torstaina, maaliskuuta 05, 2009

Ymmärtämisen vaikeus

Pushkinin ja D'Anthesin kaksintaistelua esittävä kuva (1800-luvun lopulta) on lainattu täältä.

Kuten lienen maininnut, olen jo hyvän aikaa sitten ajautunut auttamattomasti historiallisen mielikuvatutkimuksen pariin. Sen kiinnostavuus nousee osaltaan haasteesta yrittää ymmärtää kulloisenkin aikakauden maailmankäsityksiä, mentaliteetteja ja arvoja. Yritykseksihän se aina jää, mutta historiallisia totuuksia ei kuvatutkijan tarvitse onneksi julistaakaan.

Semminkään, kun niitä - siis totuuksia - löytyisi joka tapauksessa joka lähtöön.

Joskus ymmärtämisen vaikeus konkretisoituu merkillisiin asioihin. Koluttuani eilen venäläisen taiteen museota sekä työn että huvin merkeissä istuin teekupin äärelle miettimään seuraavaa siirtoani. Jostain mieleeni juolahti Aleksandr Pushkinin (1799-1837) kotimuseo, jossa en ollut koskaan käynyt.

Pushkinhan on Venäjällä lähes pyhänä pidetty runoilija ja kirjailija, johon kukaan täkäläisen kulttuurin kanssa tekemisissä oleva ei voi olla törmäämättä (venäläisopettajani pistivät aikoinaan minutkin lukemaan ääneen Pushkinin runoja ääntämisen harjoittelemiseksi, vaikken niiden korkealentoisesta kielestä mitään tajunnutkaan - ja ääntämiseni on edelleen korkeintaan välttävää). Kirjallisuuden kieltä uudistaneen kirjoittajan ura oli tuottelias, mutta lyhyt: hän kuoli vain 38-vuotiaana haavoituttuaan kaksintaistelussa. Museossa esiteltiin sentimentaalisesti ja lähes vaivaannuttavan tarkasti kuolevan Pushkinin viimeiset vaiheet - kesken jäänyt kirje, ovi, josta haavoittunut runoilija kannettiin sisään, kuolinsohva, tuttavien huolestuneet viestit ja niin edelleen.

Kaikki tuo sopii tietysti runoilijan romanttiseen kuvaan ja lyö löylyä kulttikiukaalle. Mutta seistessäni Pushkinin työpöydän ääressä ihmettelin lähinnä, miten niin luova ja ilmeisen älykäs mies saattoi mennä päättämään päivänsä niin typerällä tavalla. Minusta on ollut aina käsittämätöntä, että terveet ja elämänsä kukoistuksessa olevat ihmisurokset ovat ryhtyneet moiseen pelleilyyn. Pushkinhan oli saanut nimettömän kirjeen, jossa vihjattiin hänen vaimollaan olevan salainen suhde. Siinäpä oiva syy haastaa huhujen toinen osapuoli, tarttua pistooliin ja jättää jälkeensä nuori leski ja lauma puoliorpoja.

En ymmärrä - mutta minä en elänytkään 1800-luvun alussa, en kokenut tuon ajan seurapiirien sosiaalisia ympyröitä, pelejä ja paineita. Kysehän on joistakin nykyihmiselle vaikeasti avautuvista, aikasidonnaisista kunnian ja häpeän käsityksistä. Sellaisista, jotka saavat "turhan" hengenmenon tuntumaan järjelliseltä ja loogiselta vaihtoehdolta siinä ajassa ja todellisuudessa.

Aihe voi tuntua hassulta ja triviaalilta, mutta ainakin allekirjoittaneelle siinä riittää ihmettelemistä paitsi ihmisyyden, myös viran puolesta. Väikkärissäni olen sotkeutunut samaiseen aikakauteen ja joutunut pohtimaan muun muassa samoissa piireissä liikkuneen pietarilaiskeräilijän ja väärentäjän Aleksandr Sulakadzevin (1771-1839) sielunelämää ja toiminnan motiiveja. Ne taas osaltaan limittyvät niihin kunniakäsityksiin ja mentaliteetteihin, jotka veivät Pushkinin ja monen hänen aikalaisensa hengen.

Moika-joen rannalla sijaitsevassa huoneistossa kulkiessani mietin sitäkin, miten runoilijan vaimo Natalia - ja muut vastaavissa olosuhteissa leskeytyneet naiset - asian itselleen selvitti. Oliko aviomiehen kuolema kaksintaistelussa kunniakas asia myös vaimolle, ja missä määrin siihen sekoittui syyllisyyttä ja häpeää? Aiheutuiko kuuluisan runoilijan leskelle tapahtumasta jonkinlaisia sosiaalisia seurauksia; ei välttämättä näkyviä, mutta aikakauden atmosfäärin ja kuviot tunteneiden aistittavia? Pidettiinkö häntä syyllisenä ja miten se annettiin ymmärtää (mainittakoon, että rouva synnytti kuuden avioliittovuoden aikana neljä lasta, mikä jo itsessään saa epäilemään salasuhteen mahdollisuutta)?

3 kommenttia:

Veloena kirjoitti...

Uh, kunnia ja häpeä ovat sellaisia norsuja. Kummallisia sosiaalisia tunteita. Häpeän tunnistan kyllä itsestäni, joskin se on yleensä jälkikäteen (rauhoittuneena) arvostellen aivan turhaa skitsottamista, jota ilmankin selviäisi aivan hyvin. Kunniaa en tajua ollenkaan. Ymmärrän kyllä sen, että ihminen haluaa elää viisaasti ja harkitsevasti ja silti täysillä (eh, eh) ja tunteitaan kuunnellen, mutta kun minusta näyttää siltä, että nämä "kunnian puolustamiset" vain heittävät kapuloita rattaisiin siinä touhussa.

Joskus kyllä tulen miettineeksi sitä (ja olen keskustellutkin ystävien kanssa tästä ja moni tunnistaa ilmiön) kierouttaako taiteellinen luomistyö jotenkin ihmistä. Itselläni esim. piirtämiseen ei liity tällaista, mutta on ihan selvää, että esim. runojen tai fiktion kirjoittaminen käy helpoimmin VÄKEVÄSTI silloin kun pää on jokseenkin raivostuttavassa käymistilassa ja valtavat kognitiiviset dissonanssit jylläävät. Itse olen pyrkinyt vähentämään kirjoittamisen ihannointia viisauden ja harkitsevuuden tukemisen takia. (olen mieluummin harkitseva kuin nerokas...) Ja tuleehan niitä siltikin aina jaksoja, jolloin mieli oikein ponkaisee pulputtamaan niin kuvottavan hajuisesti, että se on jotenkin ulkoistettava toiseen tarinaan. Ainakin oma (fiktion) kirjoittamisen pelkoni liittyy siihen, että tiedän kirjoittavani parhaiten ollessani täysin rikki, ja jos haluaisin siitä isomman elämäni osan, riski olisi aika suuri, että kävisin kokeilemaan erilaisia tapoja rikkoa itseni kognitiivisten dissonanssieni potensoimiseksi... :P

Tuona aikakautena ja vielä Venäjänmaalla on epäilemättä oltu kovastikin kallellaan luovaan nerouteen päin, usch. Jotenkin se tuntuu vetoavan aika moniin ihmisiin nykyäänkin. Se tuntuu aina yhtä kummalliselta - valita mieluummin hulluus kuin kohtuullisuus. Museossa ei ilmeisesti kerrottu lesken ja lasten kohtaloista niin tarkasti? (ehkä se ei ole romanttisen taitelijamyytin kannalta olennaistakaan... ehkä siksi taiteilijamyytit vetoavat teineihin niin voimakkaasti: siinä on yksilö! yksilö!!)

Muutenkin koko kunniakäsitys on niin maskuliininen. Joku vieras ilkeä putte on vietellyt runoilijan vaimon, yhyy byhyy, ja se on kostettava. Ei mitään keskustelua siitä, olisiko (jos näin olisi käynyt) runoilijan vaimolla ollut ehkä syytä olla tyytymätön avioliittonsa tilaan (ja runoilijalla sen myötä syytä mennä itseensä ja miettiä omia prioriteettejaan). Eihän hyvästä ja rakastavasta suhteesta sillä lailla ole niin suurta riskiä hyppiä sänkyyn muiden kanssa... Huooh.

Hitto että dramaattisuus vaan on perseestä.

Rita kirjoitti...

Meemiä tarjolla blogissani. Käy katsomassa jos kiinnostaa ja innostaa. :)

Kati Parppei kirjoitti...

Rita, katsotaan, jos inspis iskee ;).

Veloena, noissa häpeän ja kunnian käsitteissä - varsinkin ensin mainitussa - riittää tosiaan pureksimista niin omalla kohdalla kuin yleisemminkin. Puuh. Joskus jokin yllyke saa ne hyppäämään pintaan ja pohdituttamaan tavallista enemmän.

Totta on tuokin, että luovuus ja kohtuullisuus eivät aina tunnu asuvan samassa päässä. Onhan näitä, tunnettuja runoilijoita ja kirjailijoita, joilla ovat vuorotelleet luomisjaksot ja lataamojaksot. Piankos siinä vene keikahtaa, jos vielä ympäröivä yhteiskunta arvoineen yllyttää järjettömyyksiin.