Pula-ajan lapset

Viime viikonloppuna lähipiirissä vietettiin kahdet hautajaiset. Niiden vastapainoksi pääsimme sunnuntaina juhlistamaan pienimuotoisesti vanhempieni 50-vuotishääpäivää. Lämmin kiitos vielä tätäkin kautta kaikille juhlapäivän mahdollistaneille ja siihen osallistuneille - sekä onnittelut kultahääparille myös virtuaalisesti. Saavutus on hieno!

Pitkän liiton salaisuus kuulemma on, että pula-ajan lapset käyttävät kaiken loppuun. Meillä helppoon kierrätykseen opetetuilla voi olla tässä pohtimisen paikka. Kulta- tai timanttihääparit lienevät paljon harvinaisempia ikäpolvemme ehtiessä seitsenkymppisiksi. Toki myös avoliittojen yleisyys lyhentää avioliittoja, jos pysytään liiton keston laskemisessa hääpäivästä alkaen.

Bluesia ja ratajuoksua

Kävimme viikonloppuna perinteiseen tapaan Puistobluesissa, jossa oli tällä kertaa vähän liian helteistä nautinnolliselle livemusiikki- ja piknikhengailulle. Kun mittari näyttää yli 30 astetta, ei jaksa tehdä muuta kuin juoda (vettä). Ihme, ettei kukaan esiintyjistä töllännyt lavalle, jonne aurinko porotti suoraan ja armotta. Monilla muusikoista oli vielä farkut ja tummat paidat yllään.

Maanantaina - pahimman helteen laannuttua - veimme koiranpojat niiden ensimmäisiin ratajuoksuharjoituksiin Hyvinkään vinttikoiraradalle. Näille vinttikoirahtaville terriereille räätälöityjä juoksuja järjestää Suomen bedlingtonkerho. Ohjaajana toimi koira- ja liikunta-alan moniosaaja Lotta Vuorela, jolla muuten käytin Juria hieronnassa viime talvena.

Sekä Rocky että Juri hoksasivat homman ja ajoivat heti viehettä, tosin Rocky ajaessaan vilkuili radan reunalla vuoroaan odottavia tyttöjä. Vieheen "tappamiseen" ei vielä intoa riittänyt, mutta se kuulemma löytyy usein jo toisella kerralla, kun asiaa on muhiteltu jonkin aikaa karvaisten korvien välissä.

Kuvia ei ratajuoksusta valitettavasti ole, kun ensikertalaisina keskityimme itse asiaan. Ehkä tilanne korjaantuu seuraavalla kerralla.

Apropos urheilu: kotisohvalla mietittiin, mihin ihmisten mielikuvitus on jäänyt kehiteltäessä yleisurheilulajeja. Miksei ole kilpakonttausta ja -ryömintää? Yhdellä jalalla hyppelyä (pidemmillä matkoilla jalan vaihtaminen olisi sallittua)? Etenemistä kuperkeikoilla tai kärrynpyörillä? Takaperin juoksua?

Älkääkä nyt esittäkö syyksi, ettei moisia lajeja tiettävästi tunnettu antiikin olympialaisissa. Ei siellä taatusti harrastettu ampumahiihtoa, pyörätuolikelausta tai syöksylaskuakaan.

Lomista ja lantuista

Tänä keväänä olen ollut väsyneempi kuin aikoihin, ehkä koskaan. Aamut ovat touko- ja kesäkuussa tuntuneet samanlaisilta kuolleista heräämisiltä kuin syvimmän kaamoksen aikaan. Normaalistihan en keväisin ja kesäisin pysty nukkumaan juuri kuutta, seitsemää pidempään. Nyt voisin nukkua miten pitkään vain, mikä tuntuu oudolta.

Ehkä osin tästä syystä olen myös ollut hieman tavallista happamampi, kun ihmiset ovat kyselleet, koska aion pitää lomani. Alun perin olin ajatellut, että tänä kesänä, väitöskirjaurakan jälkeen, minulla olisi niin sanotusti varaa pitää se "oikea" loma, jota en ole vuosikausiin - no, oikeastaan koko aikuisiällä - pitänyt. Mutta jotenkin tässä on käynyt taas niin, että tietyt asiat on saatava tehtyä tiettyyn aikaan mennessä, meneillään oleva rahoitusjakso ei kanna pitkälle, heti syksyllä ovat edessä tärkeät jatkohaut - ja lopputuloksena on, että ajatus kuukauden totaalitauosta on liki mahdoton. Menetetty aika kun pitäisi maksaa jotenkin takaisin.

Älytöntähän tämä tavallaan on. Ihan kuin minun työni olisivat oleellisen tärkeitä yhteiskunnan toiminnan kannalta. Mutta juuri se, etteivät ne sitä ole, ajaa tilanteeseen, jossa on herkeämättä taktikoitava ja yritettävä varmistaa mahdollisuus noiden töiden tekemiseen myös tulevaisuudessa.

Ehkä ne, jotka lopulta pärjäävät näissä kisoissa, ovatkin niitä, jotka ovat riittävän organisointikykyisiä ja kovapäisiä pitääkseen lomansa tilanteessa kuin tilanteessa?

Tai päinvastoin - ehkä pärjääjät eivät pidä vapaata edes viikonloppuisin tai iltaisin, vaikka olisi talo maalattavana ja muu elämä elettävänä?

Ehkä. Ehkä siirryn jossain vaiheessa viljelemään lanttuja. Joskin luulen, että lanttupelloillakin rehottavat nykyisin byrokratian juolavehnä ja markkinatalouden savikat. No rest for the wicked.

Toisaalta on niinkin, että kotona työskentelevänä tutkija-kirjoittajana pystyn itse säätelemään ajankäyttöäni arjessa keskimääräistä paremmin. Se tietysti auttaa - voi liu'uttaa työaikaansa tai hoitaa päivän muita asioita. Esimerkiksi siippani lienee monin verroin loman tarpeessa - ja luvalla sanoen alkaa näyttääkin siltä.

Yhtä kaikki, kaksi viikkoa repun kantamista Alpeilla saa taas toimittaa kesäloman virkaa. Ja hyvin se sitä toimittaakin, ei silti (asioita suhteuttaa myös se, että esimerkiksi Amerikassa tai Japanissa kahdenkin viikon loma on harvinaista luksusta). Nimittäin se, mitä tarvitsisin, olisi loma omasta päästäni, ja se olisi vähän vaikeammin toteutettavissa oleva juttu ainakin tällä mentaalisella kokoonpanolla. Lähimmäksi tavoitetta pääsee juuri vaellusreissun tapaisella fyysisellä rutistuksella.

Tosin tänä kesänä myös ajatus alppipatikasta sisältää haaveen, että sitä ennen voisi nukkua viikon. Ja sen jälkeen voisi käyttää vielä toisen mokoman toipumiseen.

Nauravat koirat

Jokseenkin kunnianhimottomassa räpsäyksessä nauravat iloiset juhannuskoirat, joista nuorempi (oikealla) on toipunut hienosti taannoisesta miehuutensa menetyksestä. Kuuma näyttää olevan, mutta uimaan näitä kavereita ei kyllä taida saada. Sandykin - nelijalkainen uimahyppymestarimme - on jo niistä hommista eläkkeellä, eikä voi näyttää mallia.

Päivitin lajitovereiden listaa, joka löytyy tuosta oikealta sivupalkista. Lisäsin sinne myös tuon kauan odotetun opuksen, jonka tekijänkappaleet ovat pari viikkoa Hollannista matkattuaan vihdoin pöydällä. En taida uskaltaa avata.

Juhannuspioni

Viime kesänä pihassamme innostui kukkimaan oudon varhainen ja rönsyillä leviävä pioni, joka pienen selvittelyn jälkeen osoittautui vuoripioneihin (Paeonia humilis) kuuluvaksi juhannuspioniksi.

Juhannuspioni on vanha maatiaislajike, joka näyttää säilyneen vain Suomessa, mutta jääneen komeampien kiinanpionien varjoon. Se on nyt "löydetty uudelleen", ja kiinnostus tätä sitkeää perennaa kohtaan näyttää olevan suurta.

Meillä on kaksi muutakin pionipusikkoa, fuksianpunaista, joista toisen kukat tuoksuvat aivan minttusuklaalta. Istutin viime keväänä niiden seuraksi Haikalan puutarhalta hakemani valkoisen pionin taimen; minusta pionit ovat parhaimmillaan, kun ne ovat suuria ja valkoisia tai mansikkajäätelön värisiä. Juuri sellaisia kasvoi Tampereen-yksiöni oven pielessä Iidesrannassa. Kun pari kukkaa toi sisälle maljakkoon, koko huone tuoksui sanoinkuvaamattomalle. Pitääköhän nykyinen vuokralainen pioneista huolta?

Pagistaan toivottaa hyvää kesäpäiväntasausta - päivän myöhässä - ja leppoisaa juhannusta. Tehkää halutessanne taikoja, mutta älkää tätä sosiaalisessa mediassa tänään kiertänyttä:

Juhannustaika miehille: Kun juhannusyönä juo itsensä känniin, soutaa järvelle ja nousee sepalus auki seisomaan veneen reunalle, voi rannalla nähdä tulevan leskensä.

Itsesääli

Itsesääli on muuten erikoinen juttu. Itseään syystä tai toisesta säälivähän odottaa, että muut yhtyisivät myötätuntoon. Mutta empiiriset kokeet osoittavat, että syyhyn nähden suhteettomalta vaikuttava itsesääli saa kanssaihmisissä aikaan juuri päinvastaisen reaktion: turhautuneen ärtymyksen ja tarpeen potkia ihminen tekemään elämälleen jotain rakentavaa surkeilun sijaan. Sääli- ja paapomiskiintiö kun näyttää olevan täynnä ihan omastakin takaa.

Läheisten reaktio taas saa itsesäälissä vellovan käpertymään loukkaantuneena nurkkaansa: "kukaan ei ymmärrä eikä välitä".

Tässä on jotain samaa kuin ilmiössä, josta olen jonkin kerran kirjoittanutkin: mitä enemmän yrittää olla ärsyttämättä kanssaihmisiään, sitä varmemmin heidän leukapielensä saa kiristymään. Jostain syystä siis yritykset saada ihmiset reagoimaan jollain tietyllä tavalla omiin tunnetiloihin tapaavat johtaa juuri päinvastaisiin tuloksiin. Saako vastareaktion aikaan manipulointiyrityksen - tietoisen tai tiedostamattoman - vaistomainen tunnistaminen? Aavistus siitä, että toinen ei halua kantaa täyttä vastuuta omista valinnoistaan ja tunteistaan, vaan yrittää sälyttää niitä sivullisten niskoille?

Kysehän ei ole siitä, etteikö edellä mainituilla tavoilla ärsytyshermoa tökkivästä ihmisestä välittäisi, tai ettei kanssaihmisten heikkouksia ylipäänsä sietäisi. Päin vastoin, luulen ärtymyksen olevan suoraan verrannollinen välittämisen määrään. Turhautuminen syntyy osin siitä, että tietää - tai ainakin haluaa kovasti uskoa - toisen kykenevän kantamaan itseään pystypäisemminkin ja elämään siten täydemmin omaa elämäänsä.

Kyllä, molempia esimerkki-ilmiöitä on havainnoitu sekä sisältä että ulkoa päin.

Ulitskaja ja Saisio

Viimeiset pari viikkoa Pagistaanissa on paitsi opiskeltu latinaa kuusi tuntia päivässä, koetettu saada myös muita työhommia aikaan sekä maalattu taloa. Lukeminen on jäänyt auttamatta vähemmälle; saatan sängyssä saada luettua ruhtinaalliset kolme sivua, ennen kuin tajunta alkaa hämärtyä. Yöpöydällä on kuitenkin kasa siskolta lainassa olevia kirjoja, joiden kimppuun toivon mukaan ehdin vielä kesäkuun aikana. Kirjastoon en ole edes uskaltautunut muutamaan viikkoon.

Людмила Улицкая: Сквозная линия (Moskova 2011)

Kiitetyn moskovalaiskirjailijan Ljudmila Ulitskajan teos Skvoznaja linija on juuri suomennettu nimellä "Naisten valheet". Sanatarkka käännös voisi luullakseni olla "häilyvä viiva", tai jotain sinne päin. Herkullinen teos on jotakin romaanin ja novellikokoelman väliltä; päähenkilö Zenjan tarkkaileva hahmo yhdistää kertomuksia, joiden teemana on tavalla tai toisella valehteleminen ja sen moninaiset syyt. Kirja kuitenkin kysyy enemmän kuin vastaa. Urakoin teoksen läpi alkukielellä, mikä oli Ulitskajan hienovivahteisen kielenkäytön kanssa hitaahkoa, mutta palkitsevaa (ja yksi syy siihen, miksi alkukesän luettujen kirjojen lista on kovin lyhyt).

Pirkko Saisio: Pienin yhteinen jaettava (WSOY 1998)

Olen jotenkin hassusti päätynyt lukemaan Saision omaelämäkerrallisen trilogian lopusta alkuun - Punaisen erokirjan ja Vastavalon luin jo vuosia sitten, mutta enkö sitten löytänyt tätä ensimmäistä osaa kirjastosta, vai miksi se oli jäänyt lukematta... En tosiaan ole mikään järjestelmällinen lukija siinä mielessä, että ryhtyisin käymään jonkun mieleisen kirjailijan tuotantoa systemaattisesti läpi. Yhtä kaikki, pidän hurjasti Saision tyylistä.

Linssikvinotto

Pagistaanissa pitää taas kiirettä muun muassa latinan intensiivikurssin kanssa. Niinpä lounasasiatkin on hoidettava sukkelasti. Tässä tulevat hätiin nopeasti kypsyvät punaiset linssit ja kvinoa, joka on eteläamerikkalainen, riisiä tai tavallisia viljoja proteiinipitoisempi ruokakasvi. Muinaisten inkojen ape on nyt löytänyt tiensä suomalaisiin ruokakauppoihin - ja allekirjoittaneen lounaspöytään. Kvinoa muistuttaa hyvin paljon couscousia, mutta on reippaasti vehnäpalleroita ravintopitoisempaa.

Ohje on siinä määrin mukailtu erinäisistä nettiohjeista, että laitan sen tähän omanani. Tästä reseptistä riittää kahdelle, mutta sen voi halutessaan tuplata, koska lämmittäminen vain parantaa makua.

Intialaisehko linssikvinotto

1 iso sipuli
1 iso porkkana
4 dl vettä
1 dl punaisia linssejä
1 dl kvinoaa
1/2 kasvisliemikuutio
1 rkl curryjauhetta (lisää tarpeen mukaan)
1 tl kuivattua inkivääriä, ripaus chiliä, mitä nyt kaapista löytyykin
suolaa, jos tarvitaan
(1 pkt Valion tai Ingmanin kotijuustoa kuutioituna)
öljyä paistamiseen

Silppua sipuli ja raasta porkkana, kuullota tovi öljyssä curryjauheen ja inkiväärin kanssa. Lisää vesi, liemikuutio, linssit ja kvinoa. Kiehauta ja anna kiehua hiljakseen kannen alla välillä sekoittaen noin 15 minuuttia, kunnes kvinoa muuttuu läpikuultavaksi. Tarkista ja säädä maku.

Ruoka on täyttävää tällaisenaankin, mutta jos haluat, lisää mukaan kotijuustokuutiot; itse olen joskus nakannut sekaan tähteeksi jääneet kasvispullat ja hyvää on ollut. Tarjoile maustamattoman jogurtin kanssa, jos et jaksa raitaa valmistaa.

Kahteen kertaan

On tavallaan ylellistä, että voi elää kevään kahteen kertaan: haistella ensin tuomenkukkia Kanta-Hämeessä ja lähteä sitten Itä-Suomeen, jossa saniaisenlehdet ovat vasta avautumassa kippuralta. Mutta iloon liittyy haikeus, sama kuin jo lapsena: miksei ihminen voi asua monessa paikassa yhtä aikaa, miksi aina täytyy valita?

Siivosimme äidin kanssa rantasaunan ja teimme pihatöitä. Enolasta saimme raparperintaimia, joille kaivoin kohopenkin uuteen paikkaan. Valkonarsissit ja pikkuiset suo-orvokit kukkivat, kirjosiepot tekivät pesää pihapönttöön ja kalalokki hautoi vesikivellä saunarannassa puuhistamme välittämättä.

Varikset

Pistäydyimme viime viikolla toukokuisessa Pietarissa. Alibina oli anopin myöhästynyt synttärimatka - syntymäpäivät olivat viime syyskuussa - jolle saimme mukaan myös siipan veljen ja tämän tyttöystävän. Viisihenkisestä seurueestamme kolme oli ensikertalaisia Venäjän-kävijöitä, joten oli erityisen mukavaa, että säät olivat kohdallaan ja kaikki sujui muutenkin kommelluksitta.

Laskin, että minulle kyseessä oli yhdestoista Pietarin-reissu. Ellei peräti kahdestoista. Mielenkiintoista sinänsä, että vasta viime vuosina suhteeni kaupunkiin on muuttunut aidon lämpimäksi. Sellaiseksi, että tuntuu aina vähän kurjalta lähteä pois, ja että lähtiessään jo miettii, koska pääsisi takaisin. Syy hitaaseen lämpenemiseen ei ole ollut Pietarissa itsessään, vaan siinä, etten ole oppinut erityisemmin pitämään minkään valtakunnan suurkaupungeista.

Ehkä jotain selittää se, että Pietarhovin ylenpalttisten suihkulähteiden keskelläkin allekirjoittanut riemastui eniten variksista, jotka taitavasti kalastivat rantavedestä kutemaan nousevia kuoreita.

Takinkäännöistä ja lipstikasta

Allekirjoittaneella on hieman vaikeuksia ymmärtää porua takinkäännöistä politiikassa. Epäilemättä kaikki poliitikot osaavat taktikoida äänestäjiä miellyttääkseen, mutta ei jokaisessa kannanmuutoksessa ja tilanteen uudelleen arvioinnissa ole kyse siitä. Politiikka on kompromisseja ja reagointia muuttuviin tilanteisiin, eikä se, että joskus on sanottu jotain tai oltu jotain mieltä tarkoita sitä, ettei jossakin toisessa tilanteessa voitaisi sanoa jotain muuta.

Taannoin luin eräästä aikakauslehdestä mielenkiintoisen jutun ihmisten arkiajattelusta. Siinä oli otettu esimerkiksi juuri tämä kysymys: keskimäärin ihmiset ovat paljon hanakampia peräämään poliitikoilta järkähtämättömiä "periaatteita" kuin kykyä reagoida ja tehdä mahdollisimman tolkullisia päätöksiä silloinkin, kun tilanteet ja reunaehdot muuttuvat. Tästä seuraa se, että hyvätkin päättäjät saavat helposti lunta tupaan tehdessään uusia päätöksiä silloin, kun tarjolla on uutta, mahdollisesti entisen kumoavaa tietoa.

Itse kunkin olisi hyvä muistaa, että asiat harvoin ovat niin yksinkertaisia kuin miltä ne näyttävät silloin, kun niistä tietää vain sen, mitä lehdet ja lööpit kertovat. Mielipiteet tapaavat tosin olla kaikkein vankimmalla pohjalla niistä asioista, joista tiedetään tai ymmärretään vähiten.

Tämä ei ole tarkoitettu aasinsillaksi, mutta vaihdettakoon aihetta ja todettakoon, että lukuisten ryytimaiden nurkissa rehottava lipstikka eli liperi (Levisticum officinale) on väärinymmärretty kasvi. Usen sitä suositellaan käytettäväksi varovaisesti lihakeiton mausteena, vaikka tosiasiassa se toimii loistavasti keiton päätähtenä. Etenkin alkukesän nuoret, pehmeät lehdet sopivat hyvin soppaan.

Tämä ohje on Mysi Lahtisen käsialaa ja lainattu täältä, suluissa kommentit.

Mysi Lahtisen lipstikkakeitto

voita tai öljyä
4-5 sipulia
runsaasti tuoretta lipstikkaa (noin 1/2 l)
2 l vettä
3-4 kasvisliemikuutiota (kannattaa laittaa kolme ja lisätä suolaa, jos on tarvetta)
2-3 raastettua perunaa
2 dl kermaa (oikaisin ja käytin 2,5 dl ruokakermaa, hyi minua)
3 rkl vehnäjauhoja

Kuullota hienoksi pilkottu sipuli kattilan pohjalla rasvassa, lisää silputtu lipstikka ja sekoittele tovi. Lisää vesi, liemikuutiot ja raastetut perunat. Anna kiehua hiljalleen kannen alla puolisen tuntia. Lisää suurus - kylmään vesitilkkaan sekoitetut vehnäjauhot - ja noin puolet kermasta. Keitä vielä puolisen tuntia (minä maltoin vartin), lisää loput kermasta ja kuumenna kertaalleen.

Kuva on lainattu täältä.

Kukkasipulit

Olen aloittanut muutaman kerran kirjoittamisen aiheesta jos toisestakin, huomannut paasaavani suuta suuremmalla ja jättänyt asian sikseen. Jotenkin maailma on nyt sellaisella tolalla, että sitä tarkkailee mieluummin sivusta turhia kärjistyksiä ja kohkaamista välttäen.

Kevät tuo onneksi tullessaan vaarattomampia aiheita, joiden pariin paeta odotellessaan hetkeä, jolloin tuntee saaneensa edes jotakin tolkkua maailmanmenosta (sen odottaminen voi kyllä olla turhaa optimismia).

Tänä aamuna ihmettelin ulkona tuntuvaa vahvan hunajaista tuoksua. Ajattelin jo nenäni kuvittelevan omiaan. Sitten hoksasin, että tuoksua levitti täyteen kukkaan yön aikana puhjennut pihavaahtera. Sieltä kuului myös tasainen humina - kimalaiset töissään.

Meden tuoksua en muista edellisiltä keväiltä. Ehkä kukinta on nyt voimakkaampi tai sää suotuisampi hajumolekyylien kulkeutumiselle satunnaisen nuuhkijan nokkaan?

Kukkapenkistä taas kohosi aurinkoa tervehtimään kymmenittäin punaisia tulppaaneja, joita en muistanut sinne istuttaneeni. Toisenlaisten tulppaanien sipuleita kyllä, mutta ne ovat vasta nousemassa. En keksinyt muuta selitystä kuin puutarhaliikkeen sipulilaareissa vaihtuneet nimikyltit: luulin poimineeni paperipussiin jotain muuta kuin mitä sinne oikeasti päätyi.

Tai sitten kyseessä olivat toissasyksynä istutetut kasvitieteelliset tulppaanit, jotka viime keväänä kieltäytyivät johdonmukaisesti nousemasta. Ulkonäkö kyllä täsmäisi. Kauniita ne ovat yhtä kaikki.

Yllätyksellisyys on oikeastaan puutarhanhoidon suola. Kukkasipuleiden kanssa se vielä korostuu: enemmän tai vähemmän toistensa näköisiin, ruskeisiin murkuloihin on ohjelmoitu juuri tietynlainen koodi, jonka paljastaa vasta sen mukaan muotoutunut kukinto.

Ehkä sama pätee moniin ajankohtaisiin ilmiöihin. Vasta aika näyttää, millaisia kukkia pussiin valitut sipulit todella tuottavat. Sitä odotellessa.

Huhtikuun kirjoja

Pistetäänpä tähän väliin taas luettujen kirjojen listaa. Pienehköjen paikkakuntien kirjastoissa on se hyvä puoli, että uutuudet löytyvät usein suoraan hyllystä ilman varailua. Niinpä niitä tulee poimittua helposti mukaan.

Toisaalla tuli lyhykäisesti pohdittua kirja-alan nykymenoa. Kustantamoilla peli tuntuu olevan yhä raaempaa. Tuotot tai ainakin omien takaisin saaminen tulee varmistaa jo ennen painatusta. Miten siitä saadaan takeet? Näin maallikon näkökulmasta olisi ylipäänsä mielenkiintoista tietää, miten kirjan potentiaalinen myyvyys määritellään. Millä perusteilla kirjakaupat ja muut teoksia levittävät tahot tekevät varauksiaan tai ennakko-ostojaan?

No, joka tapauksessa nämä onnekkaat ovat ilmestyneet ja luettavissa.

Maritta Lintunen: Mozartin hiukset (WSOY 2011)
Näistä novelleista tulee mieleen taitavasti tehty metalligrafiikka: viivat, sävyt ja sommittelu ovat kohdallaan ja kokonaisuus on tasapainossa. Novellien punaisena lankana kulkee musiikki tavalla tai toisella. Huomasin muuten suosivani nykyisin iltalukemisena novelleja siitä yksinkertaisesta syystä, että ne ovat nautittavissa sopivina palasina. Romaanin parissa vaihtuu helposti vuorokausi, jolloin aamulla herääminen on tuskaista.

Jan Saxell: Unenpäästäjä Florian (Avain 2010)
Romanikulttuuria, maahanmuuttoa ja nykyajan arvoja peilaava romaani vie ajankohtaiset kysymykset ruohonjuuritasolle. Päähenkilönä on helsinkiläistynyt Romanian romani, valelääkäri, joka vapauttaa ihmisten lukkiintuneita unia. Tyylilaji lienee jonkinlainen maagis-humaani realismi, joka vie lukijaa niin sodanjälkeisiin evakkomustalaisten leireihin kuin nykypäivän Romaniaankin. Monella tasolla liikkuminen enimmäkseen toimii, vaikka välillä tuntuu, että soppaan olisivat riittäneet niukemmatkin ainekset.

Märta Tikkanen: Emma ja Uno - rakkautta tottakai (Tammi 2010; suom. Liisa Ryömä)
Kirja lähti lainaksi liki sattumalta vanhempien kirjahyllystä; en ollut noteerannut sen ilmestymistä syksyllä, vaikka Tikkasen kirjoista olenkin pitänyt. Kirjailija on tarttunut isovanhempiensa erikoiseen tarinaan ja tyylitellyt siitä pieteetillä ja herkkävainuisella ajankuvalla kauniin romaanin. Taas kerran toivoin, että ruotsini riittäisi kirjallisuuden suvereeniin lukemiseen alkukielellä; kyllähän sitä tankkaa, mutta lennokkuus puuttuu ja sävyt jäävät helposti uupumaan lukijan vajavaisen sanaston vuoksi. Märta Tikkanenhan sai kirjasta eilen kirjallisuuden valtionpalkinnon.

Erik Wahlström: Kärpäsenkesyttäjä (Schildts 2010, suom. Jaana Nikula)
Wahlströmin uutuus oli mielenkiintoista lukea heti Tikkasen teoksen jälkeen, molemmissa kun on otettu romaanin lähtökohdaksi elävät henkilöt. Kärpäsenkesyttäjä repostelee häpeämättä - ja kuitenkin empatialla ja ymmärtäen - kansallisrunoilijamme J. L. Runebergin ristiriitaista hahmoa ja tämän lähipiiriä. Allekirjoittanutta riemastutti erityisesti se, miten Runebergin elämää sivunneille eläimille on annettu oma äänensä. Kuka kiittää, kuka moittii:

"Köhöm. Me porsaat haluaisimme myöskin puheenvuoron. Kansallisrunoilijamme ei ole kirjoittanut meistä ainoassakaan runossaan. Ei yhdessäkään! Kun ajattelee, mitä hän teki veljellemme Immanuelille, haaveilemme seuraavasta: Istumme joukolla joulupöydässä, sisään kannetaan valtava hopeakannella peitetty vati. Immanuel nostaa dramaattisesti kantta ja vadilla makaa Runeberg, kypsäksi paistettuna ja omena suussa. Ja sitten me kaikki tanssimme hänen ympärillään laulaen Porsaita äidin oomme kaikki."

Kevätyön konsertti

Seitsemisen kansallispuisto oli yhtä mukava vappuretkikohde kuin kuusi vuotta sitten. Todettakoon, että nyt mukana oli eri koira kuin viimeksi. Mies, teltta ja lettupannu olivat samat.

Huhti- ja toukokuun vaihdehan on jo edellisten reissujen myötä osoittautunut mitä parhaimmaksi metsäretkiajaksi. Luonto on täynnä elämää ja ääniä, joita ei enää kevään edetessä kuule. Näköhavaintoihin pääsimme listaamaan muun muassa kurjet ja pelottoman pohjantikan. Teltassa saimme kuunnella kevätyön konserttia, jossa sooloja esittivät laulujoutsenet, teeret, riekko, helmipöllö sekä härkälintu.

Erityisesti jälkimmäisen soidinkiljahtelu aamunkoitteessa oli vinkeä kokemus. Epäilin rääkyjää jo yöllä härkälinnuksi (Podiceps grisegena); en keksinyt mitään toista lajia, joka voisi päästellä yhtä karmivia ääniä (kenties ihtiriekkoa lukuun ottamatta). Kotiin palattuamme sain vahvistettua arvauksen oikeaksi.

Tuoltapa löytyy ääninäyte.

Pesästä lähtö

Vietän viimeisiä päiviä projektitutkijana - ainakin tällä haavaa. Toukokuun alusta siirryn vuodeksi Koneen säätiön tietokirja-apurahalle. Tuon vuoden aikana pitäisi saada aikaiseksi vielä yksi kirja väitöskirjan teemoja sivuten, suomeksi tällä kertaa.

Toisaalta hauskaa, toisaalta haluaisin jo lähteä luostarista ja siirtyä eteenpäin.

Mitä lähtemiseen tulee, ehdin olla alma materini opiskelijana tai leivissä yhtäjaksoisesti viisitoista ja puoli vuotta. Miten aika juokseekaan! Tuskin yhteinen taipaleemme kokonaan tähän päättyy, vaikka ammatillinen tulevaisuuteni onkin ensi keväästä alkaen taas avoin.

Tai mistäpä sitä koskaan tietää, mihin elämä viskaa.

Kirjoittaa aion joka tapauksessa muutakin nyt tulevan vuoden aikana, toivon mukaan myös blogia hieman paneutuneemmin. Ja kuvata enemmän.

Tuo ulkomaailmaa ihmettelevä sinitiaisen poikanen on pihapönttömme asukki viime kesältä. Kuva on vähän epätarkka; poikaset lähtivät maailmalle niin nopeasti, etten ehtinyt virittää jalustaa kuistille.

Tietoa mielipiteiden sijaan

"Irvileuat sanovat demokratian ongelmaksi sitä, että kansa äänestää väärin eikä kansaa saa millään vaihdettua. Se ei ole aivan tuulesta temmattu ajatus. Demokratian ongelma on tasa-arvo, joka nostaa mielipiteet tiedon korvikkeeksi."

Kannattaa käydä lukemassa Esko Valtaojan puheenvuoro (Turun Sanomat). Viisasta pohdintaa demokratian olemuksesta.

Loma

Pagistaanissa oli suuret suunnitelmat talviloman varalle. Ehkä hiihtovaellus Lapissa pitkästä aikaa. Kenties jääkiipeilyä Posion Korouoman rotkolaaksossa tai metsäsuksivisiitti Tiilikkajärven kansallispuistoon. Jonkinlaisia retkeilyaktiviteetteja yhtä kaikki, sellaiset kun ovat tupanneet talonhankinnan jälkeen jäämään vähän paitsioon.

Miten kävi? Ensinnäkin talviloma siirtyi siirtymistään molempien asianosaisten kiireiden vuoksi. Lopulta sitä päästiin viettämään huhtikuun puolen välin tienoilla. Toisekseen lomantekele lyheni lyhenemistään niin, että lopulta reissuun lähdettiin maanantaina ja kotiinpaluu oli jo lauantaina.

Mentiin sitten Nurmekseen. Kaadettiin lepikkoa, ennakkoäänestettiin, saunottiin, pilkittiin ja hiihdettiin päivänä muutamana Lörsä-saaren ympäri uveavantoja väistellen. Tehtiin kynsitulet rantakivikkoon ja pistettiin makkarat tikunnokkaan. Aurinko paistoi ja kaksi joutsenta lensi lahden yli toinen toiselleen töräytellen.

Yksi yö vanhempien luona Joensuussa, vierailun ohessa pitkän kaavan illastus Ravintola Kielossa, kotimatkalla vielä piipahdus Liperissä puhdistamassa linnunpöntöt.

Kävi se lomasta näinkin.

Jos siemenperunat syödään

Pagistaanissa on aina pyritty pysymään käsivarren mitan päässä puoluepolitiikasta sekä henkilökohtaisista että työperäisistä syistä. En ole kuitenkaan koskaan osannut äänestää kuin yhtä puoluetta (presidentinvaaleja ei lasketa), vaikken sen kaikkia nykylausuntoja sellaisenaan allekirjoitakaan.

Olen lapsesta asti ollut jotenkin tietoisempi luonnosta kuin ihmisistä. Luonto ja ympäristö ovat minulla luissa ja ytimissä niin, etten osaa olla nostamatta niiden varjelua ja säilyttämistä omassa mielessäni kärkeen silloin, kun puntaroidaan yhteiskunnan kehityssuuntia - semminkin, kun ne tahtovat jäädä poliittisessa keskustelussa aina vain sivuun tai hengettömiksi keppihevosiksi (eikä tämä tarkoita sitä, että kuvittelisin itse eläväni täydellistä ekoelämää, josta käsin olisi varaa osoitella muita; kaikkea muuta).

Totta kai kaikki vaikuttaa kaikkeen, eikä yhtä kysymystä voi erottaa muista, mutta ajan henki on yhtä kaikki edelleen kovin utilitaristinen, mitä luonto- ja ympäristökysymyksiin tulee. Kaikkein kärjekkäimmät äänet puhuvat ympäristöministeriön lakkauttamisesta tai muuttamisesta "luonnonvaraministeriöksi". Ihminen on tärkein!

Mutta mitä meille jää, jos siemenperunat syödään? Lyhyessä ajassa, välittömän edun ja talouskasvun nimissä voidaan tehdä valtavasti vahinkoa, joka ei enää ole korjattavissa. Ihmiskunnalta toivoisi hieman nöyryyttä omia ja muiden luontokappaleiden elinehtoja kohtaan.

Kukin valitkoon äänestettävänsä sen mukaan, mitä tärkeänä pitää. Jos kuitenkin haluaa katsoa, miten oma ehdokas on ympäristöasioissa toiminut tai haluaa etsiä "omasta" puolueestaan ympäristökysymyksistä kiinnostuneita ehdokkaita, kannattaa käydä kurkistamassa Suomen Luonnonsuojeluliiton Ei pöllöjä eduskuntaan-vaalisivut.

Ryhtymistä

Alkuviikon paras lainaus löytyi Näkymättömältä tytöltä: "Loppupäivän yritin päättää mitä tekisin. Siihen sai hyvin käytettyä koko päivän."

Tuohan on Pagistaanissa varsin normaali asiaintila. Pitää hartiavoimin suunnitella, päättää ja pysyä päätöksissään, jos mieli saada jotakin aikaiseksi.

Joskus jonkin asian tekeminen vaatii ensin toista asiaa, jota ennen pitää tehdä jokin muu, jota... Silloin pitää vain kääriä hihansa ja ryhtyä purkamaan vyyhtiä.

Motivaatio ryhtymiseen voi joskus tulla yllättävästä suunnasta. Taannoin esittelemäni Projekti Amazon on riippuvainen erinäisistä muista toimenpiteistä, joista yksi on olohuoneen ison seinän tapetointi (toki sama operaatio on tarkoitus tehdä muillekin seinille, tosin eri tapetilla). Kun kuutio vettä on paikoillaan, sitä ei tee mieli heti siirrellä.

Noin ylipäänsähän meillä on ollut ajatuksena säilyttää talossa alkuperäisenä mahdollisimman paljon: keittiön täyspuiset kaapistot, lautalattiat, lakatut sisäovet ja komerot ja niin edelleen. Jonkinlainen energiaremontti tehtäneen pieteetillä jossain vaiheessa, mutta mitään maanista uudistus- ja ikeointivimmaa tuskin tässä torpassa tullaan meidän aikanamme näkemään.

Mutta se aloittaminen. Kun kerran ryhtyy vanhaa tapettia nyhtämään irti, ei paluuta ole. Oli iskeä rimakauhu; muutakin kiirettä elämässä on, eikä remontin keskellä eläminen ole koskaan erityisen riemastuttavaa. Sitä paitsi epäilimme, että vanhan tapetin nylkeminen irti lastulevyseinästä olisi vähintään viikon tuskainen urakka.

Vaan sattuipa niin hyvin, että sisko kävi perjantaina virkansa puolesta tekemässä talossamme lämpökuvauksen ja testaamassa mökin ilmanpitävyyden. Sen takia piti siirtää ja tyhjentää kirjahyllyjä. Eikä niitä ole järkeä siirtää takaisin vain tyhjentääkseen ne uudelleen sitten hamassa ja epämääräisessä tulevaisuudessa, kun aika tuntuu kypsältä tapetointiprojektille.

Niinpä viikonloppuna tartuimme toimeen. Kuinka ollakaan, vanha tapetti lähti siististi irti. Noin kymmenen tuntia ja seinä oli paljas. Jos saamme tällä viikolla tehtyä pohjatyöt, pääsemme laittamaan uutta seinään jo lauantaina.

Kun kerran saa aloitettua, on helppo jatkaa. Tänään tulee muurari katsastamaan, millaisen varaavan tulisijan saisi 60-luvun avotakan tilalle - tuollaisen, joita muurailtiin tunnelmantuojiksi silloin, kun öljy oli halpaa, ja joista ei ole lämmitysmielessä yhtään mitään iloa (tämä on niitä poikkeuksia, jota ei ole niin väliksi säilyttää alkuperäisestä sisustuksesta).

Jos oikein hyvin käy, tormistaudumme jatkamaan samaan tahtiin muissakin huoneissa, jotka kaipaavat pientä pintasiistimistä lattian hiomisineen ja tapetointeineen. Tai sitten toivumme tästä rutistuksesta seuraavat kaksi vuotta.

Pala Birger Kaipiaisen "Kiurujen yö"-tapettia on lainattu hovihankkijamme Tapettitehdas Pihlgren & Ritolan sivulta.

"The Oldest One in Russia"

Ilmoitusluontoinen asia: allekirjoittaneen kirjallinen tekele 'The Oldest One in Russia' - The Formation of the Historiographical Image of Valaam Monastery (Brill Academic Publishers) näkee päivänvalon toukokuun lopussa.

Kirja pohjautuu siis taannoiseen väitökseeni. Tekijän vinkki: kannattaa lukea tämä mieluummin kuin väitöstilaisuuteen painatettu versio. Asia on toki sama, mutta kakkosversio on viimeistellympi, erinäisiä "tekevälle sattuu" -kiiremokia on korjattu ja taustoitusta lisätty.

Tuolta kustantamon linkistä kirjaa voi jo tilata (kohtalaisen suolaiseen) 110 euron hintaan. Opuksesta kiinnostuneet voivat ottaa yhteyttä myös allekirjoittaneeseen.