Olen parille ihmiselle koettanut kuvailla tunnetilaa, joka väitöksen jälkeen on hiljalleen voimistunut.
Joskus vuoden 2006 tienoilla, kun sain tutkijakoulupaikan ja aloin tehdä väitöskirjaa hartiavoimin, sulloin elämän muut suuret kysymykset armotta komeroon ja lukitsin oven. Tajusin, ettei väikkäri valmistu ikinä, jos ryhdyn sen ohella liikaa pähkäilemään tulevia työllistymismahdollisuuksiani, tekemään urasuunnitelmia ja miettimään muita elämänvalintoja. Päätin, että tätä tehdään nyt ja pohditaan jatkoa sitten, kun urakka on valmis.
Joskus marraskuun lopulla aloin kuulla komerosta meteliä ja ryskytystä. Siellä ne syrjään sysätyt kysymykset vaativat huomiota. Alkuvuodesta ovi sitten antoi periksi. Nyt kaikki vaihtoehtoiset polut ja elämänvalinnat roikkuvat lahkeissani ja huutavat yhteen ääneen tingaten minua tekemään päätöksiä ja suunnitelmia.
Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää.
Ja minä kun kuulun siihen ärsyttävään ihmislajiin, joka ei jäätelöaltaallakaan osaa tehdä valintaa tikun ja tötterön välillä katsomatta ensin, mitä muut ottavat.
Kaikkea ei voi saada, mutta aina voi miettiä, millaiset asiat poissulkevat toisiaan ja onko poissulkevuus lopullista vai ei. Pohjavirtauksena pohdinnoissa on tietysti elämän yllätyksellisyys: liikaa ei voi eikä ehkä pidäkään asioita suunnitella, koska eivät ne kuitenkaan mene yksi yhteen kaavailujen mukaan.
tiistaina, tammikuuta 25, 2011
perjantaina, tammikuuta 21, 2011
Luettua
En ole koskaan pitänyt minkään valtakunnan "kirjapäiväkirjaa". Olen kuitenkin mielelläni lueskellut niitä muista blogeista ja poiminut vinkkejä omalle lukulistalleni. Paitsi ettei minulla ole oikeastaan lukulistaakaan. Luen, mitä eteen kirjastosta ja omista tai muiden kirjahyllyistä sattuu.
Ajattelin kuitenkin kokeilla näin vuoden vaihduttua, onnistuisiko työhommien ulkopuolella luettujen kirjojen keveä listaaminen täällä Pagistaanissa. Voisi olla hauska itsekin katsoa, mitä on milloinkin tullut luettua. Sitä suuremmalla syyllä, kun saatan autuaasti unohtaa hyvänkin kirjan luettuani sen. Ja jos joku sattuu näin löytämään itselleen jotakin mieleistä luettavaa, eivät listat ole menneet hukkaan.
Katsotaanpa. Tammikuussa 2010 olen lukenut tai saanut loppuun seuraavat kirjat:
Коль, Людмила: У меня в кармане дождь (2010).
"Taskussani on sade". Hienosti rakennettu kertomus venäjänjuutalaisesta perheestä sodan päättymisestä nykypäivään. Haluaisin lukea venäjänkielistä nykykirjallisuutta enemmänkin jo yksin kielitaidon kehittämisen vuoksi, mutta sitä löytyy kovin nihkeästi suomalaisista kirjastoista ja kirjakaupoista.
Viesturs, Ed: No Shortcuts to the Top. Climbing the World's 14 Highest Peaks (2006).
Mies otti kirjan matkalukemisekseen alppireissullemme, mutta omin sen ensimmäisenä iltana. Ed Viesturs on muun muassa Veikka Gustafssonin luottokumppani, joka aikanaan luopui eläinlääkärin urastaan ammattikiipeilyn vuoksi. Tullut tunnetuksi muun muassa selväpäisyydestään: turhia riskejä ei oteta (tietysti maailman korkeimpien vuorten kiipeämistä voi pitää jo itsessään sellaisena). Kiinnostava omaelämäkerta.
Susi, Pauliina: Nostalgia (Tammi, 2010).
Kirjaston uutuushyllystä mukaan tarttunut kirja on huiman terävä kuvaus nykypäivän työelämästä ahtaalle joutuneen freelance-toimittajan näkökulmasta.
Jokinen, Matti A.: Alppien seinämillä (WSOY, 1961). Suomalaisen vuorikiipeilyn pioneeri kertoo seikkailuistaan Alppien kiperimmillä kallioreiteillä 1950-luvulla. Mitään valjaita ei tuohon aikaan käytetty, vaan rinnan ympärille viritettiin köysi. Kiipeilytossujen tilalla olivat nahkaiset alppikengät. Pudota ei juuri kannattanut; varmistusten turvallisuus oli aivan eri luokkaa kuin nykypäivänä.
Alopaeus, Marianne: Eikä uni pääty (Otava, 1952). Löysin vanhempien kirjahyllystä ennen lukemattoman Alopaeuksen ja hotkin sen eilen junassa. Pidän hurjasti kirjailijan sosiaalipsykologisesta tarkkuudesta, jolla hän avaa ihmisten välisiä - ja perheiden sisäisiä - jännitteitä. Ehkä jonain päivänä saan aikaiseksi tarttua hänen kirjoihinsa alkukielellä, eli ruotsiksi.
Ajattelin kuitenkin kokeilla näin vuoden vaihduttua, onnistuisiko työhommien ulkopuolella luettujen kirjojen keveä listaaminen täällä Pagistaanissa. Voisi olla hauska itsekin katsoa, mitä on milloinkin tullut luettua. Sitä suuremmalla syyllä, kun saatan autuaasti unohtaa hyvänkin kirjan luettuani sen. Ja jos joku sattuu näin löytämään itselleen jotakin mieleistä luettavaa, eivät listat ole menneet hukkaan.
Katsotaanpa. Tammikuussa 2010 olen lukenut tai saanut loppuun seuraavat kirjat:
Коль, Людмила: У меня в кармане дождь (2010).
"Taskussani on sade". Hienosti rakennettu kertomus venäjänjuutalaisesta perheestä sodan päättymisestä nykypäivään. Haluaisin lukea venäjänkielistä nykykirjallisuutta enemmänkin jo yksin kielitaidon kehittämisen vuoksi, mutta sitä löytyy kovin nihkeästi suomalaisista kirjastoista ja kirjakaupoista.
Viesturs, Ed: No Shortcuts to the Top. Climbing the World's 14 Highest Peaks (2006).
Mies otti kirjan matkalukemisekseen alppireissullemme, mutta omin sen ensimmäisenä iltana. Ed Viesturs on muun muassa Veikka Gustafssonin luottokumppani, joka aikanaan luopui eläinlääkärin urastaan ammattikiipeilyn vuoksi. Tullut tunnetuksi muun muassa selväpäisyydestään: turhia riskejä ei oteta (tietysti maailman korkeimpien vuorten kiipeämistä voi pitää jo itsessään sellaisena). Kiinnostava omaelämäkerta.
Susi, Pauliina: Nostalgia (Tammi, 2010).
Kirjaston uutuushyllystä mukaan tarttunut kirja on huiman terävä kuvaus nykypäivän työelämästä ahtaalle joutuneen freelance-toimittajan näkökulmasta.
Jokinen, Matti A.: Alppien seinämillä (WSOY, 1961). Suomalaisen vuorikiipeilyn pioneeri kertoo seikkailuistaan Alppien kiperimmillä kallioreiteillä 1950-luvulla. Mitään valjaita ei tuohon aikaan käytetty, vaan rinnan ympärille viritettiin köysi. Kiipeilytossujen tilalla olivat nahkaiset alppikengät. Pudota ei juuri kannattanut; varmistusten turvallisuus oli aivan eri luokkaa kuin nykypäivänä.
Alopaeus, Marianne: Eikä uni pääty (Otava, 1952). Löysin vanhempien kirjahyllystä ennen lukemattoman Alopaeuksen ja hotkin sen eilen junassa. Pidän hurjasti kirjailijan sosiaalipsykologisesta tarkkuudesta, jolla hän avaa ihmisten välisiä - ja perheiden sisäisiä - jännitteitä. Ehkä jonain päivänä saan aikaiseksi tarttua hänen kirjoihinsa alkukielellä, eli ruotsiksi.
keskiviikkona, tammikuuta 12, 2011
Perfektionistin puuhamaa
Kiireestä naukuminen on rasittavaa ja kuulostaa poikkeuksetta siltä, kuin naukuja kerjäisi kehuja sankaruudestaan. Sen vaikutelman uhallakin totean onnistuneeni ajamaan itseni jälleen tilanteeseen, jossa päivät eivät tahdo riittää töiden ja sivutöiden tekoon (varman päälle pelaava humanisti kun ei viitsi kieltäytyä tarjotuista hommista, työtaloudellisesti epäkiitollisimmistakaan).
Lisäksi ilmoittauduin verkkokurssille avoimeen ammattikorkeakouluun; sen pitäisi alkaa ensi viikolla. Saksan alkeet, tuo ikuisuusprojektini! Toinen avoimen ammattikorkeakoulun kurssi - valokuvatyöpaja Hämeenlinnassa - ajoittuu onneksi loppukevääseen, jolloin tämänhetkiset kiireet ovat jo ohi.
En ole aikoihin harrastanut oikein mitään. En osaa laskea juoksemista, muuta liikuntaa tai retkeilyä harrastamiseksi; se on elämää ja elämäntapa. Kansalaisopiston metalligrafiikkaryhmässä kävin viime kevään, mutta syksyllä sekin loppui, kun ryhmä oli liian pieni. Ratsastusta en ole uskaltanut aloittaa uudestaan, kun pelkään aika- ja rahatilanteen muuttumista. En haluaisi taas joutua lopettamaan rakasta harrastusta.
Niinpä taannoin käynnistetty akvaarioprojektimme on ollut enemmän kuin tervetullut. Ja kuten yleensä harrastukseni tapaavat tehdä, se on vienyt mennessään sen, minkä mainitut aika- ja rahatilanne ovat myöten antaneet. Kuten kaverilleni äskettäin totesin, olen päättänyt tämän olevan puuhamaa, jossa sekä sisäinen perfektionistini että biologini saavat mellastaa vapaasti, kun lähes aina muulloin kumpaakin joutuu rajoittamaan.
Tältä siis näyttää 200-litraisen Aasia-altaan tämänhetkinen kehitysvaihe. Kasveina on jättiläisvallisneriaa (Vallisneria americana), ruskomelalehteä (Cryptocoryne wendtii), hentorotalaa (Rotulis rotundifolia), jaavansaniaista (Microsorum pteropus) vedensuosikkia (Limnophila sessiliflora) ja intianvesitähdikkiä (Hygrophila polysperma). Suodattimet järjestän paremmin piiloon, kunhan tässä...
Kalasto koostuu juovarihmakaloista (Colisa fasciata), rusokiilakyljistä (Trigonostigma espei) ja kääpiönuoliaisista (Yasuhikotakia sidthimunki). Lisäksi altaasta löytyy viisi leväsukarapua (Caridina multidentata).
Talouden toinen vanha akvaristikin on osoittanut kasvavan hurmoksen merkkejä. Eilen hän puntaroi ääneen, että nykyisen akvaarion paikalle mahtuisi isompikin, jolloin 200-litraisen voisi kenties upottaa omalla jalustallaan Lundia-hyllyyn. Kiekkokalat lienevät hänellä mielessä, ja silloinhan litroja saisi olla liki kaksinkertainen määrä (vähintään).
On ollut mielenkiintoista havainnoida akvaarioharrastuksen muuttumista parinkymmenen vuoden aikana. Esimerkiksi kalojen tarvitseman vähimmäistilan suositukset ovat kasvaneet kovasti, mikä on hieno asia. Ihmisillä on myös entistä suurempia altaita. 200-litrainen on nykynäkökulmasta jo melko pieni, eikä monia siinä aiemmin pitämiäni lajeja, kuten lehtikaloja, suositella enää laitettavaksi tuon kokoiseen altaaseen. Esimerkiksi ikisuosituille kultakaloille - joista en ole itse ollut koskaan kiinnostunut - suositellaan vähintään 300-litraista akvaariota, mielellään reilusti suurempaa.
Ja yhä edelleen mainoksissa ja televisiosarjoissa näkyy niin sanottuja kultakalamaljoja...
Epäilenpä, että jos harkinnan alla ei olisi jonkinlainen ulkomailla oleskelu jossain vaiheessa, meillä olisi kohta joka nurkassa porisemassa potentiaalinen vesivahinko (insinöörimme järkeilyä: "on käytännössä aivan sama, onko lattialla 200 vai 400 litraa vettä, kun rakenteet joutuu kuitenkin repimään auki").
Lisäksi ilmoittauduin verkkokurssille avoimeen ammattikorkeakouluun; sen pitäisi alkaa ensi viikolla. Saksan alkeet, tuo ikuisuusprojektini! Toinen avoimen ammattikorkeakoulun kurssi - valokuvatyöpaja Hämeenlinnassa - ajoittuu onneksi loppukevääseen, jolloin tämänhetkiset kiireet ovat jo ohi.
En ole aikoihin harrastanut oikein mitään. En osaa laskea juoksemista, muuta liikuntaa tai retkeilyä harrastamiseksi; se on elämää ja elämäntapa. Kansalaisopiston metalligrafiikkaryhmässä kävin viime kevään, mutta syksyllä sekin loppui, kun ryhmä oli liian pieni. Ratsastusta en ole uskaltanut aloittaa uudestaan, kun pelkään aika- ja rahatilanteen muuttumista. En haluaisi taas joutua lopettamaan rakasta harrastusta.
Niinpä taannoin käynnistetty akvaarioprojektimme on ollut enemmän kuin tervetullut. Ja kuten yleensä harrastukseni tapaavat tehdä, se on vienyt mennessään sen, minkä mainitut aika- ja rahatilanne ovat myöten antaneet. Kuten kaverilleni äskettäin totesin, olen päättänyt tämän olevan puuhamaa, jossa sekä sisäinen perfektionistini että biologini saavat mellastaa vapaasti, kun lähes aina muulloin kumpaakin joutuu rajoittamaan.
Tältä siis näyttää 200-litraisen Aasia-altaan tämänhetkinen kehitysvaihe. Kasveina on jättiläisvallisneriaa (Vallisneria americana), ruskomelalehteä (Cryptocoryne wendtii), hentorotalaa (Rotulis rotundifolia), jaavansaniaista (Microsorum pteropus) vedensuosikkia (Limnophila sessiliflora) ja intianvesitähdikkiä (Hygrophila polysperma). Suodattimet järjestän paremmin piiloon, kunhan tässä...
Kalasto koostuu juovarihmakaloista (Colisa fasciata), rusokiilakyljistä (Trigonostigma espei) ja kääpiönuoliaisista (Yasuhikotakia sidthimunki). Lisäksi altaasta löytyy viisi leväsukarapua (Caridina multidentata).
Talouden toinen vanha akvaristikin on osoittanut kasvavan hurmoksen merkkejä. Eilen hän puntaroi ääneen, että nykyisen akvaarion paikalle mahtuisi isompikin, jolloin 200-litraisen voisi kenties upottaa omalla jalustallaan Lundia-hyllyyn. Kiekkokalat lienevät hänellä mielessä, ja silloinhan litroja saisi olla liki kaksinkertainen määrä (vähintään).
On ollut mielenkiintoista havainnoida akvaarioharrastuksen muuttumista parinkymmenen vuoden aikana. Esimerkiksi kalojen tarvitseman vähimmäistilan suositukset ovat kasvaneet kovasti, mikä on hieno asia. Ihmisillä on myös entistä suurempia altaita. 200-litrainen on nykynäkökulmasta jo melko pieni, eikä monia siinä aiemmin pitämiäni lajeja, kuten lehtikaloja, suositella enää laitettavaksi tuon kokoiseen altaaseen. Esimerkiksi ikisuosituille kultakaloille - joista en ole itse ollut koskaan kiinnostunut - suositellaan vähintään 300-litraista akvaariota, mielellään reilusti suurempaa.
Ja yhä edelleen mainoksissa ja televisiosarjoissa näkyy niin sanottuja kultakalamaljoja...
Epäilenpä, että jos harkinnan alla ei olisi jonkinlainen ulkomailla oleskelu jossain vaiheessa, meillä olisi kohta joka nurkassa porisemassa potentiaalinen vesivahinko (insinöörimme järkeilyä: "on käytännössä aivan sama, onko lattialla 200 vai 400 litraa vettä, kun rakenteet joutuu kuitenkin repimään auki").
tiistaina, tammikuuta 11, 2011
Parhaimmillaan
Pagistaanin kaksihenkinen alppihiihto- ja telemarkjoukkue teki taas perinteisen alppireissunsa, tällä kertaa Eigerin maisemiin Grindelwaldin kylään. Kun ei ole yli vuoteen pitänyt lomaa, muutaman päivän pääntuuletus teki hyvää. Vaikka eihän pää kirjaimellisesti tuuletu, kun siinä on kypärä. Ilman sitä - siis kypärää - ei nykyisillä carver-suksilla tee mieli jäiseen alppirinteeseen lähteä, sujuttelu on sen verran vauhdikkaampaa ja muutenkin varsin erityyppistä kuin 80-luvun pitkillä laudoilla. Tykkään kyllä kovasti tästä urheilullisemmasta laskemisesta "luvan kanssa". En oikein koskaan osannut suhtautua jalat yhdessä ketkutteluun, jossa oli aina jonkinlainen diivailun sivumaku.
Alpit ovat kuitenkin parhaimmillaan silloin, kun nousemiseen käyttää vain omaa lihasvoimaa, eläimiä näkyy enemmän kuin ihmisiä, eivätkä hiljaisuutta riko kuin tuulen suhina, murmelin vihellykset ja alppinaakkojen kirskahtelut. Niin - ja jossain välissä pitäisi ehtiä taas Lappiinkin kuukkeleita katsomaan vaellussuksilla tai jalan.
Ahne on ihmisriepu, mutta onko vaihtoehtoja? Vuoret ja tunturit pysyvät, ihmisen aika ja kyky lähteä ovat rajallisia.
Alpit ovat kuitenkin parhaimmillaan silloin, kun nousemiseen käyttää vain omaa lihasvoimaa, eläimiä näkyy enemmän kuin ihmisiä, eivätkä hiljaisuutta riko kuin tuulen suhina, murmelin vihellykset ja alppinaakkojen kirskahtelut. Niin - ja jossain välissä pitäisi ehtiä taas Lappiinkin kuukkeleita katsomaan vaellussuksilla tai jalan.
Ahne on ihmisriepu, mutta onko vaihtoehtoja? Vuoret ja tunturit pysyvät, ihmisen aika ja kyky lähteä ovat rajallisia.
tiistaina, tammikuuta 04, 2011
Jotakin kohti tai jostakin pois
Lähipiirissä sattui joulunpyhinä kipsausta ja kyynärkeppejä vaatinut loukkaantuminen. Tapaus on saanut taas miettimään kuntoutus- ja liikunta-asioita ja motivoitumisen mysteereitä, vaikka tilanne ja sen kehittyminen ovatkin loppuviimeksi vain korkeamman sekä asianosaisen käsissä. Ei siihen ulkopuolisilla ole paljon sanottavaa.
Yhtä kaikki, olen tullut siihen tulokseen, että moottoroitua ja istuvaa elämää viettävän nykyihmisen on - kuvaannollisesti - haluttava juosta jotakin pakoon tai jotakin kohti, jos mieli saada mukavuudenhaluinen itsensä liikkeelle.
Joku muuttaa elintapojaan, kun sairauden uhka alkaa realisoitua. Vanhat naapurimme pitävät liikuntakykyään yllä, niin tukalaa kuin se ilmiselvästi onkin, koska eivät halua muuttaa talostaan, ennen kuin on aivan pakko. Olen tavannut entisiä alkoholisteja, joista on tullut intohimoisia maratoonareita.
Joku taas innostuu lomamatkalla patikoinnista ja haluaa harrastamisen jatkamista varten paremman kunnon. Joku haluaa mahtua hääpukuunsa puolen vuoden päästä tai pärjätä armeijassa. Jollekin kenties riittää houkuttimeksi "parempi" ulkonäkö.
Sama taitaa päteä kaikkiin muihinkin muutoksiin elämässä. Tyytyväinen ihminen pysyy aloillaan. Muutos on aina riittäväksi kasvanutta halua jotakin kohti tai jostakin pois. Usein kai molempia yhtä aikaa.
Ei tässä(kään) mitään sinänsä uutta ole, mutta aina tällainen pohdinta omia ajatuksia selventää, jollei muuta.
Yhtä kaikki, olen tullut siihen tulokseen, että moottoroitua ja istuvaa elämää viettävän nykyihmisen on - kuvaannollisesti - haluttava juosta jotakin pakoon tai jotakin kohti, jos mieli saada mukavuudenhaluinen itsensä liikkeelle.
Joku muuttaa elintapojaan, kun sairauden uhka alkaa realisoitua. Vanhat naapurimme pitävät liikuntakykyään yllä, niin tukalaa kuin se ilmiselvästi onkin, koska eivät halua muuttaa talostaan, ennen kuin on aivan pakko. Olen tavannut entisiä alkoholisteja, joista on tullut intohimoisia maratoonareita.
Joku taas innostuu lomamatkalla patikoinnista ja haluaa harrastamisen jatkamista varten paremman kunnon. Joku haluaa mahtua hääpukuunsa puolen vuoden päästä tai pärjätä armeijassa. Jollekin kenties riittää houkuttimeksi "parempi" ulkonäkö.
Sama taitaa päteä kaikkiin muihinkin muutoksiin elämässä. Tyytyväinen ihminen pysyy aloillaan. Muutos on aina riittäväksi kasvanutta halua jotakin kohti tai jostakin pois. Usein kai molempia yhtä aikaa.
Ei tässä(kään) mitään sinänsä uutta ole, mutta aina tällainen pohdinta omia ajatuksia selventää, jollei muuta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)