomaan kotikoiran, jota ei opeteta mihinkään koiramaiseen ammattiin, kuten opas- tai poliisikoiraksi. Huomasin, että sana on oikeastaan aika harhaanjohtava. Opettaminen tai kasvattaminen ovat paljon parempia. Kysehän ei ole niinkään "kurista ja tavoista", vaan eläimen johdonmukaisesta ohjaamisesta ja ehdollistamisesta niin, että ihmisen luoma ympäristö sääntöineen olisi sille mahdollisimman mielekäs ja stressitön. Käytännössä tähän kuuluu myös toimiminen ihmisen toiveiden mukaan.

Koulutus kuulostaa myös tapahtumalta, jolla on alku ja loppu. Se taas voi olla ristiriidassa johdonmukaisuuden kanssa. Jos - kuten vaikkapa meillä - nuori ja malttamaton koira halutaan opettaa kulkemaan hihnassa kiskomatta, ei ihminen remmin toisessa päässä voi päättää, että vetäköön tänään, koulutetaan sitten taas huomenna.

Kouluttaminen kuulostaa niin ikään siltä, että ihmisen pitäisi koko ajan komentaa ja touhuta koiraa opettaessaan, vaikka usein juuri tekemättömyys on paras keino ehdollistamiseen. Koirahan vetää (tai hevonen niin sanotusti "painaa kädelle" ratsastettaessa), koska se haluaa mennä nopeammin eteenpäin. Se, että ihminen nyppii hihnasta ja kieltelee, mutta kulkee koko ajan koiran perässä, ei ole yhtä tehokasta kuin koko karavaanin pysäyttäminen kuin seinään aina, kun remmi kiristyy. Myös suunnan vaihtaminen on hyvä keino.

Koira ei myöskään saisi tulla vahingossa palkituksi vetämisestä - esimerkiksi tienpientareen haistelun olisi oltava välitön palkkio löysästä remmistä, ei kieli pitkällä kiskomisesta hajujen perään.

Kärsivällisyyttä ehdollistaminen kyllä kysyy johdonmukaisuuden lisäksi. Sitä ei allekirjoittaneella ole likimainkaan riittävästi, vaikka ikäni olen eläinten kanssa puljannut. Niinpä vastoin parempaa tietoani olen aika ajoin sortunut äsähtämään "Ei vedä!" mitä koira ei tietenkään ymmärrä. Tai ymmärtäähän se, että kaksijalkaista ottaa jokin kupoliin - se kääntyy katsomaan minua hämmästyneenä ja hieman varuillaan - mutta asiayhteys ei sille välttämättä aukea.

Mitä koiran ympäristön stressittömyyteen tulee, voi näennäinen hyvän tekeminen olla koiralle rasite. Jos - kuten meillä - ihmisten ruoka-aikaan koirat on säännönmukaisesti lähetetty pois keittiöstä norkoilemasta ja elättelemästä turhia toiveita*, on ajoittainen makupalojen antaminen pöydästä karhunpalvelus, vaikka koira siinä saakin, mitä haluaa (tietyt lukijatahot tuntekoot tässä kohden aiheellisen piston omassatunnossaan).

Oletetaan, että koira on oppinut pöydässä istuvien ja ruokailuvälineitä heiluttavien ihmisten tarkoittavan sitä, että sen on siirryttävä pois keittiöstä muihin puuhiin. Jos nyt livetäänkin johdonmukaisuudesta ja ryhdytään satunnaisesti palkitsemaan koiraa keittiössä pyörimisestä antamalla sille pöydästä syötävää - juuri satunnaisen palkitsemisen sanotaan muuten olevan kaikkein tehokkainta - viestintä käy ristiriitaiseksi. Enää eläin ei tiedäkään, mitä pöydässä istuvista ihmisistä pitäisi ajatella. Koiranpäässä muodostunut yhtälö ihmiset + ruokapöytä = pois keittiöstä on saanut rinnalleen vaihtoehdon: ihmiset + ruokapöytä = mahdollisuus makupaloihin. Kun herkuille perso koira seuraavan kerran passitetaan pois ruoka-aikaan, se ahdistuu ja hämmentyy. Pöydässä istuvilta ihmisiltähän olisi saattanut saada jotakin, ja nyt tuo mahdollisuus on siltä evätty.

Näin ainakin kuvittelisin koiran ajatusmaailman toimivan. Me ihmiset vain helposti odotamme eläimiltä samanlaista mukautumiskykyä kuin itseltämme ja ajattelemme, että tänään on tällainen tilanne ja huomenna toisenlainen, kyllähän koirakin sen tajuaa. Uskoisin kuitenkin, että juuri selkeät säännönmukaisuudet ja rutiinit tekevät koiran olon turvalliseksi ihmisten ehdoilla toimivassa laumassa; se tietää, mitä siltä vaaditaan ja miten maailma makaa. Ihmisolennon oikkujen ja mielivaltaisuuden armoilla oleva koira taas joutuu olemaan koko ajan varuillaan.

En kirjoita tätä paasatakseni - siihen ei ole tosiaankaan varaa! - vaan hahmottaakseni asian paremmin myös itse. Mielessä pyörineiden pohdintojen kirjoittaminen "auki" on ainakin allekirjoittaneelle tehokkain tapa saada ne selkeämpään muotoon omassakin pääkopassa.

*Pöydän alla pyörivistä koiristahan ei sinällään ole haittaa kenellekään, omalle väelle kaikkein vähiten, mutta vieraiden ja vierailuiden varalta on huomattu toimivaksi käytännöksi opettaa koirille kyseinen asia. Ja silloin siitä on tietysti mielellään pidettävä kiinni kotiväenkin kesken.

Taikahuilun viittaukset

Kävimme lauantai-illan ratoksi kuluttamassa kulttuuria ja katsomassa Taikahuilun. Fantasiaa ja myyttejä yhdistelevää Mozartin oopperaa ei kumpikaan ollut aiemmin nähnyt, mitä nyt allekirjoittanut joskus lapsena katsoi sen televisiosta ja luki oopperan juonta mukailevan Marion Zimmer Bradleyn romaanin Yön tytär.

Käsiohjelma* tiesi kertoa, että vuonna 1791 valmistuneen oopperan todennäköisinä pidetyt viittaukset vapaamuurariuteen - jota siis Mozartkin edusti - hoksattiin vasta 1900-luvun loppupuolella. Se tuntuu hurjalta; sen verran ilmeisiltä nuo viittaukset vaikuttivat, kun niitä tiesi katsoessaan vasiten hakea. Esimerkiksi vapaamuurareille tärkeä kolmen symboliikka toistuu niin näyttämöllä kuin musiikissakin: kolmiosainen "koputus", jolla vapaamuurariksi pyrkivän initiointi aloitetaan, avaa koko oopperan (kuva lainattu ja lisätietoa haettu täältä).

Tuumiskelin, että kepeän farssin piirteitä saavan oopperan viittauksia voisi lukea myös jonkinlaisena salaseuroihin kohdistuvana parodiana, jolleivät tekijän - tai pikemminkin tekijöiden - omat vapaamuurariyhteydet olisi yleisesti tiedossa.

Aiheeseen liittyi kannaltani hauska sattuma: juuri viime päivinä olen kirjoittanut väikkäriini lukua, jota joudun taustoittamaan 1700- ja 1800-luvun vaihteen aatevirtauksilla Venäjällä. Erilaiset mystiset suuntaukset ja vapaamuurarius olivat siellä kovassa kurssissa (Tolstoinsa lukeneet tämän varmaan muistavatkin). Suuri osa aatteellis-uskonnollisen sekametelisopan aineksista saapui läntisemmästä Euroopasta, ja samaa ilmapiiriähän wieniläisooppera Taikahuilukin osaltaan heijastelee runsaine allegorioineen ja viittauksineen. On aina yhtä riemastuttavaa löytää historiallisia yhtymäkohtia ja yhteisiä konteksteja asioille, joilla ei ensi silmäyksellä luulisi olevan paljoakaan tekemistä keskenään.

*Kansallisoopperan käsiohjelmista kannattaa pulittaa se kuusi euroa; ne ovat hyvin laadittuja ja antavat tiiviin, mutta hyvän taustoituksen esityksille. Ainakin allekirjoittaneelle tutustuminen oopperan syntyvaiheisiin ja historialliseen taustaan on puolet huvia.

Run, you fools

Palatessamme viikonloppureissusta meitä vastassa oli sakea savu- tai höyrypilvi. Työmaamontusta - tuosta Leppävaaran Isengardista - välkkyi valoa ja sen reunamilla juoksenteli outoja hahmoja. Päättelimme, että pahin oli tapahtunut ja balrog herännyt. Run, you fools!

- - -

Tarpeeseen tullut viikonloppuirrottautuminen - annos hiljaisuutta, nasakkaa pakkassäätä, kaminan lämpöä, rantasaunaa ja mäenlaskua - huipentui maanantaina siipan merkkipäivään. Sitä juhlistivat mojova flunssa, kertausharjoituskutsu ja lahjakortti valinnaisena ajankohtana toteutettavalle islanninhevosretkelle.

Mitä jälkimmäiseen tulee, päivänsankari ainakin yritti näyttää kiitolliselta.