Lukekaapa Taviokuurnan teksti, jossa hän referoi (allekirjoittaneenkin kovasti arvostaman) evoluutiobiologi Jared Diamondin näkemyksiä ihmiskunnan nykytilasta ja tulevaisuudesta. Surullinen tosiasia on, että ongelmat eivät ole jossain muualla, kaukana meidän leppoisasti soljuvasta arjestamme.
Kirjoituksen kuvaamista syy- ja seuraussuhteista nousivat mieleen ne lapselliset yleisönosastokommentit, joissa suomalaiset ilakoivat ilmastonmuutoksesta: "antaa tulla vaan, sitten meilläkin on lämmintä". En minäkään halua leikkiä tuomiopäivän profeettaa, mutten malta olla toteamatta, että esimerkiksi huolta ja hätää aiheuttanut H1N1-influenssa voi olla - ja todennäköisesti onkin - vasta alkua, jos ongelmavyyhti jatkaa sotkeutumistaan ja kiristymistään.
Mitä sitten voi tehdä? Olla ajattelematta koko asiaa, vai uuvuttaa itsensä henkilökohtaisella ristiretkellä maailman pahuutta vastaan? Kävin taannoin haastattelemassa tästä kiperästä aiheesta erästä eko- ja ympäristöpsykologia, joka vetosi vanhaan viisauteen: pitäisi oppia tunnistamaan ne asiat, joihin voi vaikuttaa niistä, joille ei itse voi mitään. Kun ihminen kokee pystyvänsä vaikuttamaan edes johonkin ja tekemään oman, pienen osansa tilanteen parantamiseksi, mielenrauha tulevaisuusuhkien keskellä löytyy helpommin.
Jututettavani toi myös esille työuupumuksen, ahdistuksen ja ympäristökysymysten yhteyden: niin kauan kuin yhteiskunta ylläpitää ja vahvistaa tehokkuuden ja tuottavuuden arvomaailmaa, ihmiset päätyvät väsyttämään itsensä rahan ja tavaran kilpavarustelulla huomaamatta itsekään, mihin elämä valuu. Sama kulutuskeskeisyys sahaa oksaa tulevaisuuden elämisen edellytysten alta.
Psykologi totesi asiassa piilevän paradoksin: hidastamalla tahtia itsensä, läheistensä ja ympäristönsä hyväksi ihmiset luulevat joutuvansa luopumaan jostakin, vaikka asia olisi aivan päinvastoin.
Siitä, onko todellista vaurautta aika vai raha, on kirjoittanut muun muassa Osmo Soininvaara, viime aikoina ymmärtääkseni myös moni muu. Ehkä jonkinlainen kulttuurinmuutos on näköpiirissä?
sunnuntai, syyskuuta 27, 2009
perjantaina, syyskuuta 25, 2009
Sisarukset
Pennut kasvavat, kuten asiaan kuuluu. Kasvattajan lähettämässä kuvassa ruskea Juri ja sen sininen sisko Selma (toisen narttumme kaima siis) ovat unten mailla. Tänään tapaankin pienen koiranpojan naamakkain. Suunta on Jyväskylän kautta kohti Pohjois-Karjalaa, jossa on tiedossa kaverin häät, syksytöitä mökillä ja muita töitä Joensuussa. Aikataulu on tuttuun tapaan tiiviinpuoleinen, kun jo maanantaina pitää palata takaisin kotisorvin ääreen.
Flunssan lisäksi ilmassa on kasvavaa taisteluväsymystä, mutta vielä on jaksettava rutistaa. Samalla on suunnattava katsetta kohti tulevaa; nelivuotinen tutkijakoulutettavan pestini loppuu vuoden vaihteessa ja kylmä maailma odottaa.
tiistaina, syyskuuta 22, 2009
Syksyä
On Pagistaanissa tehty muutakin kuin pohdittu kaiken katoavaisuutta. Historia on kyllä alana sellainen, ettei aihetta voi oikein paeta, vaikka haluaisikin. Kuolleiden kanssahan tässä seurustellaan.
Pikainen katsaus elävien kuulumisiin kertoo muun muassa seuraavaa:
Väitöskirjaa viimeistelen vimmaisesti ohjaajan kommenttien luotsaamana. Esimerkiksi sienimetsään en ole ehtinyt kertaakaan, mikä kuvaa tilannetta paremmin kuin mikään muu. Toisaalta uudella paikkakunnalla on aina oma urakkansa löytää hyvät apajat, eikä siihen urakkaan ole nyt ollut tilaisuutta.
Puolukatkin jäivät poimimatta ainakin Ylä-Karjalan tutuilta paikoilta, jotka kaupalliset poimijat kuulemma tyhjensivät aivan mökin pihapiiriä myöten. Sama koski koko suurta niemeä. Siinä, missä amatööripoimijan jäljiltä voi vielä kerätä toisen ja kolmannenkin saaliin, nämä olivat anopin mukaan tehneet äärimmäisen tarkkaa työtä. Kauempaa korvesta ja saarista olisi ehkä löytynyt marjaa, jos siis itään olisimme ylipäänsä ehtineet puolukka-aikaan.
En ole vielä oikein päättänyt, mitä ajatella asiasta - siis kaupallisen marjanpoiminnan lisääntymisestä ja sen käytännön järjestelyistä. Siispä en sano siitä mitään. Muuta kuin sen, että metsiinhän mahtuu väkeä ja marjaa riittää, mutta orjatyötä ei saa kenelläkään teettää, ja pihapiirit olisi syytä ohjeistaa jättämään rauhaan silloinkin, kun asukkaat eivät ole paikalla. Kunnon pelisäännöt tarvitaan, muuten on aivan turha toivoa sopuisaa yhteiseloa kaupallisten poimijoiden ja paikallisten välille.
Jos lie koskaan. Inhimillinen perikateus on sitkeää lajia ja kaikesta "omaksi" katsotusta pidetään lujasti kiinni, oli laillisia perusteita tai ei.
Sisko ja lankomies kävivät viikonloppuna kylässä, mikä toi mukavan ja tervetulleen tauon kirjapinon keskellä istumiseen ja näytön tuijottamiseen. Ilta kului sushin ja sympaattisen irkkubaarin merkeissä. Allekirjoittaneelle tosin iski puskan takaa ärhäkkä blitzkrieg-flunssa, joka ei jättänyt neuvottelun varaa. Sen kourissa pärskitään ja kärvistellään edelleen toivoen, ettei virus salamatkustanut Tampereelle.
Lopuksi pikku-uutiset:
Pihavaahtera alkaa saada väriä ja oravat juoksevat edes takaisin hakemassa tammesta terhoja.
Omenoita on saatu naapureilta ja marja-aronioita varastettu kaupungin pensaista. Sosetta ja hilloa on keitetty ja raastetta pakastettu. Myös piirakkaa on tehty muun muassa Kuusenkerkän ohjeella.
Kaksi kolmesta perhoskämmekästä kukkii, samoin kiinanruusu.
Koiranpoika venäytti käpälänsä hössöttäessään lauantaina ja ontui sitä jonkun tunnin surkeana, mutta unohti vaivansa saman tien vieraiden saavuttua.
Allekirjoittaneelta nyysittiin kengät kuntosalin kenkähyllystä, mikä aiheuttaa edelleen suhteetonta ja voimatonta kiukkua - jos se oli vahinko, miksei tyyriitä ja juuri minun jalkoihini täydellisiä töppösiä ole vetoomuksistani huolimatta tuotu takaisin? Uskoni ihmiskuntaan on kokenut tainnuttavan kolauksen.
Siinäpä tärkeimmät tällä erää. Nauttikaa harvinaisen kauniista ja lempeästä syksystä niin kauan kuin sitä riittää!
Pikainen katsaus elävien kuulumisiin kertoo muun muassa seuraavaa:
Väitöskirjaa viimeistelen vimmaisesti ohjaajan kommenttien luotsaamana. Esimerkiksi sienimetsään en ole ehtinyt kertaakaan, mikä kuvaa tilannetta paremmin kuin mikään muu. Toisaalta uudella paikkakunnalla on aina oma urakkansa löytää hyvät apajat, eikä siihen urakkaan ole nyt ollut tilaisuutta.
Puolukatkin jäivät poimimatta ainakin Ylä-Karjalan tutuilta paikoilta, jotka kaupalliset poimijat kuulemma tyhjensivät aivan mökin pihapiiriä myöten. Sama koski koko suurta niemeä. Siinä, missä amatööripoimijan jäljiltä voi vielä kerätä toisen ja kolmannenkin saaliin, nämä olivat anopin mukaan tehneet äärimmäisen tarkkaa työtä. Kauempaa korvesta ja saarista olisi ehkä löytynyt marjaa, jos siis itään olisimme ylipäänsä ehtineet puolukka-aikaan.
En ole vielä oikein päättänyt, mitä ajatella asiasta - siis kaupallisen marjanpoiminnan lisääntymisestä ja sen käytännön järjestelyistä. Siispä en sano siitä mitään. Muuta kuin sen, että metsiinhän mahtuu väkeä ja marjaa riittää, mutta orjatyötä ei saa kenelläkään teettää, ja pihapiirit olisi syytä ohjeistaa jättämään rauhaan silloinkin, kun asukkaat eivät ole paikalla. Kunnon pelisäännöt tarvitaan, muuten on aivan turha toivoa sopuisaa yhteiseloa kaupallisten poimijoiden ja paikallisten välille.
Jos lie koskaan. Inhimillinen perikateus on sitkeää lajia ja kaikesta "omaksi" katsotusta pidetään lujasti kiinni, oli laillisia perusteita tai ei.
Sisko ja lankomies kävivät viikonloppuna kylässä, mikä toi mukavan ja tervetulleen tauon kirjapinon keskellä istumiseen ja näytön tuijottamiseen. Ilta kului sushin ja sympaattisen irkkubaarin merkeissä. Allekirjoittaneelle tosin iski puskan takaa ärhäkkä blitzkrieg-flunssa, joka ei jättänyt neuvottelun varaa. Sen kourissa pärskitään ja kärvistellään edelleen toivoen, ettei virus salamatkustanut Tampereelle.
Lopuksi pikku-uutiset:
Pihavaahtera alkaa saada väriä ja oravat juoksevat edes takaisin hakemassa tammesta terhoja.
Omenoita on saatu naapureilta ja marja-aronioita varastettu kaupungin pensaista. Sosetta ja hilloa on keitetty ja raastetta pakastettu. Myös piirakkaa on tehty muun muassa Kuusenkerkän ohjeella.
Kaksi kolmesta perhoskämmekästä kukkii, samoin kiinanruusu.
Koiranpoika venäytti käpälänsä hössöttäessään lauantaina ja ontui sitä jonkun tunnin surkeana, mutta unohti vaivansa saman tien vieraiden saavuttua.
Allekirjoittaneelta nyysittiin kengät kuntosalin kenkähyllystä, mikä aiheuttaa edelleen suhteetonta ja voimatonta kiukkua - jos se oli vahinko, miksei tyyriitä ja juuri minun jalkoihini täydellisiä töppösiä ole vetoomuksistani huolimatta tuotu takaisin? Uskoni ihmiskuntaan on kokenut tainnuttavan kolauksen.
Siinäpä tärkeimmät tällä erää. Nauttikaa harvinaisen kauniista ja lempeästä syksystä niin kauan kuin sitä riittää!
maanantaina, syyskuuta 14, 2009
Sisäinen ruumis
Ties kuinka monetta kertaa: danse macabre-maalaus Inkoon kirkosta. Se on vain niin hieno.Taannoin valtakunnallisen päivälehden päätoimittaja pohti vanhustenhoidon tilaa ja totesi, että meidän nykyajan vauhtisokeiden ihmisten pitäisi löytää "sisäinen ruumiimme", eli tiedostaa oma vanhenemisemme ja kuolevaisuutemme.
Pidin kommentista. Yhteiskunnastamme kun elämän rajallisuus on siivottu tehokkaasti pois. Onhan jo sana ruumis useimmissa yhteyksissä - siis eläviä ihmisiä tarkoitettaessa - korvattu kliinisellä kuntosalisanalla keho. Rypistyminen on rumaa ja vanheneminen vastenmielistä.
Mitä tästä seuraa? Mutkia suoriksi vetäen vaikkapa hääpareja, jotka vaativat kaunista pappia. Olemisesta katoaa sen tummasävyinen syvyys. Kauniiden, rohkeiden ja tehokkaiden maailmaan eivät kuulu ihmisen heikkous, rumuus ja kuolevaisuus.
Niin ainakin halutaan uskoa.
Minäkin pelkään kuolemaa. Ennen muuta pelkään läheisteni lähtöä - en halua ajatella maailmaa, jossa heitä ei enää ole. Vähän myös omaani. Ajatus kaiken katoavaisuudesta ahdistaa aamuöisin, kun on hiljaista ja pimeää. Mutta tanssiinkutsu tulee kaikille vuorollaan. Sen tiedon kanssa on kai vain elettävä, kunnes kuolee; koetettava tulla sopivasti sinuiksi sisäisen ruumiinsa kanssa.
Näköjään asiaa on pohdittu Pagistaanissa aiemminkin. Ja pohditaan vastakin, hiljaa mielessä jollei tekstinä.
lauantaina, syyskuuta 12, 2009
Juri
"On oma nautintonsa hulluudessa; sen tietää hullut."- Dryden, The Spanish Friar
Kolme menee siinä missä kaksikin. Ja kun vanhimmasta aika jättää, ei kukaan jää yksin. Sitä paitsi avaruuslentäjä tarvitsee apupilotin.
maanantaina, syyskuuta 07, 2009
Mummonmökki, neljä huonetta
Taannoin paikallislehdessä oli ilmoitus, jossa haluttiin vuokrata mummonmökki. Tarkempina toiveina esitettiin neljä huonetta, keittiö, sauna ja iso piha.
Tätä sitten joutessamme pohdimme eräässä sosiaalisessa mediassa. Mielikuvat mummonmökistä olivat jokseenkin yksituumaisia ja ainakin kaksi huonetta pienempiä kuin ilmoituksen toivekoti. Paras kommentti tuli eräältä keskusteluun osallistuneelta kulttuuriantropologilta. Hän totesi ilmoituksen olevan oiva esimerkki haaveiden ja todellisuuden yhteentörmäyksestä: hänen visiossaan perhe haaveili punamullatusta mökki-idyllistä pioneineen ja ukonhattuineen, mutta lasten jääkiekkokamoja ja pleikkareita sekä iskän kotiteatteria ja äiskän kodinhoitohuonetta olisi turha koettaa mahduttaa kamariin ja hellahuoneeseen.
Ja sen jättitrampoliininkin pitäisi pihalle sopia.
Viime aikoina on tullut useammassakin seurassa pohdiskeltua asumiskulttuurin muutosta. Maallikkohavainnot kun kertovat, että uusissa omakotitaloissa tapaa olla pinta-alaltaan melko pieni - joskin ehkä korkea - olohuone. Muista asuinhuoneista neliöitä löytyykin reilusti. Muutenkin on suosittu suuria taloja, tosin viime aikoina pienempien asumusten kysyntä on ollut kasvamaan päin.
Meidän neljän huoneen ja keittiön torppamme on rakennettu vuonna 1962. Asuinneliöitä on 90, joiden lisäksi alakerrasta löytyy toinen mokoma sauna- ja varastotilaa. Tämänikäisissä ja hieman nuoremmissa taloissa olohuone näyttää usein olevan hulppean suuri, mutta makuuhuoneet nykymittapuun mukaan pieniä (elintaso oli 60-luvulla jo noussut rintamamiestalojen ajoista; kussakin talossa asui yksi perhe ja lapsilla saattoi jo olla ainakin yksi oma huone).
Liekö niin, että muutoksessa heijastuu elämäntapojen muuttuminen yhteisökeskeisestä yksilöllisempään? Ennenhän koko perhe kokoontui katsomaan televisiosta samoja ohjelmia ja viettämään muutenkin aikaa yhteisissä tiloissa. Niin ikään tuttavien luona kyläiltiin enemmän. Nykyisin taas lapsilla näyttää yhä useammin olevan omissa huoneissaan telkkarit, tietokoneet, pelit ja vehkeet. Vapaa-aikaa vietetään ennemmin yksilöinä kuin perheenä, kukin omassa solussaan touhuten ja medioita kuluttaen. Kyläillä ei ehditä tai jakseta, ainakaan spontaanisti arki-iltaisin. Mihin suurta olohuonetta siis tarvittaisiin?
Varmasti taustalla on muitakin arkkitehtonisia trendejä, mutta onhan tuo aika järkeenkäypää - olisi perin outoa, jos ajan henki ei näkyisi kulloisissakin asumuksissa. Saa nähdä, millaisia taloja kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä halutaan. Miten ilmastonmuutos ja energiansäästöpaineet näkyvät, ja muuttuuko ihmisten sosiaalinen kulttuuri johonkin suuntaan? Ihannoimatta sen kummemmin menneitä aikoja voinee kysyä, tuleeko yltiöyksilöllisyys joskus tiensä päähän. Entä suorittamisen ja tehokkuuden yliarvostaminen; onko ihmisillä vielä jonain päivänä enemmän aikaa ja intoa hakeutua toistensa seuraan muutenkin kuin virtuaalisesti?
Tätä sitten joutessamme pohdimme eräässä sosiaalisessa mediassa. Mielikuvat mummonmökistä olivat jokseenkin yksituumaisia ja ainakin kaksi huonetta pienempiä kuin ilmoituksen toivekoti. Paras kommentti tuli eräältä keskusteluun osallistuneelta kulttuuriantropologilta. Hän totesi ilmoituksen olevan oiva esimerkki haaveiden ja todellisuuden yhteentörmäyksestä: hänen visiossaan perhe haaveili punamullatusta mökki-idyllistä pioneineen ja ukonhattuineen, mutta lasten jääkiekkokamoja ja pleikkareita sekä iskän kotiteatteria ja äiskän kodinhoitohuonetta olisi turha koettaa mahduttaa kamariin ja hellahuoneeseen.
Ja sen jättitrampoliininkin pitäisi pihalle sopia.
Viime aikoina on tullut useammassakin seurassa pohdiskeltua asumiskulttuurin muutosta. Maallikkohavainnot kun kertovat, että uusissa omakotitaloissa tapaa olla pinta-alaltaan melko pieni - joskin ehkä korkea - olohuone. Muista asuinhuoneista neliöitä löytyykin reilusti. Muutenkin on suosittu suuria taloja, tosin viime aikoina pienempien asumusten kysyntä on ollut kasvamaan päin.
Meidän neljän huoneen ja keittiön torppamme on rakennettu vuonna 1962. Asuinneliöitä on 90, joiden lisäksi alakerrasta löytyy toinen mokoma sauna- ja varastotilaa. Tämänikäisissä ja hieman nuoremmissa taloissa olohuone näyttää usein olevan hulppean suuri, mutta makuuhuoneet nykymittapuun mukaan pieniä (elintaso oli 60-luvulla jo noussut rintamamiestalojen ajoista; kussakin talossa asui yksi perhe ja lapsilla saattoi jo olla ainakin yksi oma huone).
Liekö niin, että muutoksessa heijastuu elämäntapojen muuttuminen yhteisökeskeisestä yksilöllisempään? Ennenhän koko perhe kokoontui katsomaan televisiosta samoja ohjelmia ja viettämään muutenkin aikaa yhteisissä tiloissa. Niin ikään tuttavien luona kyläiltiin enemmän. Nykyisin taas lapsilla näyttää yhä useammin olevan omissa huoneissaan telkkarit, tietokoneet, pelit ja vehkeet. Vapaa-aikaa vietetään ennemmin yksilöinä kuin perheenä, kukin omassa solussaan touhuten ja medioita kuluttaen. Kyläillä ei ehditä tai jakseta, ainakaan spontaanisti arki-iltaisin. Mihin suurta olohuonetta siis tarvittaisiin?
Varmasti taustalla on muitakin arkkitehtonisia trendejä, mutta onhan tuo aika järkeenkäypää - olisi perin outoa, jos ajan henki ei näkyisi kulloisissakin asumuksissa. Saa nähdä, millaisia taloja kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä halutaan. Miten ilmastonmuutos ja energiansäästöpaineet näkyvät, ja muuttuuko ihmisten sosiaalinen kulttuuri johonkin suuntaan? Ihannoimatta sen kummemmin menneitä aikoja voinee kysyä, tuleeko yltiöyksilöllisyys joskus tiensä päähän. Entä suorittamisen ja tehokkuuden yliarvostaminen; onko ihmisillä vielä jonain päivänä enemmän aikaa ja intoa hakeutua toistensa seuraan muutenkin kuin virtuaalisesti?
torstaina, syyskuuta 03, 2009
Vaikka mitä
Aamukahvipöydässä mies alkoi yht'äkkiä nauraa hekottaa. Kysyessäni, mikä voi olla niin hauskaa puoli seitsemältä sumuisenharmaana aamuna, hän sanoi lukevansa lehdestä uutista, jossa kerrottiin saastuneen maan piilottelusta ympäri pääkaupunkiseutua.
- Niiiin?
- No kun tässä komisario sanoo, että tontilta "on kuljetettu öljynsekaista maata, rakennusjätettä ja vaikka mitä". Vaikka mitä? Egyptiläisiä muumioita? Natsien kulta-aarteita? Pitäisi kertoa tarkemmin, eikä jättää ihmisiä epätietoisuuteen!
On se aika outo välillä.
Mutta vakavasti puhuen, jos Pagistaanin lainsäädäntö olisi voimassa laajemminkin, ympäristö- ja eläinsuojelurikoksista ei päänsilittelyillä pääsisi. Hemmetti! Ei ole pitkä aika siitä, kun selvisi, että eräs jätefirma oli töräytellyt muina töinään jäteöljyä vesistöihin ja tehnyt sitä melkoisen tovin jäämättä kiinni. Nyt toinen hyvä on jemmannut läpeensä saastunutta maa-ainesta pitkin pääkaupunkiseutua. Ei ole härskiydellä mitään rajaa.
Minusta tuo maa voitaisiin vaikkapa kärrätä asianosaisten omille takapihoille. Passaa siinä sitten kesäiltana grillailla. Jäteöljysankareiden aamukahvi taas määrättäisiin tarjoiltavaksi tuhdin öljyplörön kera seuraavien kymmenen vuoden ajan.
- Niiiin?
- No kun tässä komisario sanoo, että tontilta "on kuljetettu öljynsekaista maata, rakennusjätettä ja vaikka mitä". Vaikka mitä? Egyptiläisiä muumioita? Natsien kulta-aarteita? Pitäisi kertoa tarkemmin, eikä jättää ihmisiä epätietoisuuteen!
On se aika outo välillä.
Mutta vakavasti puhuen, jos Pagistaanin lainsäädäntö olisi voimassa laajemminkin, ympäristö- ja eläinsuojelurikoksista ei päänsilittelyillä pääsisi. Hemmetti! Ei ole pitkä aika siitä, kun selvisi, että eräs jätefirma oli töräytellyt muina töinään jäteöljyä vesistöihin ja tehnyt sitä melkoisen tovin jäämättä kiinni. Nyt toinen hyvä on jemmannut läpeensä saastunutta maa-ainesta pitkin pääkaupunkiseutua. Ei ole härskiydellä mitään rajaa.
Minusta tuo maa voitaisiin vaikkapa kärrätä asianosaisten omille takapihoille. Passaa siinä sitten kesäiltana grillailla. Jäteöljysankareiden aamukahvi taas määrättäisiin tarjoiltavaksi tuhdin öljyplörön kera seuraavien kymmenen vuoden ajan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)