tiistaina, maaliskuuta 03, 2009

Zen-harjoitus

Siinä näette! Vieläkö joku ilkeää väittää, etteivät arkistot olisi vaarallisia paikkoja? Liukuhyllyjen väliin litistyminen on pientä, jos koko pytinki voi romahtaa niskaan.

Arkistojen piileviin vaaroihin taas kuuluvat erinäiset terveysriskit, mukaan lukien verenpaineen nousu haitallisen korkeaksi. Kärsivällisyyshän ei, toisin kuin monet puolitutut tuntuvat luulevan, kuulu allekirjoittaneen hyveisiin. Venäjän arkistomatkoihin voisi kenties suhtautua jonkinlaisena zen-harjoituksena, jollei jo oleskelu suurkaupungissa - sijaitsipa se idässä tai lännessä - nostaisi stressimittarini viisaria punaiselle ja tekisi harjoituksesta ylivoimaista (olen yrittänyt urheasti siedättyä muun muassa kaupunkilomailemalla aika ajoin, mutta jos lomalta palatessaan on väsyneempi ja kireämpi kuin lähtiessään, ei touhu ole kovin mielekästä).

Kokemukseni suomalaisarkistoista on vielä vähäisempi kuin venäläisistä, mutta pääsääntöisesti asiat näyttävät sujuvan niissä tehokkaasti ja ilman ylimääräisiä mutkia. Toisin on ollut niissä pietarilaisarkistoissa, joissa minulla on ollut ilo asioida. Palvelu on ollut verrattain ystävällistä, mutta byrokratian betonimuuria ei hymyllä murreta. Asiat etenevät omaan tahtiinsa, mihin on vain nöyrryttävä.

Esimerkiksi otettakoon tämä viikko. Saavuin Pietariin maanantain aamujunalla, minkä tiesin olevan jonkinlainen riski ehtimisen kannalta. En kuitenkaan halunnut käyttää sunnuntaita reissaamiseen. Juna-asemalta painelin rinkka rytkyen metrolla majapaikkaani ja sieltä edelleen arkistoon. Tuolloin sen sulkeutumiseen oli tunnin verran aikaa. Selitettyäni asiani, näytettyäni hakemuksen ja henkilötodistuksen ja täytettyäni pari lomaketta sain mukaani kulkuluvan leimoineen. Ensimmäinen vaihe menestyksekkäästi suoritettu!

Tiistaiaamuna säntäsin arkistoon heti sen auettua. Kokonaan uudistetussa systeemissä arkistoluettelot on digikuvattu elektroniseen muotoon, mutta suuri osa sivuista on suttuisia ja vaikeasti luettavia. Luetteloita tihrustaessa vierähtikin useampi tunti, vaikka suurin piirtein tiesin, mitä hain.

Seuraavaksi suuntasin lukusaliin jättämään asiakirjatilaukset. Uskalsin toivoa tarvitsemani aineiston olevan käytössäni jo torstaina, mutta turhaan: sen kerrottiin olevan lukusalissa perjantaina puolenpäivän jälkeen. Juna Suomeen lähtee perjantaina iltapäivällä puoli viideltä, mutta ehtinen käydä asiakirjat läpi.

Toivottavasti.

Koska olin jo saanut tarvitsemani tilaukset sisään, eikä ajatus luetteloiden umpimähkäisestä selailusta sen enempää kuin kahdesta turismipäivästäkään oikein innostanut, katsoin kelloa ja lähdin painelemaan toiseen arkistoon kaupungin vastakkaiselle laidalle. Siellä kävin jo marraskuussa, mutta aika loppui kesken, joten pari asiakirjayksikköä jäi odottamaan seuraavia reissuja. Laskin, että oikein hyvällä onnella ja arkistoväen ymmärtäväisyydellä ehtisin saada tarvitsemani kirjeet tutkittavakseni sopivasti torstaiksi (yleensä toimittamiseen tarvitaan kolme arkipäivää, ja keskiviikkoisin kyseinen arkisto on suljettu).

Mutta kuinka ollakaan, kulkulupia myönnetään tätä nykyä vain maanantaisin aamupäivällä ja torstaisin iltapäivällä kahden tunnin ajan kerrallaan, eikä ketään siihen valtuutettua ollut nyt arkistossa paikalla. Marraskuisella kulkuluvalla ei tietenkään ollut mitään virkaa, minkä tietäen olin varannut mukaan uuden, ohjaajan allekirjoituksella ja laitoksen leimalla varustetun hakemuksen myös tähän arkistoon. Mutta siitähän ei nyt ollut apua. Intin hieman vastaan muodon vuoksi ja nielin sitten tappioni. Toisen visiitin onnistuminen olisikin ollut yhdelle reissulle silkkaa bonusta ja liian hyvää tuuria. Sitä paitsi olin jo suunnitellut käyväni Pietarissa vielä kerran kevään mittaan, joten vahinko ei ollut suuri.

Edellä kerrottu tarkoittaa, että kahden asiakirjayksikön odotteluun ja tutkimiseen joutuu käytännössä varaamaan koko viikon. Sen pidempään en ehdi enkä viitsi täällä kerrallaan kökkiä. Jos tutkittavaa olisi enemmän, useamman viikon kertarutistus voisi olla järkevämpi ratkaisu, vaikka luppoaikaa kertyisi silloinkin enemmän kuin tarpeeksi. Kirjoittaa voi tietysti missä vain – kiitos Sputnikin – mutta oman työhuoneen kirjahyllyä tulee nopeasti ikävä. Museoitakaan ei jaksa määräänsä enempää koluta, yksi päivässä riittää hyvin.

Loppuajan voi vaikkapa ajatella tekevänsä sitä zen-harjoitusta. Ja kirjoittaa blogia.

1 kommentti:

Department of Redundancy Dept. kirjoitti...

"Kolme ihmistä on kateissa romahduksen jäljiltä ihmisiä."