Koira ei ole ihminen

Tähän voisi hyvin laittaa jonkun söpön pusipusi-kuvatekstin. Juri (oikealla) käyttäytyy kuitenkin kuten sudenpentu vanhemman yksilön seurassa: se osoittaa omaa vaarattomuuttaan ja "alamaisuuttaan" kiemurtelemalla Rockyn kuonon alla ja nuolemalla sen suupieliä (joka on myös pentujen tapa pyytää emoa oksentamaan niille ruokaa).

Kennelliiton tekemää kyselyä koskevassa uutisessa muistutetaan itsestäänselvältä tuntuvasta asiasta, joka näyttää meiltä koiranomistajilta usein unohtuvan tänä koirien designvaatemallistojen aikana: koira ei ole ihminen.

"Koira ei pysty tuntemaan empatiaa tai rakastamaan ihmistä samalla tavalla kuin toinen ihminen. Liiallisen inhimillistämisen seurauksena yhä useammalla koiralla esiintyy käytösongelmia. Asiantuntijat toivoisivat ihmisten kohtelevan rakkaita koiriaan koirina."

Kieltämättä aika ajoin tulee sorruttua koirien leikkimieliseen inhimillistämiseen. Se lienee luonnollista: ihminen pyrkii sanoittamaan ympäristöään oman kokemusmaailmansa mukaan. Olen kuitenkin kovasti yrittänyt opetella ymmärtämään koirien käyttäytymistä ja lajinomaisuutta juuri siksi, etten vaatisi niiltä asioita, joita ei koiraeläimen tajuntaan ole ohjelmoitu.

Toisaalta juuri se, että koira on täysin omanlaisensa olento, tekee lajienvälisestä kanssakäymisestä niin palkitsevaa. Se on myös ollut pääsyy siihen, miksi meilläkin on jo pitkään ollut vaivoinamme ja ilonamme useampi kuin yksi koira (asia, joka lemmikittömien tuttavien keskuudessa on herättänyt aiheellistakin ihmetystä). Laumaeläinten keskinäisen toiminnan ja viestinnän seuraaminen on äärimmäisen mielenkiintoista ja opettavaista - ja auttaa myös osaltaan muistamaan koirien koiramaisuuden ja suden perimän.

Väittäisin, että koirat ovat ennen muuta pragmaatikkoja toimiessaan niin keskenään kuin ihmistenkin kanssa. Niiden tunteiden kirjoa ei pidä silti vähätellä. Se näyttää olevan laaja, vaikka ihminen ei pääsekään koiran päähän tutkimaan, mitä eläin missäkin tilanteessa todella tuntee, vaan - kuten edellä sanoin - on taipuvainen tulkitsemaan tilanteita omien kokemustensa ja tunteidensa valossa.

Mutta esimerkiksi se, että Sandylla on ollut tapana minun sairaana ollessani pysyä vieressäni hereillä vahtimassa, kunnes mies tulee kotiin - sitten se on kirjaimellisesti näyttänyt huokaisevan helpotuksesta ja käynyt nukkumaan - on tuskin merkki syvästä empatiasta ja huolesta. Olettaisin, että kyse on laumaeläimen järkevästä toiminnasta: kun normaalisti valpas ja asiain kulkua ohjaava pomo on kanveesissa, muiden on otettava vastuu lauman turvallisuudesta.

Joskus koirien älykkyys yllättää. Kuten eläintenkouluttaja Tuire Kaimiokin uutisjutussa toteaa, koira tuskin pystyy suunnittelemaan etukäteen, mitä mistäkin seuraa. Sen sijaan se on hyvin noheva oppimaan jo koetuista seurauksista. Meillä koirat ovat kerta toisensa jälkeen tehneet jotakin, jonka vasta viime aikoina - riittävien toistojen jälkeen - olemme alkaneet uskoa tarkoitukselliseksi.

Kun pentu tulee taloon, se tapaa viedä sumeilematta isommiltaan lelut ja luut. Ellei kyseessä ole erikoisen tärkeä aarre, vanhemmat koirat antavat yleensä pennulle periksi. Mutta usein käy niin, että pennun vietyä vaikkapa hyvässä työstövaiheessa olevan puruluun, vanhempi koira menee lelulaatikolle penkomaan ja tuo sieltä jonkin lelun, jolla se ei normaalisti ole ollenkaan kiinnostunut leikkimään. Pentu huomaa tämän ja hyökkää oitis vaatimaan uutta aarretta itselleen. Vanhempi koira pudottaa sen - ja ryntää saman tien nappaamaan äsken menettämänsä puruluun itselleen (ja saakin usein pitää sen itsellään jonkin aikaa etenkin, jos se vie sen jonnekin kauemmas). Toiminta näyttää suunnitelmalliselta - ja tavallaan sitä onkin - mutta taustalla on epäilemättä monta kokemusta siitä, miten nopeasti pennun mielenkiinto suuntautuukin uuteen kohteeseen.

Koiralaumalla on myös omat, ihmisistä riippumattomat sääntönsä. Kukaan ei saa mennä toisen omalle ruokakupille ilman, että vastassa on murinaa tai hampaat. Jos kuitenkin joltakulta jää ruokaa - yleensä Rockylta, joka on välillä huono syömään - voivat muut mennä sulassa sovussa syömään samasta kupista ylijääneen ruoan. Tässäkin tosin ajoituksen on oltava oikea: jos Sandy on ehtinyt kupille reilusti ennen Juria, siitä tulee Sandyn kuppi, jonne toisella ei enää ole asiaa.

Minkähän vuoksi nykyihmisillä on muuten niin suuri tarve inhimillistää eläimiä? On mielenkiintoista, millainen polarisoituminen on tapahtunut eläinten utilitaristisen hyödyntämisen ja lemmikkieläinten kohtelun välillä ainakin meillä länsimaissa. Toisaalla on lihan tehotuotanto ja toisaalla koirien terapeutit ja t-paidat. Onko ihmistenvälisestä kanssakäymisestä tullut - tai tehty - niin mutkikasta ja monin tavoin problemaattista, että koirien ja ihmisten välinen, helppo "rakkaus" tuntuu tarjoavan jotain pyyteetöntä ja ongelmatonta? Jotain kai kertoo myös se, miten monet ovat lemmikeilleen isiä ja äitejä. Sinänsä viattomalta ja herttaiselta vaikuttavat nimitykset voivat ehkä kieliä siitä, että eläimen itseisarvo oman lajinsa edustajana jää tavalla tai toisella ihmisen emotionaalisten tarpeiden alle (ennen kuin joku älähtää, lisään tähän "joissain tapauksissa" - eiväthän nuo välttämättä korreloi keskenään).

Tilaa lentää

Vielä edelliseen aiheeseen viitaten: Työterveyslaitoksen herrat kirjoittivat taannoin viisaita maan suurimman päivälehden pääkirjoitussivulla. Hekin tähdensivät, että työurien pidentäminen vaatii uudenlaista ajattelua.

"Radikaali ajatus olisi, että ryhdytään tietoisesti luomaan työhön väljyyttä, joka parantaa työssä jaksamista, tukee terveyttä ja antaa mahdollisuuksia työn kehittämiseen. Samalla kohennettaisiin koko väestön elämänlaatua.

Jos siirtyminen nelipäiväiseen työviikkoon nostaisi suomalaisten keskimääräisen eläkkeellejäämisiän nykyisestä 58 vuodesta 65 vuoteen, toimenpide olisi taloudellisesti kannattava."

Kirjoittaa on pitänyt vaikka mistä, mutta aiheet katoavat päästä saman tien, kun niihin ei tartu heti (kovin paljon maailma tuskin siinä häviää). Uuden projektin myötä olen siirtynyt taas tiedontankkausvaiheeseen; päivät kuluvat lähinnä lukien, pohtien ja muistiinpanoja tehden. Sitten aikanaan, kun päähänsä on ahtanut tarpeeksi aineistoa, ravistellut sitä säännöllisesti juoksemalla ja antanut alitajunnan tehdä oman työnsä, voi puolestaan siirtyä - toivon mukaan - tiedontuottamisvaiheeseen.

Tosiasiassahan asia ei ole aivan noin yksioikoinen. Mutta se kuulostaa yhtä kaikki hauskalta.

Tutkijan ja kirjoittajan hommissa muuten huomaa, että kroonistunut stressi ja liian tiukoiksi tikistetyt aikataulut ovat todellakin luovuuden ja paradoksaalisesti jonkinlaisen aidon tuotteliaisuuden vihollisia - tosiasia, joka pätee kyllä mihin tahansa työhön. Tietynlainen kurinalaisuus ja määräajat ovat välttämättömiä - ilman niitä ei ainakaan allekirjoittanut saisi kummoisia aikaan - mutta kyllä ajatuksen hiirihaukalla pitää olla tilaa lentää, ei se häkissä elä. Pitää olla aikaa seurata maailmanmenoa, lukea muutakin kuin työperäistä kirjallisuutta, katsella ympärilleen, nukkua tarpeeksi, laittaa hyvää ruokaa, tavata lajitovereita.

Happea tarvitaan myös, raitista ulkoilmaa ja sopivasti liikuntaa.

Jollen väärin muista, "huippuyliopistoa" Suomeen suunniteltaessa neuvoa käytiin kysymässä Oxfordista ja muista kunniakkaista opinahjoista. Vastaukset olivat jokseenkin yksiselitteisiä: tuloksia tulee, kun motivoituneille ja asiansa osaaville tekijöille annetaan työrauha ja luotetaan siihen, että he tekevät osansa. Ei siihen sen kummempia innovaatiotemppuja tai tuottavuustaikasauvoja tarvita. Huipputekijät ovat toki omaa kastiaan, mutta eiköhän sama päde meihin rivitutkijoihinkin. Tai keneen tahansa millä tahansa alalla*.

*Siivousajoiltani muistan erityisen ikävänä tunteen, että meitä suuren firman työntekijöitä kohdeltiin potentiaalisina pinnareina, jotka koettavat vetää mutkia suoriksi ja päästä mahdollisimman vähällä. Kun tuo epämääräisen epäluottamuksen ilmapiiri yhdistyi ylimitoitettuihin työtehtäviin tekijöihin nähden (ennen ulkoistamista sama työmäärä oli kuulemma jaettu liki kaksinkertaiselle tekijämäärälle), torpedoi se tehokkaasti hyvin tehdystä työstä syntyvän ilon, joka puolestaan on edellytys viihtymiselle ja jaksamiselle työssä kuin työssä.

Levätä pitää. Juri ja Sandy näyttävät esimerkkiä.

Yhä harvempi, yhä enemmän

Eräs tuttuni mainitsi Facebookissa, ettei ole osannut vastata tyydyttävästi lapsensa toistuvaan kysymykseen, miksi tarhapäiviä pitää olla enemmän kuin kotipäiviä.

Pagistaanissakin on pohdittu taas nykyajan työelämää. Niin lähipiiristä kuin hieman etäämpääkin kuulee jatkuvasti esimerkkejä siitä, mitä tapahtuu, kun yhä harvempi tekee yhä enemmän kasvavien tulospaineiden puristuksessa. Stressiä, unettomuutta, jatkuvaa huolta, riittämättömyyttä, vapaa-ajan supistumista minimiin, elämänilon katoamista. Pahimmillaan näihin yhdistyy vielä huoli oman työpaikan tulevaisuudesta.

Joskus tuntuu, että koko yhteiskunta pyörii valtavan perspektiiviharhan varassa. Työelämä, elämäntyö, työ on elämä, elämä on työ, jonka alttarille uhrataan kaikki perheestä terveyteen. Eikö vähempi todellakaan riittäisi? Eikö taakkaa voitaisi jakaa useammalle? Miksei enää riitä, että yritys tekee tulosta? Miksi pitää tehdä aina edellisvuotista parempaa tulosta?

Samalla pohditaan, miten nyt työssä olevista ja työikään tulevista saataisiin tiristettyä viimeisetkin mehut. Eläkeikää tulee nostaa, ja onpa silmään sattunut puheenvuoroja, joissa on väläytelty kokonaistyöajan pidentämistäkin (aivan kuin sitä ei olisi jo tapahtunut lukemattomien, kirjaamattomien ylityötuntien muodossa).

Eläkeiän nostopaineitahan perustellaan sillä, että ihmiset elävät pidempään terveempinä. Siippa esitti kiintoisan näkökohdan: voisiko olla, että eliniän pitenemiskehitys jälleenrakennussukupolvesta näihin päiviin on kohta nähty? Sydän- ja verisuonisairaudet, tuki- ja liikuntaelinsairaudet, mielenterveysongelmat ja alkoholin liikakäyttö tuntuvat lisääntyvän jatkuvasti, eivätkä liian rankka työtahti toisaalla ja työttömyys toisaalla niitä ainakaan vähennä. Vielä tämä kehityskulku ei elinikätilastoissa näy, mutta loogiselta tuntuu, ettei satavuotiaita, perusterveitä ja toimintakykyisiä miehiä ja naisia tulla näkemään joukoittain tulevaisuudessakaan.

Tosiasia on myös se ahkerasti esiin tuotu seikka, että eläkeiän nostaminen vaatisi vastapainokseen työelämän muuttumista vähemmän kuormittavaksi. Se puolestaan näyttäisi vaativan niin suuria rakenne- ja ennen muuta arvomuutoksia paitsi Suomessa, myös globaalilla tasolla, että moni tunnollinen työntekijä ehtii kaatua saappaat jalassa joko hautaan tai työkyvyttömyyseläkkeelle, ennen kuin jotain tapahtuu - jos tapahtuu.

Sikäli kuin tiedetään, itse kullekin on jaettu vain yksi elämä, ainakin tässä muodossa. Kohtuulliselta tuntuisi, että ansiotyötään voisi tehdä perustyytyväisenä - vaikkei se herkkua kellekään aina ole - ja että siihen ainoaan elämään mahtuisi paljon muutakin.

Ainutlaatuista ja antoisaa aikaa

Loppiaisena parinkymmenen asteen pakkaseen yhdistyi sakea sumu. Kuva on Hyvinkään Kytäjältä.

Kokonaisvaltainen kirjoittaminen-blogissa pohdittiin taannoin erään Parnassossa ilmestyneen artikkelin pohjalta, onko väitöskirjan tekemisessä järkeä. Sekä tekstissä että sen kommenteissa nousee esille hyviä näkökulmia ja huomioita.

"Väitöskirjan tekeminen tarjoaa paljon vapautta ja monenlaisia haasteita, joista osa on aidosti palkitsevia. Se voi olla ainutlaatuinen tilaisuus paneutua juuri itseään kiinnostaviin teemoihin usean vuoden ajan. Todellisuudessa kovin harvalla ihmisellä on työpaikka, joka tarjoaa tällaisia asioita."

Kaikesta nurinasta ja tuskailusta huolimatta minäkin myönnän auliisti, että väitöskirjan työstäminen ja etenkin viimeiset neljä vuotta tutkijakoulutettavana ovat olleet varsin ainutlaatuista ja antoisaa aikaa. Vaikka tutkijakoulusysteemissä - ja jos niikseen tulee, koko koulutusjärjestelmässä - on kiistämättömät epäkohtansa, tarjosi se allekirjoittaneelle monen muun asian ohessa vuosien työrauhan ja mahdollisuuden perehtyä mitä kiinnostavimpiin asioihin "luvan kanssa". Se, ettei jatkotyöllistyminen omalle alalle ole ollut missään vaiheessa varmaa, on ollut osa itse valittua pakettia, joskin toki kaukana ideaalitilanteesta.

Kirjoittaja myös huomauttaa, että "eivät kaikki näe humanististen tieteiden arvoa, mutta toivottavaa olisi, että edes humanistit itse näkisivät sen." Myönnetään tämäkin; aika ajoin tulee syyllistyttyä oman tieteenalansa ja tekemistensä vähättelyyn ihan suotta, joskin useimmiten leikkimielellä. Ei sellainen ainakaan edistä ilmapiiriä, jossa muullakin kuin välittömällä taloudellisella tuottavuudella nähdään olevan aitoa merkitystä.

Kääkäleestä kennelyskä, kennelyskästä yrkkä

Pagistaanin karvainen kansanosa on viime aikoina elänyt kriisistä kriisiin. Tuskin oli venähtäneestä jalasta ja sittemmin kumipalloepisodista selvitty, kun pentuparka sai homeerisen yskän. Vaikkei kuumetta tai muuta yleiskurjuutta ollutkaan, ei jatkuvaa köhimistä ja liman kakomista kestetty kuunnella enää maanantain tullen. Niinpä kävin pennun kanssa eläinlääkärissä - avainasiakkuus ja kultakortti häämöttävät - vahvistamassa kennelyskäepäilyn todeksi ja ottamassa vastaan antibioottireseptin bakteeritulehdusten torjumiseksi. Vaikka itse tauti on virusinfektio, voi se varsinkin pennuille aiheuttaa häijyjä lisätauteja. Rokotushan koirilla on, mutta ei se suojaa kaikkia virusmuunnoksia vastaan sen enempää kuin ihmistenkään influenssarokotus.

Tartunta on kyllä arvoitus. Pariin viikkoon ei ole oltu tekemisissä muiden kuin oman lauman kanssa, ja itämisaika on tuota lyhyempi. Eläinlääkärin mukaan pieni epäonnen soturi on saattanut vetäistä pöpön kärsäänsä vaikka lenkkipolulta - pentujen vastustuskyky kun ei ole aikuisen koiran luokkaa. Muut koirat ovatkin toistaiseksi kunnossa.

Juri ei kyllä helpolla nahkaansa myy. Ei se sentään hoidettaessa pure, mutta huutaa kuin banshee, jos sillä on pienikin epäilys siitä, että toimenpide sattuu. Esimerkiksi lämmön mittaaminen hännän alta saa aikaan porun, josta voisi kuvitella itsensä Vlad Tepesin olevan työntämässä valkohehkuista keihästä pentuparan ahteriin. Korvien puhdistusta Juri luulee kai lobotomiayritykseksi. Puhumattakaan rokotuksesta tai verinäytteen ottamisesta, jotka kuuluvat varmasti naapurikortteliin. Eläinlääkärikin totesi pennulla olevan vaikuttavat äänitehosteet. Diplomaattisesti sanottu.

- - -

Koira-aiheeseen liittyen Pagistaan on päättänyt julkaista lyhyen sanaston valtakunnassa käytetyistä, toisinaan aiheellista oudoksuntaa aiheuttavista käsitteistä. Esimerkiksi "koirien piiput" on tullut mainittua useampaankin otteeseen erinäisissä sosiaalisissa tilanteissa. Jollei tarkennusta ole pyydetty, on asia voinut jäädä selittämättä hämmentyneille keskustelukumppaneille.

Kieli elää, joten tässäkin listassa on vuosikymmeniä sitten vakiintunutta termistöä sulassa sovussa viime vuosien lisäysten kanssa. Jotakin oleellista on voinut jäädä myös pois; täydentäviä huomautuksia otetaan vastaan sanaston tuntevilta.

jytynen = makupala, ks. myös lahjus
kakelo = koiran kuivamuonanappula
keritseminen = saksilla tai leikkurilla trimmaaminen
koirapuuro = kotitekoinen koiranruoka; yleensä riisistä ja jauhelihasta keitettävä puuro
kreosootti = koira, joka oksentaa koko yön kaikille vaikeasti siivottaville pinnoille syötyään jotain sopimatonta (viittaus luonnollisesti Monty Pythonin Herra Kreosoottiin)
kärsä = koiran kirsu, ks. myös törsänuppi
kääkäle = koiran takapäästä materialisoituva, kiinteä kansantuote
lahjus = makupala; etenkin muiden koirien ohitustilanteita voiteleva huomion kiinnittäjä
lyrkittää = rapsuttaa
läpäläpä = onomatopoeettinen, pään ravistusta kuvaava käsite (meillä läpäläpä osataan tehdä myös pyynnöstä)
lääsö = etenkin pentujen jäljiltä löytyvä lammikko lattialla
piippu = puruluu (piippu-nimitys johtuu puruluiden luonteenomaisesta asemoitumisesta koiran suuhun tai suupieleen)
pötkis = kottikärrymäinen venytysliike, jota jotkut koirat harrastavat: takapää heiluvine häntineen ja sojottavine takakäpälineen on sohvalla tai sängyssä, muu osa koirasta lattialla
renttu = kaksijalkainen, ravisteltava kangaslelu, jollainen on tehty kaikille pennuillemme 1970-luvulta alkaen
ruikkimalääsö = lääsö, joka uroskoiran tekemänä yltää seinälle tai johonkin muuhun pystysuoraan objektiin (ja voisi sivumennen sanoen olla myös lappilainen paikannimi)
rötös = ihmisten omaisuuden tuhoaminen tai uudelleen muotoileminen
sirmakka = vinkuva koiranlelu
sukkula = karvaisen kosmonautin käyttämä koiranpeti
törsä = koiran kuono
törsänuppi = koiran kirsu
yrkkä = koiran etupäästä materialisoituva orgaaninen aines, jossa on joskus myös epäorgaanisia kappaleita, ks. myös kreosootti
äpykkä = geneerinen ilmaisu erit. muotopuolille koiranleluille
ökö = äpykän synonyymi

Kamera on ollut edelleen harmillisen vähällä käytöllä, joten laitettakoon loppuun muisto viime kesältä. Kuvassa Rocky.

Vaiheikas vuosikymmen

Vuoden vaihtuessa yllätyin siitä, miten vaiheikas vuosikymmen taakse jäi (vaikka tarkasti ottaenhan se vaihtuu vasta vuoden päästä). Jotakin kertoo jo se, että asuin sen kuluessa kahdeksassa asunnossa kuudella eri paikkakunnalla. Jurttaa on siis alvariinsa purettu ja pystytetty. Siinä sivussa olen jotenkin onnistunut tienaamaan elantoni ja suorittamaan kaksi - melkein kolme - tutkintoa, mikä näin jälkikäteen tuntuu jonkinmoiselta saavutukselta ottaen huomioon kiertolaiselämän.

Lähi-ihmissuhteissa luulen oppineeni vaikeamman kautta ainakin luopumista, joustamista ja liian joustamisen varomista - rajattomuuden kirous! Toivon mukaan osaan nähdä toisen - ja tämä koskee kaikkia lähimmäisiä - edes vähän paremmin kuin kymmenen vuotta sitten.

Se retrospektiosta tällä erää. Eletään eteenpäin ja katsotaan, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Viisivuotias Pagistaan toivottaa kaikille hyviä hetkiä ja iloa uuteen vuoteen!