Tähän väliin pieni tiedotusluontoinen asia. Oikeastaan kaksi.
1) Varmuuskopioita ei voi olla liikaa.
2) Jos allekirjoittaneen lupaamia valokuvia tai muuta aineistoa ei ole kuulunut, syynä on tietotekninen ongelma yhdistettynä jonkinasteiseen typeryyteen.
Uskollinen, vuonna 2004 joululahjaksi saatu kannettavani oli kärsinyt ainakin vuoden päivät vanhuudenoireista, jotka ansiokkaasti itseäni pettäen jätin huomiotta ("ostan kyllä uuden heti, kun rahatilanne tästä paranee").
Eräänä pimeänä, syksyisenä maanantaiaamuna kaikkensa antanut kone sitten luovutti. Ei käynnistynyt. Vähän ähisi ja yritti, muttei jaksanut enää.
Minulla tietysti piti olla varmuuskopiot kaikesta tärkeästä ja vähemmän tärkeästä, mutta eipäs ollutkaan. Sivuhuomautuksena todettakoon, ettei kannata luottaa etävarmuuskopiointeja tarjoaviin maksullisiin ohjelmiin. Ei ainakaan niin lujasti, ettei ottaisi säännöllisesti kopioita myös itse pariin eri paikkaan.
Tämä tapaus oli kaikkinensa onnettomien sattumien summa höystettynä mainitulla typeryydellä.
Sain kyllä likimain kaiken kadotetun takaisin - ilmaista se ei ollut, kuten ei myöskään uuden koneen ostaminen tuli hännän alla - mutta joudun vielä muiden kiireiden lomassa asentamaan uudestaan kuvansiirto- ja käsittelyohjelmat ja paljon muuta sellaista, joka vuosikaudet oli mukavasti käsillä yhdellä hiiren klikkauksella.
keskiviikkona, lokakuuta 26, 2011
tiistaina, lokakuuta 25, 2011
Hautautuivat ministeriöön
En nyt väitä, että lain rikkominen on hyväksyttävä keino vaikuttaa asioihin.
Mutta näiden kahden uutisen lukeminen vuorokauden sisällä saa miettimään, että on asioita, jotka etenevät byrokratian rattaissa sukkelasti ja hyvässä järjestyksessä. Ja sitten on niitä, jotka juuttuvat jonnekin välille.
Liekö osansa sillä, että toiset asianomistajat osaavat puhua, toiset eivät.
Sikalakuvaajien oikeudenkäynti alkoi
Salaa sikaloissa kuvanneiden eläinaktivistien oikeudenkäynti on alkanut Salossa. Syytteessä on neljä henkilöä. Syytenimikkeinä on törkeä kunnianloukkaus ja julkisrauhan häiritseminen. Oikeutta eläimille -järjestön aktivistit kuvasivat salaa sikatiloja Varsinais-Suomessa, Pirkanmaalla ja Pohjanmaalla syksyllä 2009. Järjestö julkaisi aineistoa Sikatehtaat.fi-internetsivustolla. Aineistosta nousi valtakunnallinen kohu.
Sikasäädösten tiukennukset hautautuivat ministeriöön
Valmistelutyö tuotti useita muutosehdotuksia. Ministeriö muun muassa kaavaili, että sikaloissa pitäisi olla nykyistä enemmän karsinatilaa ja kiinteää lattiaa. Lisäksi jokaiseen osastoon oli tarkoitus saada luonnonvaloa. Ministeriö teetti myös selvityksen muutosten taloudellisista vaikutuksista.
Ministeriöstä annettiin viime vuoden alkupuolella julkisuuteen tietoja, joiden mukaan säädösmuutokset olisivat voimassa vuoden 2010 loppuun mennessä. Maa- ja metsätalousministeriön eläinlääkintöylitarkastaja Susanna Ahlström sanoo kuitenkin A-studiolle, että ehdotukset eivät koskaan edes lähteneet lausuntokierrokselle.
Mutta näiden kahden uutisen lukeminen vuorokauden sisällä saa miettimään, että on asioita, jotka etenevät byrokratian rattaissa sukkelasti ja hyvässä järjestyksessä. Ja sitten on niitä, jotka juuttuvat jonnekin välille.
Liekö osansa sillä, että toiset asianomistajat osaavat puhua, toiset eivät.
Sikalakuvaajien oikeudenkäynti alkoi
Salaa sikaloissa kuvanneiden eläinaktivistien oikeudenkäynti on alkanut Salossa. Syytteessä on neljä henkilöä. Syytenimikkeinä on törkeä kunnianloukkaus ja julkisrauhan häiritseminen. Oikeutta eläimille -järjestön aktivistit kuvasivat salaa sikatiloja Varsinais-Suomessa, Pirkanmaalla ja Pohjanmaalla syksyllä 2009. Järjestö julkaisi aineistoa Sikatehtaat.fi-internetsivustolla. Aineistosta nousi valtakunnallinen kohu.
Sikasäädösten tiukennukset hautautuivat ministeriöön
Valmistelutyö tuotti useita muutosehdotuksia. Ministeriö muun muassa kaavaili, että sikaloissa pitäisi olla nykyistä enemmän karsinatilaa ja kiinteää lattiaa. Lisäksi jokaiseen osastoon oli tarkoitus saada luonnonvaloa. Ministeriö teetti myös selvityksen muutosten taloudellisista vaikutuksista.
Ministeriöstä annettiin viime vuoden alkupuolella julkisuuteen tietoja, joiden mukaan säädösmuutokset olisivat voimassa vuoden 2010 loppuun mennessä. Maa- ja metsätalousministeriön eläinlääkintöylitarkastaja Susanna Ahlström sanoo kuitenkin A-studiolle, että ehdotukset eivät koskaan edes lähteneet lausuntokierrokselle.
keskiviikkona, lokakuuta 19, 2011
Muutamat vuodet voivat vaikuttaa
Olen monta kertaa vannonut pitäväni blogilusikkani erossa kaikista lapsiin ja perheisiin liittyvistä keitoksista.
Olen myös vannonut pysyväni poissa nettikeskusteluista, koska niiden lukemisesta ei mitään hyvää henkilön psyykelle koidu.
No, vannomatta paras.
Sunnuntain Helsingin Sanomissa oli lasten päivähoitoa koskeva artikkeli. Siinä oli haastateltu tutkijaa, jonka mielestä alle kolmivuotiaita lapsia ei pitäisi lainkaan viedä päiväkotiin. Hän vetoaa kiintymyssuhdeteoriaan, jonka mukaan
-- lapsen tulisi pysyä kolmevuotiaaksi mahdollisimman lähellä sitä aikuista, johon hän on ensisijaisesti kiintynyt. Se henkilö on äiti. Toissijaisia kiintymyksenkohteita ovat isä, sukulaiset, ystävät, hoitajat.
Rusasen mukaan ero ensisijaisesta hoivaajasta voi aiheuttaa lapsessa ahdistusta ja hylkäämisen tunteita. Jos ne jatkuvat pitkään, lapsesta voi tulla sosiaalisesti kykenemätön ja ahdistunut aikuinen.
Asiassahan ei ole mitään uutta. Lapsetonkaan ei ole voinut välttyä huomaamasta, että päivähoito versus kotihoito-keskustelu nostaa pintaan kiihkeitä tunteita, kuten kovin moni muukin jälkeläisten hankintaan, hoitoon ja kasvatukseen liittyvä asia. Tutkimustuloksia julkaistaan ahkerasti puolesta ja vastaan.
Ajauduin kuitenkin lukemaan mainitun artikkelin herättämää keskustelua. Pääsääntöisesti tutkijan näkemykset saivat hurraahuutoja ja aplodeja niin mies- kuin naispuolisiltakin kommentoijilta. Eikä siinä mitään. Mikä kuitenkin pisti akateemisen, pian postfertiilin pätkätyöläisen silmään oli se, miten muutamat - allekirjoittaneen mielestä erittäin aiheelliset - naisten työelämään liittyvät kysymykset ja kommentit sivuutettiin tässä yhteisessä kotihoitohurmoksessa.
Entä itse tutkija?
Hän myöntää, että ne muutamat vuodet voivat vaikuttaa esimerkiksi naisen asemaan työelämässä.
"En tarkoita sitä, että naisen pitäisi jäädä kaikesta kokonaan pois, kun hän hoivaa ja uudistaa yhteiskuntaa lasten kautta. Suurin osa töistä on kuitenkin aika tavallisia tehtäviä. Sellaisia, missä ei tehdä uraa."
Kiintoisaa. Olisiko tästä implisiittisesti pääteltävissä, että tutkijan mielestä lapsia kannattaa hankkia ensisijaisesti niiden naisten, jotka tekevät "tavallisia tehtäviä" eivätkä "uraa"? Vai onko tämä saivartelua?
Ei tarvitse miettiä kovin pitkään, mitä tällainen kolmen vuoden kotihoitonormi tekisi yleistyessään naisten työllisyysnäkymille. Nimenomaan naisten, mikäli äitipainotteinen kiintymyssuhdeteoria valtaisi jälleen alaa (en tiedä, onko asiaa aiemmin teoretisoitu ja missä määrin, mutta itsestään selvänähän äidin roolia on tavattu pitää). Työnantajalla tuskin on kovin suurta kiinnostusta palkata työntekijää, joka hyvin mahdollisesti katoaa paikalta vähintään kolmeksi, kukaties lähemmäs kymmeneksi vuodeksi, jos perhe kasvaa useammalla lapsella.
Syrjintää, ehkä. Mutta realiteetti.
Entä ne - tai me - joilla ei ole niin kutsuttua pysyvää virkaa tai työpaikkaa? Joku keskustelussa huomauttikin, että perheellistymistä halajavat naiset voisivat tässä mallissa unohtaa esimerkiksi muutaman vuoden pätkissä rahoitettavat tutkijantyöt. Tai sitten sen perheellistymisen. Kilpailu on aina vain kovempaa, eivätkä rahoittajat kysele, mistä vuosien aukko on ansio- ja julkaisuluetteloon tullut.
Järjetöntä, ehkä. Mutta realiteetti.
En todellakaan ota kantaa siihen, onko koti- vai päivähoito lapsille parempi. Ei ole niin sanotusti kompetenssia. Sitä paitsi uskon, että nämä asiat osataan päättää jokaisessa perheessä ihan itse oman tilanteen mukaan. Mutta minusta on kiinnostavaa, miten ja miksi ensin mainitusta on tulossa se "sosiaalisesti hyväksyttävämpi" malli. Vai kuvittelenko vain? Värittävätkö nettikeskustelut liikaa mielikuviani aiheesta? Ainakin muutamat lapsia saaneet tuttavat ovat todenneet, että kannattaa valita tarkasti seura, jolle hehkuttaa työhönpaluun autuutta vuoden kotonaolon jälkeen.
Nyt menen vähän vaaralliselle maaperälle, mutta onko toisten elämänvalintojen arvostelussa todella kyseessä vain lapsen parhaan esille tuominen? Olisiko taustalla myös nykyinen työllisyystilanne ja sen aiheuttama epävarmuus? Jos itsellä ei ole mielekästä työtä, johon palata ja tilanne ainakin jollain tasolla ahdistaa, eikö ole luonnollista julistaa kotiäitiys ainoaksi oikeaksi valinnaksi ja siten pönkittää omaa itsetuntoaan?
Sitä paitsi nyky-yhteiskunta vaatii työikäisiltä tehokkuutta ja verotuloja, joten voin hyvin kuvitella, että vuosikausia kotona olevat kokevat joutuvansa olemaan jatkuvalla puolustuskannalla.
On varmasti paljon niitä, joille kyseessä on oikeasti valinta ja jotka ovat siihen tyytyväisiä. Työ ei ole - ainakaan sen ei pitäisi olla - kenellekään elämän ainoa sisältö. Luulen kuitenkin, ettei näillä oman elämänsä kanssa sovussa olevilla ole syytä osoitella sormella muiden toisenlaisia valintoja, tuomita niitä itsekkäiksi ja ennustaa uraäidin laiminlyömille lapsille ankeaa tulevaisuutta.
Jos nyt oletamme, että tämä lippalakista vetäisty teoria pitää edes osittain paikkansa - huono työllisyystilanne ruokkii ajattelua, jossa äidin paikka on yksiselitteisesti kotona - eikö kaikkien etu olisi ajaa ratkaisuja, jotka lisäävät työelämän ja lastenhoidon joustavuutta sen sijaan, että vahvistettaisiin entisestään rintamalinjoja syyllistämällä ja syyttämällä puolin ja toisin? Muutenhan ajaudutaan kierteeseen, jossa naisten työllisyystilanne huononee entisestään, kun yhä useampi päätyy töihin palaamisen sijasta viettämään vuosikaudet kotona ja putoamaan kelkasta työelämän suhteen.
Sitä paitsi minusta on kurjaa, että juuri, kun miehet ovat vähitellen oppimassa vanhempainvapaiden käytön tilanteen niin salliessa, aletaankin julistaa äidin olevan lapselle se Ainoa Oikea Hoitaja.* Jotenkin vaikea uskoa, että tuollainen poissulkevuus edistäisi perheiden sisäistä hyvinvointia millään tasolla. Ja siitähän se lapsenkin hyvinvointi viime kädessä syntyy, jos olen oikein ymmärtänyt.
Nyt siirryn kiireesti takavasemmalle väistelemään vihaisia huutoja ja tomaatteja.
Ei sentään, kommentit ovat oikeasti tervetulleita, kuten aina. Mutta olkaa kilttejä älkääkä vetäkö esiin "mitä sinä muka näistä asioista voit ymmärtää"-korttia. Väitän, että nämä kysymykset ovat oikeasti isoja ja koskevat koko yhteiskuntaa, eivät vain nykylapsia ja -vanhempia.
*En voi olla ajattelematta miesparkaani, joka syntyi vuonna 1968 ja joutui kahden kuukauden ikäisenä - niin, äitiyslomat eivät ole aina olleet sitä, mitä nykyään - jäämään osin hoitajan, osin isänsä hoiviin äidin palatessa vuorotyöhön. Mitä traumoja tuo näennäinen tunne-elämän tasapainoisuus ja terve itsetunto mahtaakaan kätkeä?
Olen myös vannonut pysyväni poissa nettikeskusteluista, koska niiden lukemisesta ei mitään hyvää henkilön psyykelle koidu.
No, vannomatta paras.
Sunnuntain Helsingin Sanomissa oli lasten päivähoitoa koskeva artikkeli. Siinä oli haastateltu tutkijaa, jonka mielestä alle kolmivuotiaita lapsia ei pitäisi lainkaan viedä päiväkotiin. Hän vetoaa kiintymyssuhdeteoriaan, jonka mukaan
-- lapsen tulisi pysyä kolmevuotiaaksi mahdollisimman lähellä sitä aikuista, johon hän on ensisijaisesti kiintynyt. Se henkilö on äiti. Toissijaisia kiintymyksenkohteita ovat isä, sukulaiset, ystävät, hoitajat.
Rusasen mukaan ero ensisijaisesta hoivaajasta voi aiheuttaa lapsessa ahdistusta ja hylkäämisen tunteita. Jos ne jatkuvat pitkään, lapsesta voi tulla sosiaalisesti kykenemätön ja ahdistunut aikuinen.
Asiassahan ei ole mitään uutta. Lapsetonkaan ei ole voinut välttyä huomaamasta, että päivähoito versus kotihoito-keskustelu nostaa pintaan kiihkeitä tunteita, kuten kovin moni muukin jälkeläisten hankintaan, hoitoon ja kasvatukseen liittyvä asia. Tutkimustuloksia julkaistaan ahkerasti puolesta ja vastaan.
Ajauduin kuitenkin lukemaan mainitun artikkelin herättämää keskustelua. Pääsääntöisesti tutkijan näkemykset saivat hurraahuutoja ja aplodeja niin mies- kuin naispuolisiltakin kommentoijilta. Eikä siinä mitään. Mikä kuitenkin pisti akateemisen, pian postfertiilin pätkätyöläisen silmään oli se, miten muutamat - allekirjoittaneen mielestä erittäin aiheelliset - naisten työelämään liittyvät kysymykset ja kommentit sivuutettiin tässä yhteisessä kotihoitohurmoksessa.
Entä itse tutkija?
Hän myöntää, että ne muutamat vuodet voivat vaikuttaa esimerkiksi naisen asemaan työelämässä.
"En tarkoita sitä, että naisen pitäisi jäädä kaikesta kokonaan pois, kun hän hoivaa ja uudistaa yhteiskuntaa lasten kautta. Suurin osa töistä on kuitenkin aika tavallisia tehtäviä. Sellaisia, missä ei tehdä uraa."
Kiintoisaa. Olisiko tästä implisiittisesti pääteltävissä, että tutkijan mielestä lapsia kannattaa hankkia ensisijaisesti niiden naisten, jotka tekevät "tavallisia tehtäviä" eivätkä "uraa"? Vai onko tämä saivartelua?
Ei tarvitse miettiä kovin pitkään, mitä tällainen kolmen vuoden kotihoitonormi tekisi yleistyessään naisten työllisyysnäkymille. Nimenomaan naisten, mikäli äitipainotteinen kiintymyssuhdeteoria valtaisi jälleen alaa (en tiedä, onko asiaa aiemmin teoretisoitu ja missä määrin, mutta itsestään selvänähän äidin roolia on tavattu pitää). Työnantajalla tuskin on kovin suurta kiinnostusta palkata työntekijää, joka hyvin mahdollisesti katoaa paikalta vähintään kolmeksi, kukaties lähemmäs kymmeneksi vuodeksi, jos perhe kasvaa useammalla lapsella.
Syrjintää, ehkä. Mutta realiteetti.
Entä ne - tai me - joilla ei ole niin kutsuttua pysyvää virkaa tai työpaikkaa? Joku keskustelussa huomauttikin, että perheellistymistä halajavat naiset voisivat tässä mallissa unohtaa esimerkiksi muutaman vuoden pätkissä rahoitettavat tutkijantyöt. Tai sitten sen perheellistymisen. Kilpailu on aina vain kovempaa, eivätkä rahoittajat kysele, mistä vuosien aukko on ansio- ja julkaisuluetteloon tullut.
Järjetöntä, ehkä. Mutta realiteetti.
En todellakaan ota kantaa siihen, onko koti- vai päivähoito lapsille parempi. Ei ole niin sanotusti kompetenssia. Sitä paitsi uskon, että nämä asiat osataan päättää jokaisessa perheessä ihan itse oman tilanteen mukaan. Mutta minusta on kiinnostavaa, miten ja miksi ensin mainitusta on tulossa se "sosiaalisesti hyväksyttävämpi" malli. Vai kuvittelenko vain? Värittävätkö nettikeskustelut liikaa mielikuviani aiheesta? Ainakin muutamat lapsia saaneet tuttavat ovat todenneet, että kannattaa valita tarkasti seura, jolle hehkuttaa työhönpaluun autuutta vuoden kotonaolon jälkeen.
Nyt menen vähän vaaralliselle maaperälle, mutta onko toisten elämänvalintojen arvostelussa todella kyseessä vain lapsen parhaan esille tuominen? Olisiko taustalla myös nykyinen työllisyystilanne ja sen aiheuttama epävarmuus? Jos itsellä ei ole mielekästä työtä, johon palata ja tilanne ainakin jollain tasolla ahdistaa, eikö ole luonnollista julistaa kotiäitiys ainoaksi oikeaksi valinnaksi ja siten pönkittää omaa itsetuntoaan?
Sitä paitsi nyky-yhteiskunta vaatii työikäisiltä tehokkuutta ja verotuloja, joten voin hyvin kuvitella, että vuosikausia kotona olevat kokevat joutuvansa olemaan jatkuvalla puolustuskannalla.
On varmasti paljon niitä, joille kyseessä on oikeasti valinta ja jotka ovat siihen tyytyväisiä. Työ ei ole - ainakaan sen ei pitäisi olla - kenellekään elämän ainoa sisältö. Luulen kuitenkin, ettei näillä oman elämänsä kanssa sovussa olevilla ole syytä osoitella sormella muiden toisenlaisia valintoja, tuomita niitä itsekkäiksi ja ennustaa uraäidin laiminlyömille lapsille ankeaa tulevaisuutta.
Jos nyt oletamme, että tämä lippalakista vetäisty teoria pitää edes osittain paikkansa - huono työllisyystilanne ruokkii ajattelua, jossa äidin paikka on yksiselitteisesti kotona - eikö kaikkien etu olisi ajaa ratkaisuja, jotka lisäävät työelämän ja lastenhoidon joustavuutta sen sijaan, että vahvistettaisiin entisestään rintamalinjoja syyllistämällä ja syyttämällä puolin ja toisin? Muutenhan ajaudutaan kierteeseen, jossa naisten työllisyystilanne huononee entisestään, kun yhä useampi päätyy töihin palaamisen sijasta viettämään vuosikaudet kotona ja putoamaan kelkasta työelämän suhteen.
Sitä paitsi minusta on kurjaa, että juuri, kun miehet ovat vähitellen oppimassa vanhempainvapaiden käytön tilanteen niin salliessa, aletaankin julistaa äidin olevan lapselle se Ainoa Oikea Hoitaja.* Jotenkin vaikea uskoa, että tuollainen poissulkevuus edistäisi perheiden sisäistä hyvinvointia millään tasolla. Ja siitähän se lapsenkin hyvinvointi viime kädessä syntyy, jos olen oikein ymmärtänyt.
Nyt siirryn kiireesti takavasemmalle väistelemään vihaisia huutoja ja tomaatteja.
Ei sentään, kommentit ovat oikeasti tervetulleita, kuten aina. Mutta olkaa kilttejä älkääkä vetäkö esiin "mitä sinä muka näistä asioista voit ymmärtää"-korttia. Väitän, että nämä kysymykset ovat oikeasti isoja ja koskevat koko yhteiskuntaa, eivät vain nykylapsia ja -vanhempia.
*En voi olla ajattelematta miesparkaani, joka syntyi vuonna 1968 ja joutui kahden kuukauden ikäisenä - niin, äitiyslomat eivät ole aina olleet sitä, mitä nykyään - jäämään osin hoitajan, osin isänsä hoiviin äidin palatessa vuorotyöhön. Mitä traumoja tuo näennäinen tunne-elämän tasapainoisuus ja terve itsetunto mahtaakaan kätkeä?
maanantaina, lokakuuta 17, 2011
Ei kaikkea
Olen tavannut pitää ikäkriisejä naistenlehtihöpötyksenä, jonka tarkoituksena on markkinoida ryppyvoiteita ja antioksidantteja elämän ruuhkavuosia eläville.
Tai pidin, kunnes aloin epäillä, että minulla on meneillään sellainen.
Se on sitä, kun yht'äkkiä tajuaa, etteivät kaikki ovet enää olekaan levällään auki, vaikka niin tottui joskus alle kolmekymppisenä ajattelemaan ja jatkoi sitä sujuvasti aina tänne asti. Jotkut ovat enää raollaan, toiset menossa nenän edessä kiinni. Se, haluaako juuri niistä ovista kulkea, ei sinällään ole olennaista. Jo mahdollisuuksien kapeneminen vetää kaiken haluavan nykyeläjän mielen apeaksi.
Jonain harmaana lokakuun aamuna sitä vain ymmärtää, että kaikkea ei yhdessä ihmiselämässä ehdi. Paljon ehtii, muttei kaikkea. Pitäisi ainakin yrittää elää niin, että se elämä on oma, ei toisten. Ja pitää kiinni ihmisistä, niistä, jotka sitä haluavat.
Ja aika, se tuntuu menevän vuosi vuodelta nopeammin. On ehkä hyvä pysähtyä aika ajoin miettimään, mihin se menee, ja onko menosuunta se, minkä sen haluaisikin olevan.
Tai pidin, kunnes aloin epäillä, että minulla on meneillään sellainen.
Se on sitä, kun yht'äkkiä tajuaa, etteivät kaikki ovet enää olekaan levällään auki, vaikka niin tottui joskus alle kolmekymppisenä ajattelemaan ja jatkoi sitä sujuvasti aina tänne asti. Jotkut ovat enää raollaan, toiset menossa nenän edessä kiinni. Se, haluaako juuri niistä ovista kulkea, ei sinällään ole olennaista. Jo mahdollisuuksien kapeneminen vetää kaiken haluavan nykyeläjän mielen apeaksi.
Jonain harmaana lokakuun aamuna sitä vain ymmärtää, että kaikkea ei yhdessä ihmiselämässä ehdi. Paljon ehtii, muttei kaikkea. Pitäisi ainakin yrittää elää niin, että se elämä on oma, ei toisten. Ja pitää kiinni ihmisistä, niistä, jotka sitä haluavat.
Ja aika, se tuntuu menevän vuosi vuodelta nopeammin. On ehkä hyvä pysähtyä aika ajoin miettimään, mihin se menee, ja onko menosuunta se, minkä sen haluaisikin olevan.
torstaina, lokakuuta 06, 2011
Seitsemän
Taannoin minulta kysyttiin, kuinka kauan on siitä, kun lähdin Pohjois-Karjalasta.
- Ei kovin kauan. Syksyllä 2004 taisin muuttaa, laskin nopeasti.
- Mutta onhan siitä jo aikaa, kysyjä totesi.
Niin, tajusin itsekin. Seitsemän vuotta jo. Seitsemän vuotta, joihin on mahtunut neljä hämäläistä ja eteläsuomalaista paikkakuntaa.
En muista, mitä ajattelin lähtiessäni; suunnittelinko palaavani joskus vai arvelinko jääväni sille tielleni. Tuskin kumpaakaan. Sen tiesin, että oli aika lähteä, ottaa vähän etäisyyttä yhteen jos toiseenkin asiaan. Mitään varsinaisesti parempaa en kuvitellut muualta löytäväni.
Lähteminen oli silloin oikea ratkaisu.
Sittemmin, vuosien mittaan, olen aika ajoin miettinyt paluuta. Hyvin täältä joutaisi tuttujen sienipaikkojen ääreen, omaa murretta kuuntelemaan. Jos eläisin yksin, olisin saattanut jo pakata koirani ja omaisuuteni ja lähteä takaisin. Mutta on asioita, jotka painavat aloilleen, ankkuroivat cesiumpitoiseen kantahämäläiseen savimaahan, vaikka mieli haikailisi itään, järvenselkien ja vaarojen maisemiin.
Toki tiedän, ettei sieltäkään onnelaa löytyisi. Jotain taakse jäänyttä sielläkin kaipaisin. Lähtemistä milloin minnekin suunnittelisin ehkä edelleen.
Mutta ainakin juuret olisivat maassa, luulen, eivätkä maan pinnassa kuivina ja helposti irtoavina.
Ja pensasaidan saisi pitää korkeana.*
*Tämä on tiettävästi yksi konkreettisista kulttuurieroista itä- ja länsisuomalaisten välillä: ensin mainitut suosivat korkeaa ja suojaavaa aitaa, jälkimmäiset matalaa, jonka yli näkee naapurin pihalle.
- Ei kovin kauan. Syksyllä 2004 taisin muuttaa, laskin nopeasti.
- Mutta onhan siitä jo aikaa, kysyjä totesi.
Niin, tajusin itsekin. Seitsemän vuotta jo. Seitsemän vuotta, joihin on mahtunut neljä hämäläistä ja eteläsuomalaista paikkakuntaa.
En muista, mitä ajattelin lähtiessäni; suunnittelinko palaavani joskus vai arvelinko jääväni sille tielleni. Tuskin kumpaakaan. Sen tiesin, että oli aika lähteä, ottaa vähän etäisyyttä yhteen jos toiseenkin asiaan. Mitään varsinaisesti parempaa en kuvitellut muualta löytäväni.
Lähteminen oli silloin oikea ratkaisu.
Sittemmin, vuosien mittaan, olen aika ajoin miettinyt paluuta. Hyvin täältä joutaisi tuttujen sienipaikkojen ääreen, omaa murretta kuuntelemaan. Jos eläisin yksin, olisin saattanut jo pakata koirani ja omaisuuteni ja lähteä takaisin. Mutta on asioita, jotka painavat aloilleen, ankkuroivat cesiumpitoiseen kantahämäläiseen savimaahan, vaikka mieli haikailisi itään, järvenselkien ja vaarojen maisemiin.
Toki tiedän, ettei sieltäkään onnelaa löytyisi. Jotain taakse jäänyttä sielläkin kaipaisin. Lähtemistä milloin minnekin suunnittelisin ehkä edelleen.
Mutta ainakin juuret olisivat maassa, luulen, eivätkä maan pinnassa kuivina ja helposti irtoavina.
Ja pensasaidan saisi pitää korkeana.*
*Tämä on tiettävästi yksi konkreettisista kulttuurieroista itä- ja länsisuomalaisten välillä: ensin mainitut suosivat korkeaa ja suojaavaa aitaa, jälkimmäiset matalaa, jonka yli näkee naapurin pihalle.
keskiviikkona, syyskuuta 28, 2011
Reissulukemista ja fantasiaa
Rahoitushakemusten kanssa pitää kiirettä, mutta listataanpa vaihteeksi kirjoja. Näitä onkin nyt heinäkuulta asti, kaikkia en mahda enää muistaakaan. Remonttipuuhat ovat tosin pitäneet edelleen huolen vapaa-ajan ohjelmasta niin, että luettuja kirjoja on kertynyt aikaväliin nähden vähänlaisesti.
Jotenkin tuntuu siltä, että kerrostalossa asuessa tuli luettua enemmän. Mutta elämähän on tunnetusti valintoja.
Salman Rushdie: Luka and the Fire of Life (2010)
Tämä tarttui mukaan Frankfurtin lentokentältä, kun etsin grammaviilattuun alppireppuun sopivan ohutta ja kevyttä pokkaria. Se on jatkoa kirjalle Haroun and the Sea of Stories, jota en jostain syystä ole koskaan lukenut. Yhtä kaikki, kaikenikäisille sopivaksi mainostettu, salaviisas fantasiakirja oli hyvällä tavalla outo ja verbaalisesti erinomaisen viihdyttävä. Tuli sellainen olo, että kirjailijallakin on ollut hauskaa teosta kirjoittaessaan.
Heli Krüeger: Olen koskettanut taivasta (Otava, 2005)
Tähän en olisi varmasti tullut tarttuneeksi, jollei joku suomalaiskiipeilijä olisi jättänyt pokkaria 3500 metrin korkeudessa sijaitsevan Cosmiques-majan kirjahyllyyn. Odottelimme majalla sopivaa säätä, ja kun matkashakkia oli pelattu tarpeeksi, kävin tutkimassa mainitun hyllyn. Nuoren naisurheilijan kipuiluista kertova kirja oli luettu yhtenä iltapuhteena, eikä se jättänyt oikein mitään käteen. Kilpaurheilumaailman kuvauksena se oli toki kiinnostava.
Diana Wynne-Jones: Castle in the Air (1990)
Diana Wynne-Jones: House of Many Ways (2008)
En tiedä, miten olin välttynyt näiltä helmiltä, vaikka Wynne-Jones kuului suosikkikirjailijoihini jo teininä. Sisko lykkäsi joskus talvella luettavakseni viiston fantasiatrilogian ensimmäisen osan nimeltään Howl's Moving Castle (1986). Nämä jatko-osat odottivat aikaa parempaa yöpöydälläni hyvän tovin, ennen kuin kesäreissun jälkeen hotkaisin ne hyvällä ruokahalulla. Kuvaannollisesti.
Diana Wynne-Jones: Fire and Hemlock (1985)
Edellisten jälkeen myös tähän ikisuosikkiin piti tarttua pitkästä aikaa. Väljästi Tam Lin- ja Thomas the Rhymer-balladeihin pohjautuva nykyfantasia tuntui yhtä kiehtovalta kuin kolmetoistavuotiaana, tosin aikuisena siitä sai poimittua hieman erilaisia sävyjä ja oivalluksia.
Taina Teerialho: Kesän tunnit Gravelin laskuopin mukaan (WSOY, 2010)
Arkunveistokurssin ohjaajista ja oppilaista kertova, hienosävyinen kirja. Kerronta ei oikein tuntunut lähtevän lentoon kiintoisasta lähtöasetelmasta huolimatta, vaikka taitavaa työtä olikin. Tunne saattoi kyllä olla myös omasta mielialasta kiinni.
Ostrowski, Donald & Poe, Marshall T.: Portraits of Old Russia. Imagined Lives of Ordinary People, 1300-1725 (2011)
Vaikka olen pitänyt työhön liittyvät kirjat poissa niin yöpöydältäni kuin näistä kirjakatsauksistakin, tämä oli poikkeus. Venäjään erikoistuneille huippuhistorioitsijoille on annettu tehtäväksi laatia kuvitteellisia elämäkertoja 1300-1725-luvuilla eläneille venäläisille luostariin hylätystä tsaarittaresta munkkeihin ja sihteereistä maanviljelijöihin ja sotilaisiin. Historiallisesta tarkkuudesta ei kappaleissa ole tingitty, vaikka luovuutta onkin saanut käyttää keskivertoartikkelia vapaammin. Lopputulos on erittäin mielenkiintoinen sekä ideansa että toteutuksensa puolesta.
---
Jotakin oli varmasti vielä, mutta kun en näitä kirjaa järjestelmällisesti ylös, en voi tarkistaa asiaa. Mitäpä tuosta, tulee mieleen, jos on tullakseen.
Jotenkin tuntuu siltä, että kerrostalossa asuessa tuli luettua enemmän. Mutta elämähän on tunnetusti valintoja.
Salman Rushdie: Luka and the Fire of Life (2010)
Tämä tarttui mukaan Frankfurtin lentokentältä, kun etsin grammaviilattuun alppireppuun sopivan ohutta ja kevyttä pokkaria. Se on jatkoa kirjalle Haroun and the Sea of Stories, jota en jostain syystä ole koskaan lukenut. Yhtä kaikki, kaikenikäisille sopivaksi mainostettu, salaviisas fantasiakirja oli hyvällä tavalla outo ja verbaalisesti erinomaisen viihdyttävä. Tuli sellainen olo, että kirjailijallakin on ollut hauskaa teosta kirjoittaessaan.
Heli Krüeger: Olen koskettanut taivasta (Otava, 2005)
Tähän en olisi varmasti tullut tarttuneeksi, jollei joku suomalaiskiipeilijä olisi jättänyt pokkaria 3500 metrin korkeudessa sijaitsevan Cosmiques-majan kirjahyllyyn. Odottelimme majalla sopivaa säätä, ja kun matkashakkia oli pelattu tarpeeksi, kävin tutkimassa mainitun hyllyn. Nuoren naisurheilijan kipuiluista kertova kirja oli luettu yhtenä iltapuhteena, eikä se jättänyt oikein mitään käteen. Kilpaurheilumaailman kuvauksena se oli toki kiinnostava.
Diana Wynne-Jones: Castle in the Air (1990)
Diana Wynne-Jones: House of Many Ways (2008)
En tiedä, miten olin välttynyt näiltä helmiltä, vaikka Wynne-Jones kuului suosikkikirjailijoihini jo teininä. Sisko lykkäsi joskus talvella luettavakseni viiston fantasiatrilogian ensimmäisen osan nimeltään Howl's Moving Castle (1986). Nämä jatko-osat odottivat aikaa parempaa yöpöydälläni hyvän tovin, ennen kuin kesäreissun jälkeen hotkaisin ne hyvällä ruokahalulla. Kuvaannollisesti.
Diana Wynne-Jones: Fire and Hemlock (1985)
Edellisten jälkeen myös tähän ikisuosikkiin piti tarttua pitkästä aikaa. Väljästi Tam Lin- ja Thomas the Rhymer-balladeihin pohjautuva nykyfantasia tuntui yhtä kiehtovalta kuin kolmetoistavuotiaana, tosin aikuisena siitä sai poimittua hieman erilaisia sävyjä ja oivalluksia.
Taina Teerialho: Kesän tunnit Gravelin laskuopin mukaan (WSOY, 2010)
Arkunveistokurssin ohjaajista ja oppilaista kertova, hienosävyinen kirja. Kerronta ei oikein tuntunut lähtevän lentoon kiintoisasta lähtöasetelmasta huolimatta, vaikka taitavaa työtä olikin. Tunne saattoi kyllä olla myös omasta mielialasta kiinni.
Ostrowski, Donald & Poe, Marshall T.: Portraits of Old Russia. Imagined Lives of Ordinary People, 1300-1725 (2011)
Vaikka olen pitänyt työhön liittyvät kirjat poissa niin yöpöydältäni kuin näistä kirjakatsauksistakin, tämä oli poikkeus. Venäjään erikoistuneille huippuhistorioitsijoille on annettu tehtäväksi laatia kuvitteellisia elämäkertoja 1300-1725-luvuilla eläneille venäläisille luostariin hylätystä tsaarittaresta munkkeihin ja sihteereistä maanviljelijöihin ja sotilaisiin. Historiallisesta tarkkuudesta ei kappaleissa ole tingitty, vaikka luovuutta onkin saanut käyttää keskivertoartikkelia vapaammin. Lopputulos on erittäin mielenkiintoinen sekä ideansa että toteutuksensa puolesta.
---
Jotakin oli varmasti vielä, mutta kun en näitä kirjaa järjestelmällisesti ylös, en voi tarkistaa asiaa. Mitäpä tuosta, tulee mieleen, jos on tullakseen.
maanantaina, syyskuuta 19, 2011
Huomiota
Tässä viime aikoina median ja valtakunnanpolitiikan yhteisiä solmuja seuratessa on mieleen tullut periaate, jota koirien - ja ymmärtääkseni lastenkin - kasvatuksessa kannattaa toisinaan soveltaa. Ei-toivottua käytöstä ei noteerata, jolloin se toivottavasti loppuu, ainakin jos rettelöinnin motiivina on alun perinkin ollut huomion hakeminen.
Ongelmia tietysti tuottaa päättäminen, milloin käytökseen on oikeasti syytä ja tuloksekasta puuttua kiellolla tai mittasuhteisiin sopivalla rangaistuksella, ja milloin näkyvä puuttuminen tuo vain rajojen kokeilijalle toivotun palkinnon, eli huomion (ja poliitikon kyseessä ollessa marttyyrin aseman kannattajien keskuudessa).
Vaikeaa on.
Ongelmia tietysti tuottaa päättäminen, milloin käytökseen on oikeasti syytä ja tuloksekasta puuttua kiellolla tai mittasuhteisiin sopivalla rangaistuksella, ja milloin näkyvä puuttuminen tuo vain rajojen kokeilijalle toivotun palkinnon, eli huomion (ja poliitikon kyseessä ollessa marttyyrin aseman kannattajien keskuudessa).
Vaikeaa on.
lauantaina, syyskuuta 10, 2011
Älä ajattele
Älä ajattele, että elämä on lyhyt.
Ajattele: miten erikoinen kokemus,
kun siinä ei ole kysymys pituudesta lainkaan,
vaan että ylipäätänsä on saanut kokea tämän.
- Eeva Kilpi
Olimme tänään saattamassa hautaan erästä nurmeslaista nuorta miestä. Kilven säkeet tuntuvat oudon lohdullisilta silloin, kun elämä tuntuu päättyneen "ennen aikojaan".
Ajattele: miten erikoinen kokemus,
kun siinä ei ole kysymys pituudesta lainkaan,
vaan että ylipäätänsä on saanut kokea tämän.
- Eeva Kilpi
Olimme tänään saattamassa hautaan erästä nurmeslaista nuorta miestä. Kilven säkeet tuntuvat oudon lohdullisilta silloin, kun elämä tuntuu päättyneen "ennen aikojaan".
maanantaina, syyskuuta 05, 2011
Reippaat ja suorapuheiset
Kun nyt on alkuun päästy, Pagistaan jatkaa yhteiskunnan epäkohtien ruotimista. Tälläkin kertaa yllyke jupinaan löytyi mediasta.
Aamulehti on viime aikoina ollut kritiikin kohteena, mutta eilen Tampereella kyläillessä lehdestä osui silmiin napakka pääkirjoitus opettajien haukkumisesta. Aiheena oli siis uutisointi, jonka mukaan oppilaat kommentoivat toistuvasti opettajien ulkonäköä tuntien aikana:
Kyse on huonosta kotikasvatuksesta, jos lapsille ei opeteta hyviä tapoja. Mitähän nämä keskenkasvuiset huutelijat – ja heidän vanhempansa – sanoisivat, jos opettaja vastaisi arvosteluun samalla mitalla?
Tämä kiinnitti huomion siksi, että siinä mainittiin virkistävän suoraan ja psykologisoimatta hyvät tavat. Sitä ei usein tapahdu. Käytöstavoista tuntuu tulleen jostain syystä jotain epämuodikasta, jonka perään haikailu tarkoittaa kaipuuta ulkokultaiseen pokkurointiin, rapuveitsillä snobbailuun ja neuroottiseen hyväksynnän hakemiseen. Sehän on vain hyvä, että lapsista kasvaa reippaita ja suorapuheisia kansalaisia, jotka uskaltavat sanoa, mitä ajattelevat, eivätkä suotta kumartele auktoriteetteja!
Puhumattakaan siitä, että huonosta kotikasvatuksesta puhuminen "syyllistää vanhempia".
Kuulemma nuoremman polven reippaus ja suorapuheisuus näkyvät työelämässäkin. Jos nyt kahvihuoneissa ei - toivottavasti - kommentoidakaan päin naamaa toisten liikakiloja, moni nuorista työntekijöistä ei esimerkiksi kysy, saako häiritä työhönsä syventynyttä kollegaa ennen oman asian toimittamista. Pieni asia, joka meille vanhanaikaisesti kasvatetuille kiitos ja anteeksi-neurootikoille on omassa kanssakäymisessä itsestäänselvyys. Kunnioitus esimiehiä kohtaan on niin ikään kivikautinen jäänne - sehän kuulostaakin silkalta nuoleskelulta! - eikä asiakaspalvelussa suotta nöyristellä.
Työkulttuuri lienee tältä osin muuttumassa, eikä se ole yksinomaan paha asia. Tuskin kukaan kaipaa paluuta aikaan, jolloin työläinen täristen odotti omaa vuoroaan Suuren Johtajan tammioven takana. Ongelmia voi kuitenkin tulla, jos työpaikalla liikkuu asiakkaita muualta maailmasta. Käytöstavat, jos mitkä, ovat niin sanottuja kulttuurisia konstruktioita, eli kukin yhteisö luo ja ylläpitää niitä keskuudessaan. On kulttuureita - eikä edes kovin kaukaisia - joissa hyvillä tavoilla ja kohteliaisuudella on suuri merkitys ja töksäyttelyä pidetään moukkamaisena ja loukkaavana.
Tämä ei tietenkään tarkoita, että kulttuurien välisessä kanssakäymisessä pitäisi harjoittaa kameleonttimaista, ulkokohtaista mielistelyä. Riittää, että lapsena ja aikuisena on opittu luonteva muiden ihmisten huomioiminen ja kunnioittaminen. Ne ja taito mukauttaa kohtuudella käytöstään erilaisiin tilanteisiin kantavat yllättävän pitkälle aina ja kaikkialla.
Allekirjoittanut on tietysti hyvää vauhtia tulossa ikään, jossa kuuluu asiaan taivastella nuorison huonoa käytöstä ja muistella, miten meidän aikanamme opettajia haukuttiin sentään vain selän takana. On paljon asioita, joissa nykyiset parikymppiset pärjäävät sata kertaa ikäisiäni paremmin. Reippaus on oikeasti hyvä asia, samoin se, ettei ensimmäiseksi huolehdi, mitä muut mistäkin ajattelevat.
Eikä mitään sanottua voi yleistää koskemaan koko ikäluokkaa. Kaikkea muuta.
Mutta silti. Väittäisin, että erinäisten kulttuurisidonnaisten käytöstapojen perimmäinen tarkoitus ei ole vaikeuttaa elämää tai pitää yllä elitististä vallankäyttöä, vaan edesauttaa ihmisten toimimista yhdessä. Rapuveitsen käyttäminen on merkityksetön sivuseikka, koska tarpeen tullen voi kysyä neuvoa vierustoverilta. Mutta toisten tahallinen loukkaaminen ruumiillisesti tai sanallisesti on vielä 2000-luvullakin huonoa käytöstä, ja se pitää uskaltaa sanoa ääneen. Huonoa käytöstä on myös näin harvaan asutussa maassa jättää pyytämättä anteeksi, jos tönäisee lajitoveria bussissa. Vieraisilla ei arvostella ääneen tarjoiluja, ei ronkita niitä etukäteen ja kiitetään, kun noustaan pöydästä. On paikkoja ja tilanteita, joissa ollaan siivosti ja aloillaan.
Jos vanhemmat eivät näitä sosiaalista elämää helpottavia asioita lapsilleen opeta, kuka sitten?
P.S. Kuulin tositarinan, jossa opettaja oli kieltänyt koululaista hygieniasyistä pitämästä reppuaan ruokailun aikana pöydällä. Seuraavana päivänä oppilas tuli kouluun mukanaan lappu, jossa kerrottiin, että tällä on vanhempien lupa pitää reppua pöydällä syödessään. Jokohan joku oppilas jossain on tuonut kouluun luvan arvostella opettajan kaksoisleukaa ja kampausta?
Aamulehti on viime aikoina ollut kritiikin kohteena, mutta eilen Tampereella kyläillessä lehdestä osui silmiin napakka pääkirjoitus opettajien haukkumisesta. Aiheena oli siis uutisointi, jonka mukaan oppilaat kommentoivat toistuvasti opettajien ulkonäköä tuntien aikana:
Kyse on huonosta kotikasvatuksesta, jos lapsille ei opeteta hyviä tapoja. Mitähän nämä keskenkasvuiset huutelijat – ja heidän vanhempansa – sanoisivat, jos opettaja vastaisi arvosteluun samalla mitalla?
Tämä kiinnitti huomion siksi, että siinä mainittiin virkistävän suoraan ja psykologisoimatta hyvät tavat. Sitä ei usein tapahdu. Käytöstavoista tuntuu tulleen jostain syystä jotain epämuodikasta, jonka perään haikailu tarkoittaa kaipuuta ulkokultaiseen pokkurointiin, rapuveitsillä snobbailuun ja neuroottiseen hyväksynnän hakemiseen. Sehän on vain hyvä, että lapsista kasvaa reippaita ja suorapuheisia kansalaisia, jotka uskaltavat sanoa, mitä ajattelevat, eivätkä suotta kumartele auktoriteetteja!
Puhumattakaan siitä, että huonosta kotikasvatuksesta puhuminen "syyllistää vanhempia".
Kuulemma nuoremman polven reippaus ja suorapuheisuus näkyvät työelämässäkin. Jos nyt kahvihuoneissa ei - toivottavasti - kommentoidakaan päin naamaa toisten liikakiloja, moni nuorista työntekijöistä ei esimerkiksi kysy, saako häiritä työhönsä syventynyttä kollegaa ennen oman asian toimittamista. Pieni asia, joka meille vanhanaikaisesti kasvatetuille kiitos ja anteeksi-neurootikoille on omassa kanssakäymisessä itsestäänselvyys. Kunnioitus esimiehiä kohtaan on niin ikään kivikautinen jäänne - sehän kuulostaakin silkalta nuoleskelulta! - eikä asiakaspalvelussa suotta nöyristellä.
Työkulttuuri lienee tältä osin muuttumassa, eikä se ole yksinomaan paha asia. Tuskin kukaan kaipaa paluuta aikaan, jolloin työläinen täristen odotti omaa vuoroaan Suuren Johtajan tammioven takana. Ongelmia voi kuitenkin tulla, jos työpaikalla liikkuu asiakkaita muualta maailmasta. Käytöstavat, jos mitkä, ovat niin sanottuja kulttuurisia konstruktioita, eli kukin yhteisö luo ja ylläpitää niitä keskuudessaan. On kulttuureita - eikä edes kovin kaukaisia - joissa hyvillä tavoilla ja kohteliaisuudella on suuri merkitys ja töksäyttelyä pidetään moukkamaisena ja loukkaavana.
Tämä ei tietenkään tarkoita, että kulttuurien välisessä kanssakäymisessä pitäisi harjoittaa kameleonttimaista, ulkokohtaista mielistelyä. Riittää, että lapsena ja aikuisena on opittu luonteva muiden ihmisten huomioiminen ja kunnioittaminen. Ne ja taito mukauttaa kohtuudella käytöstään erilaisiin tilanteisiin kantavat yllättävän pitkälle aina ja kaikkialla.
Allekirjoittanut on tietysti hyvää vauhtia tulossa ikään, jossa kuuluu asiaan taivastella nuorison huonoa käytöstä ja muistella, miten meidän aikanamme opettajia haukuttiin sentään vain selän takana. On paljon asioita, joissa nykyiset parikymppiset pärjäävät sata kertaa ikäisiäni paremmin. Reippaus on oikeasti hyvä asia, samoin se, ettei ensimmäiseksi huolehdi, mitä muut mistäkin ajattelevat.
Eikä mitään sanottua voi yleistää koskemaan koko ikäluokkaa. Kaikkea muuta.
Mutta silti. Väittäisin, että erinäisten kulttuurisidonnaisten käytöstapojen perimmäinen tarkoitus ei ole vaikeuttaa elämää tai pitää yllä elitististä vallankäyttöä, vaan edesauttaa ihmisten toimimista yhdessä. Rapuveitsen käyttäminen on merkityksetön sivuseikka, koska tarpeen tullen voi kysyä neuvoa vierustoverilta. Mutta toisten tahallinen loukkaaminen ruumiillisesti tai sanallisesti on vielä 2000-luvullakin huonoa käytöstä, ja se pitää uskaltaa sanoa ääneen. Huonoa käytöstä on myös näin harvaan asutussa maassa jättää pyytämättä anteeksi, jos tönäisee lajitoveria bussissa. Vieraisilla ei arvostella ääneen tarjoiluja, ei ronkita niitä etukäteen ja kiitetään, kun noustaan pöydästä. On paikkoja ja tilanteita, joissa ollaan siivosti ja aloillaan.
Jos vanhemmat eivät näitä sosiaalista elämää helpottavia asioita lapsilleen opeta, kuka sitten?
P.S. Kuulin tositarinan, jossa opettaja oli kieltänyt koululaista hygieniasyistä pitämästä reppuaan ruokailun aikana pöydällä. Seuraavana päivänä oppilas tuli kouluun mukanaan lappu, jossa kerrottiin, että tällä on vanhempien lupa pitää reppua pöydällä syödessään. Jokohan joku oppilas jossain on tuonut kouluun luvan arvostella opettajan kaksoisleukaa ja kampausta?
torstaina, syyskuuta 01, 2011
Liikunta tulee ensin
YLE uutisoi eilen, että liika rakkaus voi laukaista lemmikin stressin. Hassu otsikko toi ensin mieleen koiran, joka joutuu paniikkiin omistajansa tiukassa karhunhalauksessa. Itse juttu pohjautui eläinlääkäri Pilvi Vaajakarin haastatteluun ja oli täyttä asiaa. Eläinlääkärin mukaan lemmikkien - erityisesti koirien - stressi on lisääntynyt ilmiö ja oirehtii ihmisen näkökulmasta "ongelmakäyttäytymisenä", kuten paikkojen tuhoamisena ja yliaktiivisuutena.
- Tänä päivänä ihmisten elämänrytmi on niin hektinen, että se lemmikki jää liian vähälle huomiolle, hän toteaa.
Huomiotakin on monenlaista:
Ensin pitää selvittää, ovatko elämän perusarvot kunnossa. Koira esimerkiksi on hyvin vähään tyytyväinen, mutta asiat pitää ottaa oikeassa järjestyksessä. Ensimmäiseksi pitää tyydyttää koiran liikunnan tarve, se on kaiken A ja O. Mikäli lemmikki ei saa riittävästi toimintaa, se alkaa purkautua jollain muulla tavalla. Toinen asia on se, että tyydytetään ne muut tarpeet, kuten ravinnontarve. Vasta viimeisenä tulee hellyydentarve.
- Meillä ihmisillä on tapana rakastaa lemmikkejä liikaa. Usein tyydytämme ensin koiran hellyydentarpeen ja liikunta tulee viimeisenä. Tämä on yksi seikka, joka aiheuttaa mielestäni paljon ongelmia.
Koirien suosio lemmikkeinä kasvaa koko ajan. Kennelliiton mukaan Suomessa on tällä hetkellä noin 600 000 koiraa. Olen miettinyt, miten koiramäärän kasvu suhteutuu siihen, että suomalaiset liikkuvat aina vain vähemmän, monet eivät käytännössä ollenkaan. Minkä verran lienee Suomessa koiria, joita kyllä rakastetaan perheenjäseninä, mutta jotka eivät kiireisen arjen keskellä saa liikuntaa - ainakaan riittävästi? Ilmeisesti paljon, päätellen siitä, että koirillakin diagnosoidaan yhä enemmän "elintapasairauksia".
Surullista on tietysti se, että ihminen voi valita itse oman elintapansa, hänen kumppaninaan elävä koira ei. Hää o sus, sitä ei pitäisi kenenkään meistä koiranomistajista unohtaa, vaikka lemmikki olisikin ulkonäöltään lähempänä sohvatyynyä ja tykkäisi nukkua kainalossa.
- Tänä päivänä ihmisten elämänrytmi on niin hektinen, että se lemmikki jää liian vähälle huomiolle, hän toteaa.
Huomiotakin on monenlaista:
Ensin pitää selvittää, ovatko elämän perusarvot kunnossa. Koira esimerkiksi on hyvin vähään tyytyväinen, mutta asiat pitää ottaa oikeassa järjestyksessä. Ensimmäiseksi pitää tyydyttää koiran liikunnan tarve, se on kaiken A ja O. Mikäli lemmikki ei saa riittävästi toimintaa, se alkaa purkautua jollain muulla tavalla. Toinen asia on se, että tyydytetään ne muut tarpeet, kuten ravinnontarve. Vasta viimeisenä tulee hellyydentarve.
- Meillä ihmisillä on tapana rakastaa lemmikkejä liikaa. Usein tyydytämme ensin koiran hellyydentarpeen ja liikunta tulee viimeisenä. Tämä on yksi seikka, joka aiheuttaa mielestäni paljon ongelmia.
Koirien suosio lemmikkeinä kasvaa koko ajan. Kennelliiton mukaan Suomessa on tällä hetkellä noin 600 000 koiraa. Olen miettinyt, miten koiramäärän kasvu suhteutuu siihen, että suomalaiset liikkuvat aina vain vähemmän, monet eivät käytännössä ollenkaan. Minkä verran lienee Suomessa koiria, joita kyllä rakastetaan perheenjäseninä, mutta jotka eivät kiireisen arjen keskellä saa liikuntaa - ainakaan riittävästi? Ilmeisesti paljon, päätellen siitä, että koirillakin diagnosoidaan yhä enemmän "elintapasairauksia".
Surullista on tietysti se, että ihminen voi valita itse oman elintapansa, hänen kumppaninaan elävä koira ei. Hää o sus, sitä ei pitäisi kenenkään meistä koiranomistajista unohtaa, vaikka lemmikki olisikin ulkonäöltään lähempänä sohvatyynyä ja tykkäisi nukkua kainalossa.
maanantaina, elokuuta 29, 2011
Etätöissä
Laskin, että olen tehnyt etätöitä yhtäjaksoisesti seitsemän vuoden ajan. En tosin ole varma, voidaanko nykyistä tietokirjan kirjoittamista laskea etätöiksi. Ehkä voi, koska minulla on vielä jonkinlainen apurahatutkijan status ja olisin periaatteessa voinut kinuta alma materistani työhuoneen, jos asuisin samalla paikkakunnalla.
Hyvin usein tuntuu, että erakkoelämä alkaisi jo riittää. Jotain olisi ehkä pelastettavissa, kun pienen harjoittelun jälkeen kykenen yhä kommunikoimaan melkein ymmärrettävästi lajitovereiden kanssa. Toisaalta tiedän, että lähitöissä ollessani kaipaisin työpäivääni monia asioita, joihin olen näiden vuosien aikana tottunut.
Juohtuikin mieleen näin töitä vältellessä listata etätyöläisyyden hyvät ja huonot puolet akateemisen, pienituloisen pätkätyöläisen näkökulmasta. Nämä on kirjoitettu sitä mukaa, kun ne ovat tajuntaan nousseet sen kummemmin järjestelemättä.
Englanninkielen taitoisille suosittelen kyllä Oatmealin sarjakuvaversiota, joka kertoo suurin piirtein samat asiat huomattavasti värikkäämmin:
Why Working from Home is both Awesome and Horrible
Huonot puolet:
- työyhteisö puuttuu
- työ- ja vapaa-ajan erottaminen on vaikeaa: jos päivällä ei koe tehneensä tarpeeksi, on helppo jumittua koneen ääreen illaksi
- itsekuria tarvitaan enemmän kuin lähitöissä (kotona on aina loputtomiin vaihtoehtoista - ja usein mielekkäämmältä tuntuvaa - tekemistä)
- ihmiskontaktit ovat niin vähissä, että niitä alkaa tottumuksesta vältellä vapaa-ajallakin
- edelliseen liittyen: parisuhteelle voi olla rasite, jos puoliso on jatkuvasti se viikon ainoa ihmiskontakti, jolle vertaistuen puutteessa puretaan myös työperäiset ahdistukset
- verkostoituminen ja työasioihin vaikuttaminen ovat kotoa käsin hankalia
- kirjastot ovat kaukana
- kopioiminen, skannaaminen ja muut vastaavat toimitukset vaativat etukäteissuunnittelua, aikaa ja rahaa
- lounas on valmistettava itse
- jääkaappi on liian lähellä
- jos unenpuute vaivaa, hiljaisuus voi olla turmiollista
Hyvät puolet:
- työyhteisö puuttuu
- rauha ja hiljaisuus (toki asuinpaikasta riippuen; edellisen asunnon vieressä oli valtava tunnelityömaa, joten käytin kuulosuojaimia)
- työaika on joustava
- työmatkaan ei kulu aikaa
- naaman tai tukan laittamiseen ei kulu aikaa (ei kyllä juuri muutenkaan)
- vaatteisiin kuluu vähemmän rahaa, kun voi käyttää yhdet verkkarit kerrallaan puhki
- jos tulee ajatus- ja kirjoitusjumi, voi käydä lenkillä aivoja hölskyttämässä
- voi ottaa nokoset kesken päivän
- lounaan voi valmistaa itse
- koirista on kivaa, kun kotona on joku, jolle tuputtaa kumikanaa
- työkoneen ääressä voi röhnöttää ja jumpata naamaa hurjilla ilmeillä, kun ei ole huonetoveria pelästymässä
- ihmisten ilmoille - vaikkapa lähikauppaan - lähteminen on aina jännittävää vaihtelua
- jos on huono päivä, siitä kärsii vain itse (ja kotiin palattuaan puoliso)
Jos Pagistaanin lukijoissa on kohtalotovereita, lukisin mielelläni teidän näkemyksiänne aiheesta.
Hyvin usein tuntuu, että erakkoelämä alkaisi jo riittää. Jotain olisi ehkä pelastettavissa, kun pienen harjoittelun jälkeen kykenen yhä kommunikoimaan melkein ymmärrettävästi lajitovereiden kanssa. Toisaalta tiedän, että lähitöissä ollessani kaipaisin työpäivääni monia asioita, joihin olen näiden vuosien aikana tottunut.
Juohtuikin mieleen näin töitä vältellessä listata etätyöläisyyden hyvät ja huonot puolet akateemisen, pienituloisen pätkätyöläisen näkökulmasta. Nämä on kirjoitettu sitä mukaa, kun ne ovat tajuntaan nousseet sen kummemmin järjestelemättä.
Englanninkielen taitoisille suosittelen kyllä Oatmealin sarjakuvaversiota, joka kertoo suurin piirtein samat asiat huomattavasti värikkäämmin:
Why Working from Home is both Awesome and Horrible
Huonot puolet:
- työyhteisö puuttuu
- työ- ja vapaa-ajan erottaminen on vaikeaa: jos päivällä ei koe tehneensä tarpeeksi, on helppo jumittua koneen ääreen illaksi
- itsekuria tarvitaan enemmän kuin lähitöissä (kotona on aina loputtomiin vaihtoehtoista - ja usein mielekkäämmältä tuntuvaa - tekemistä)
- ihmiskontaktit ovat niin vähissä, että niitä alkaa tottumuksesta vältellä vapaa-ajallakin
- edelliseen liittyen: parisuhteelle voi olla rasite, jos puoliso on jatkuvasti se viikon ainoa ihmiskontakti, jolle vertaistuen puutteessa puretaan myös työperäiset ahdistukset
- verkostoituminen ja työasioihin vaikuttaminen ovat kotoa käsin hankalia
- kirjastot ovat kaukana
- kopioiminen, skannaaminen ja muut vastaavat toimitukset vaativat etukäteissuunnittelua, aikaa ja rahaa
- lounas on valmistettava itse
- jääkaappi on liian lähellä
- jos unenpuute vaivaa, hiljaisuus voi olla turmiollista
Hyvät puolet:
- työyhteisö puuttuu
- rauha ja hiljaisuus (toki asuinpaikasta riippuen; edellisen asunnon vieressä oli valtava tunnelityömaa, joten käytin kuulosuojaimia)
- työaika on joustava
- työmatkaan ei kulu aikaa
- naaman tai tukan laittamiseen ei kulu aikaa (ei kyllä juuri muutenkaan)
- vaatteisiin kuluu vähemmän rahaa, kun voi käyttää yhdet verkkarit kerrallaan puhki
- jos tulee ajatus- ja kirjoitusjumi, voi käydä lenkillä aivoja hölskyttämässä
- voi ottaa nokoset kesken päivän
- lounaan voi valmistaa itse
- koirista on kivaa, kun kotona on joku, jolle tuputtaa kumikanaa
- työkoneen ääressä voi röhnöttää ja jumpata naamaa hurjilla ilmeillä, kun ei ole huonetoveria pelästymässä
- ihmisten ilmoille - vaikkapa lähikauppaan - lähteminen on aina jännittävää vaihtelua
- jos on huono päivä, siitä kärsii vain itse (ja kotiin palattuaan puoliso)
Jos Pagistaanin lukijoissa on kohtalotovereita, lukisin mielelläni teidän näkemyksiänne aiheesta.
perjantaina, elokuuta 26, 2011
Verbaaliset rimanalitukset ovat hännän alta
Eilen tohtorikoulutettava Jemima Repo kirjoitti Helsingin Sanomien vieraskynäpalstalla rasismin ja naisvihan yhteydestä. En ole perehtynyt äärioikeistolaiseen ajatusmaailmaan tarpeeksi sanoakseni aiheesta mitään painavaa.
Tosin - ikävä sanoa - kommenttiosastossa esitetyt vasta-argumentit tuntuivat vahvistavan kirjoittajan väitettä.
Olen kyllä monen muun ohella pannut merkille virtuaalisen raivon, joka tuntuu kohdistuvan anteliaasti ja estoitta paitsi maahanmuuttajiin (jotka tekevät aina väärin joko loisimalla verovaroilla tai vieden suomalaisilta työ- tai opiskelupaikat), myös naisiin (jotka tekevät aina väärin, olivatpa kotona lapsia hoitamassa tai töissä), epäisänmaallisiin vihervasureihin, muihin viherpiipertäjiin, akateemisesti koulutettuihin (varsinkin "nollatutkimuksia" tekeviin humanisteihin), Euroopan Unioniin, kreikkalaisiin, ruotsinkielisiin, opettajiin (jotka ovat järjestään epäpäteviä, vallanhimoisia laiskureita) sekä tietysti kakkiviin koiriin ja niiden omistajiin.
Olisi mielenkiintoista tietää, minkä kokoinen joukko sappeaan keskustelupalstoilla vuodattaa. Ovatko kyseessä aina samat "kansalaisaktivistit" - tämä on taloutemme toisen, optimistisemman osapuolen teoria - vai onko takana laajempi ilmiö? Oli mitä oli, kyynistymistä on vaikea välttää muuten kuin jättämällä pahimmat oksennukset lukematta.
Tätä tympeän mouhuamisen lisääntymistä ja sen taustalla olevia syitä ovat monet pohtineet. Lukekaa vaikka Johanna Korhosen kolumni Valistuksen vastaliike tai Tuukka Tomperin kirjoitus Yksikulttuurisuuden ihanteella ei ole pohjaa.
Tuntuu tosiaan siltä, että mielipiteestä on tullut samanarvoinen tiedon kanssa, ja mielipidehän on tunnetusti sitä vahvempi, mitä vähemmän sen taustalla on tietoa. Etenkin kovaäänisimmälle "maahanmuuttokriittisyydelle" tuntuu olevan tyypillistä myös se, että analyyttiset ja ratkaisukeskeiset kirjoitukset - esimerkiksi edellä mainittu Tomperin teksti - leimataan oitis epäisänmaalliseksi maahanmuuttopropagandaksi, "epätieteelliseksi" jaaritteluksi ja suvaitsevaisuusläyryämiseksi, vaikka tekstissä nimenomaan sanottaisiin, että pelkällä hymistelyllä ei eteenpäin päästä. Aivan kuin koko tekstiä ei olisi edes luettu, ainakaan ajatuksella, tartuttu vain otsikkoon ja tuohon kirottuun monikulttuurisuus-sanaan.
Mistä on tullut sekin käsitys, että kriittisyys olisi synonyymi ja oikeutus räyhäämiselle ja ihmisten ja ihmisryhmien estottomalle haukkumiselle vailla rakentavuuden häivääkään?
Ei, en osaa sanoa tähän mitään, mitä joku muu ei olisi sanonut paremmin. Sananvapaus on kiistämätön arvo, mutta paljon vahinkoa silläkin aikaan saadaan, jos ei muisteta yhdistää oikeuteen velvollisuutta olla ihmisiksi ja käyttäytyä silloinkin, kun ei tarvitse allekirjoittaa tuotoksiaan omalla nimellä.
Teineiltä tunnepitoisen rähjäämisen ja käytöstapojen puutteen vielä ymmärtää. Silloin vasta haetaan niitä elämisen ja ihmisenä olemisen rajoja. Mutta aikuisten ihmisten verbaaliset rimanalitukset ovat vielä enemmän "hanurista" - tai hännän alta, kuten meillä päin sanotaan - kuin tuo vihattu ja pelätty, harvoin kuitenkaan asianmukaisesti määriltelty monikulttuurisuus. Luulisi elämän jo itse kullekin opettaneen, että maailma ei ole mustavalkoinen paikka ja että totuuksien julistelussa kannattaisi harjoittaa jonkinlaista harkintaa.
Mutta se taitaa olla liikaa vaadittu nyky-yhteiskunnassa, jossa ajatustensa kultajyväset saa ripoteltua hetkessä näytölle ja napin painalluksella maailmalle.
Näin.
Tosin - ikävä sanoa - kommenttiosastossa esitetyt vasta-argumentit tuntuivat vahvistavan kirjoittajan väitettä.
Olen kyllä monen muun ohella pannut merkille virtuaalisen raivon, joka tuntuu kohdistuvan anteliaasti ja estoitta paitsi maahanmuuttajiin (jotka tekevät aina väärin joko loisimalla verovaroilla tai vieden suomalaisilta työ- tai opiskelupaikat), myös naisiin (jotka tekevät aina väärin, olivatpa kotona lapsia hoitamassa tai töissä), epäisänmaallisiin vihervasureihin, muihin viherpiipertäjiin, akateemisesti koulutettuihin (varsinkin "nollatutkimuksia" tekeviin humanisteihin), Euroopan Unioniin, kreikkalaisiin, ruotsinkielisiin, opettajiin (jotka ovat järjestään epäpäteviä, vallanhimoisia laiskureita) sekä tietysti kakkiviin koiriin ja niiden omistajiin.
Olisi mielenkiintoista tietää, minkä kokoinen joukko sappeaan keskustelupalstoilla vuodattaa. Ovatko kyseessä aina samat "kansalaisaktivistit" - tämä on taloutemme toisen, optimistisemman osapuolen teoria - vai onko takana laajempi ilmiö? Oli mitä oli, kyynistymistä on vaikea välttää muuten kuin jättämällä pahimmat oksennukset lukematta.
Tätä tympeän mouhuamisen lisääntymistä ja sen taustalla olevia syitä ovat monet pohtineet. Lukekaa vaikka Johanna Korhosen kolumni Valistuksen vastaliike tai Tuukka Tomperin kirjoitus Yksikulttuurisuuden ihanteella ei ole pohjaa.
Tuntuu tosiaan siltä, että mielipiteestä on tullut samanarvoinen tiedon kanssa, ja mielipidehän on tunnetusti sitä vahvempi, mitä vähemmän sen taustalla on tietoa. Etenkin kovaäänisimmälle "maahanmuuttokriittisyydelle" tuntuu olevan tyypillistä myös se, että analyyttiset ja ratkaisukeskeiset kirjoitukset - esimerkiksi edellä mainittu Tomperin teksti - leimataan oitis epäisänmaalliseksi maahanmuuttopropagandaksi, "epätieteelliseksi" jaaritteluksi ja suvaitsevaisuusläyryämiseksi, vaikka tekstissä nimenomaan sanottaisiin, että pelkällä hymistelyllä ei eteenpäin päästä. Aivan kuin koko tekstiä ei olisi edes luettu, ainakaan ajatuksella, tartuttu vain otsikkoon ja tuohon kirottuun monikulttuurisuus-sanaan.
Mistä on tullut sekin käsitys, että kriittisyys olisi synonyymi ja oikeutus räyhäämiselle ja ihmisten ja ihmisryhmien estottomalle haukkumiselle vailla rakentavuuden häivääkään?
Ei, en osaa sanoa tähän mitään, mitä joku muu ei olisi sanonut paremmin. Sananvapaus on kiistämätön arvo, mutta paljon vahinkoa silläkin aikaan saadaan, jos ei muisteta yhdistää oikeuteen velvollisuutta olla ihmisiksi ja käyttäytyä silloinkin, kun ei tarvitse allekirjoittaa tuotoksiaan omalla nimellä.
Teineiltä tunnepitoisen rähjäämisen ja käytöstapojen puutteen vielä ymmärtää. Silloin vasta haetaan niitä elämisen ja ihmisenä olemisen rajoja. Mutta aikuisten ihmisten verbaaliset rimanalitukset ovat vielä enemmän "hanurista" - tai hännän alta, kuten meillä päin sanotaan - kuin tuo vihattu ja pelätty, harvoin kuitenkaan asianmukaisesti määriltelty monikulttuurisuus. Luulisi elämän jo itse kullekin opettaneen, että maailma ei ole mustavalkoinen paikka ja että totuuksien julistelussa kannattaisi harjoittaa jonkinlaista harkintaa.
Mutta se taitaa olla liikaa vaadittu nyky-yhteiskunnassa, jossa ajatustensa kultajyväset saa ripoteltua hetkessä näytölle ja napin painalluksella maailmalle.
Näin.
maanantaina, elokuuta 22, 2011
Mont Blancin vieressä, alla ja päällä
Niin, se kesäreissu. Olimme siis tuttuun tapaan Alpeilla päätä nollaamassa. Yllättyikö joku? Yritän olla menemättä yksityiskohtiin, vaan pitäytyä jonkinlaisessa yleiskatsauksessa. Seuraavan matkaselostuksen voi joka tapauksessa hyvällä omallatunnolla sivuuttaa, jos kuvaukset kivikoissa ja jäätiköillä könyämisestä eivät kiinnosta.
Tällä kertaa kohteenamme oli Mont Blancin massiivi Ranskan ja Italian rajalla. Niinpä suuntasimme Geneven lentokentältä Ranskan Chamonix'iin, jossa viritimme "perusleirin" leirintäalueelle.
Lomallahan ei lepäillä, joten heti ensimmäisinä päivinä teimme akklimatisoitumisretken Aiguille de Midille ja Cosmiques-majalle 3600 metrin korkeuteen. Akklimatisoituminen tarkoittaa kehon sopeutumista ohueen, vähähappiseen ilmaan. Ilman vähittäistä totuttelua korkealla oleskeluun vaarana on vuoristotauti.
Suunnittelimme samalla retkellä Mont Blanc du Taculille kiipeämistä (4248 m), mutta sää oli mahdoton: lumipyryä, tuulta ja olematon näkyvyys, kuten Aiguille du Midin harjanteelta otetusta kuvasta näkyy. Niinpä palasimme yön majalla nukuttuamme takaisin alas.
Seuraavaksi laitoimme teltan kasaan ja reppuun ja lähdimme patikoimaan Tour du Mont Blanc-reittiä Italian puolelle Courmayeuriin. Kyseinen reittihän kiertää Mont Blancin massiivin. Sen taivaltaminen kokonaan kestää pari viikkoa. Me kuljimme siitä tällä kertaa noin puolet.
Taivaalta tuli vettä kaikissa olomuodoissaan aina oleskelukorkeudesta riippuen. Siinä ei ollut mitään uutta aiempiin alppireissuihin nähden, jos ei oteta lukuun sitä, että tällä kertaa aurinko ei paistanut kuin satunnaisesti hetkittäin. Sää oli niin kolea, ettei pitkiä kalsareita tarvinnut juuri riisua.
Kuuntelimme siis sateen/jäätävän sateen/rännän/lumen ropinaa teltassa, söimme juustoa ja luimme tekstiviestejä, joissa kerrottiin Suomea hellivistä 30 asteen helteistä. Kesälomaidylli Pagistaanin tapaan!
Courmayeurissa odottelimme pari päivää sään paranemista syöden pizzaa ja juoden cappuccinoja (syöminen, sen suunnittelu ja raportointi ovat tärkeä osa tällaisia reissuja, kuten matkapäiväkirjoistakin käy ilmi). Vakaana aikomuksenamme oli yrittää kiivetä Mont Blancille (4810 m) niin kutsuttua Italian perusreittiä pitkin. Opaskeskuksessa tiesivät kuitenkin kertoa, ettei kukaan ollut kiivennyt kyseistä reittiä ainakaan kymmeneen päivään lumentulon vuoksi. Sama päti niin kutsuttuun kolmen huipun reittiin (Mont Blanc du Tacul-Mont Maudit-Mont Blanc).
Mitäs teimme? Kun ei pääse yli, mennään ali: hyppäsimme bussiin ja körötimme Mont Blancin alittavaa tunnelia pitkin takaisin Chamonix'iin. Säätiedotukset lupasivat paranevaa säätä loppuviikosta - juuri ennen Suomeen paluutamme - ja laskimme, että voisimme ennättää Blancille Ranskan puolen perusreittiä. Siipalle ns. "Gouterin reitti" olikin tuttu kahdelta kerralta, mikä oli yksi syy sille, että alun perin suunnittelimme Italian puolta. Allekirjoittaneelle kerta oli ylipäänsä ensimmäinen Blancilla, joten reitti kuin reitti kelpasi hyvin.
Chamonix'iin ehdittyämme löimme teltan pystyyn tutulle leirintäalueelle. Säätä odotellessamme teimme päiväretken Petite Aiguille Vertelle (3512 m). Vuoren kallioharjanne oli etenkin allekirjoittaneelle oivaa harjoitusta niin sanotussa mikstakiipeilyssä, eli reitillä, jossa on niin kalliota, jäätä kuin luntakin.
Mainion "treenivuoren" ainoa kelju puoli oli ruuhkaisuus, jonka vuoksi ensimmäisellä yrityksellä viimeinen kalliohuippu jäi kiipeämättä. Liikaa väkeä touhuamassa kapealla reitillä on tilanne, jota on viisainta välttää. Palasimme takaisin, söimme eväät ja väen vähetessä lähdimme könyämään harjannetta uudestaan. Toisella kerralla saimme puuhata vuorella aika lailla omin nokkinemme, käydä rauhassa huipulla ja palata takaisin.
Viime tinka on todistetusti hyvä tinka. Lento Genevestä Helsinkiin oli ohjelmassa sunnuntaina. Aurinkoisena perjantaiaamuna suuntasimme romppeinemme kohti Mont Blancia. Säätiedotus lupasi vihdoin hyvää säätä muutamaksi seuraavaksi päiväksi.
Ensimmäisen päivänä vinssauduimme konevoimin - hissillä ja hassulla pikkujunalla - melkein 2400 metrin korkeuteen (Italian reitillä tätä apua ei olisi ollut; siellä taitetaan jokainen nousumetri jalan). Sieltä taivalsimme edelleen ylämäkeen ja Gouterin majalle (3800 m) niin kutsuttua Gouterin kiviharjannetta pitkin. Lunta oli rinteessä tavallista enemmän, minkä ansiosta pahamaineisen "Gouterin rännin" ylittäminen oli tavallista helpompaa: lumi sitoi ylärinteen kiviä niin, että vaarallisia kivivyöryjä oli vähemmän.
Ruuhkat aiheuttivat muutaman kiperän tilanteen: ei ole mukavaa tasapainotella kapeassa paikassa, kun kuuden hengen opastettu ryhmä tunkee mistään piittaamatta päälle ottaen tukea jopa ohitettavan repusta.
Läntisen Euroopan korkeimman vuoren ongelmanahan on juuri sen yletön suosio yhdistettynä suhteelliseen helppouteen. Helppous tarkoittaa, etteivät perusreitit ole teknisesti erityisen vaikeita kiivettäviä. Varsinkin Gouterin reitillä on sesonkiaikana heinä- ja elokuussa tolkuttomasti väkeä, josta osa on ensikertalaisia kiipeilyssä ja jäätiköllä liikkumisessa. Helikopteripelastusten määrä on ollut tasaisessa kasvussa, ja vaaratilanteita syntyy yhtenään.
On jopa pohdittu, pitäisikö kiipeily tehdä luvanvaraiseksi, mutta toistaiseksi niin radikaaleihin toimenpiteisiin ei ole ryhdytty. Ihmisiä kyllä valistetaan ja ohjeistetaan harjoittelemaan ensin muilla reiteillä - sekä ottamaan opas, jos kokemusta on vähän. Yhtä kaikki, kapeissa ja ilmavissa paikoissa tungeksiminen on Gouterin reitillä arkipäivää ja onnettomuuksia sattuu aika ajoin.
Leiriytyminen on vuorella periaatteessa kiellettyä, mutta majan tolkuttoman ruuhkaisuuden vuoksi siivoa telttailua on toistaiseksi katsottu läpi sormien (valitettavasti kaikki eivät ole kovin siivoja). Mekin laitoimme pienen telttamme pystyyn lumikoperoon ja yritimme olla näkymättömiä. Ilta meni lunta sulatellessa ja - yllätys! - syödessä.
Aamuyöllä vähän yhden jälkeen nousimme, säädimme valjaat, jääraudat ja köyden kuntoon ja suuntasimme otsalamppujen valossa ylämäkeen. Alppinousuthan tehdään pääsääntöisesti aikaisin aamulla, kun lumi on kovaa ja vaarallisten railojen ylitys turvallisempaa. Ihmisiä tuli tuvalta letkatolkulla, mutta kahden hengen hyvin akklimatisoituneena köysistönä pääsimme etenemään sen verran ripeästi, että pahin ruuhka jäi taakse.
Pakkasta oli varmasti yli kymmenen astetta. Tuuli ei ollut erityisen kova, mutta viima tuntui sen verran vihlovalta, ettei pidempiä taukoja tehnyt mieli pitää.
Päivä alkoi sarastaa, kun pääsimme Bosses-harjanteelle ja sitä seuraavalle huippuharjanteelle. Mont Blancin huipulle ehdimme kuudeksi yhtä aikaa auringon ensimmäisten säteiden ja muutaman ranskalaisen kanssa. Hieno hetki Alppien katolla, horisontissa silmänkantamattomiin Ranskaa ja Italiaa. Erityisen vaikuttava oli Mont Blancin varjo, joka ilmestyi taivaanrantaan vuoren länsipuolelle.
Laskeutuminen sujui odotettua helpommin - pelkäsin etukäteen vastaantulevien ohituksia kapeilla harjanteilla - ja teltalla olimme vähän ennen yhdeksää. Siinä vaiheessa väsymys alkoi toden teolla painaa. Ryömimme pesäämme ja nukuimme kuin porsaat puolitoista tuntia ennen lähtöä alaspäin.
Siinäpä ne tärkeimmät. Seuraavana päivänä körötimme Geneveen ja sieltä Frankfurtin kautta Suomeen. Reissu oli taas kerran monin verroin odotuksia hienompi oikullisesta säästä huolimatta. Ylisanoja välttääkseni jätän hehkutuksen tähän.
Mitä säähän tulee, lämmin ja aurinkoinen ilmavirtaus saapui Alpeille lähtöämme seuranneeksi viikoksi. Sateet ja koleus siirtyivät Suomeen. Mutta sellaista elämä on.
Tällä kertaa kohteenamme oli Mont Blancin massiivi Ranskan ja Italian rajalla. Niinpä suuntasimme Geneven lentokentältä Ranskan Chamonix'iin, jossa viritimme "perusleirin" leirintäalueelle.
Lomallahan ei lepäillä, joten heti ensimmäisinä päivinä teimme akklimatisoitumisretken Aiguille de Midille ja Cosmiques-majalle 3600 metrin korkeuteen. Akklimatisoituminen tarkoittaa kehon sopeutumista ohueen, vähähappiseen ilmaan. Ilman vähittäistä totuttelua korkealla oleskeluun vaarana on vuoristotauti.
Suunnittelimme samalla retkellä Mont Blanc du Taculille kiipeämistä (4248 m), mutta sää oli mahdoton: lumipyryä, tuulta ja olematon näkyvyys, kuten Aiguille du Midin harjanteelta otetusta kuvasta näkyy. Niinpä palasimme yön majalla nukuttuamme takaisin alas.
Seuraavaksi laitoimme teltan kasaan ja reppuun ja lähdimme patikoimaan Tour du Mont Blanc-reittiä Italian puolelle Courmayeuriin. Kyseinen reittihän kiertää Mont Blancin massiivin. Sen taivaltaminen kokonaan kestää pari viikkoa. Me kuljimme siitä tällä kertaa noin puolet.
Taivaalta tuli vettä kaikissa olomuodoissaan aina oleskelukorkeudesta riippuen. Siinä ei ollut mitään uutta aiempiin alppireissuihin nähden, jos ei oteta lukuun sitä, että tällä kertaa aurinko ei paistanut kuin satunnaisesti hetkittäin. Sää oli niin kolea, ettei pitkiä kalsareita tarvinnut juuri riisua.
Kuuntelimme siis sateen/jäätävän sateen/rännän/lumen ropinaa teltassa, söimme juustoa ja luimme tekstiviestejä, joissa kerrottiin Suomea hellivistä 30 asteen helteistä. Kesälomaidylli Pagistaanin tapaan!
Courmayeurissa odottelimme pari päivää sään paranemista syöden pizzaa ja juoden cappuccinoja (syöminen, sen suunnittelu ja raportointi ovat tärkeä osa tällaisia reissuja, kuten matkapäiväkirjoistakin käy ilmi). Vakaana aikomuksenamme oli yrittää kiivetä Mont Blancille (4810 m) niin kutsuttua Italian perusreittiä pitkin. Opaskeskuksessa tiesivät kuitenkin kertoa, ettei kukaan ollut kiivennyt kyseistä reittiä ainakaan kymmeneen päivään lumentulon vuoksi. Sama päti niin kutsuttuun kolmen huipun reittiin (Mont Blanc du Tacul-Mont Maudit-Mont Blanc).
Mitäs teimme? Kun ei pääse yli, mennään ali: hyppäsimme bussiin ja körötimme Mont Blancin alittavaa tunnelia pitkin takaisin Chamonix'iin. Säätiedotukset lupasivat paranevaa säätä loppuviikosta - juuri ennen Suomeen paluutamme - ja laskimme, että voisimme ennättää Blancille Ranskan puolen perusreittiä. Siipalle ns. "Gouterin reitti" olikin tuttu kahdelta kerralta, mikä oli yksi syy sille, että alun perin suunnittelimme Italian puolta. Allekirjoittaneelle kerta oli ylipäänsä ensimmäinen Blancilla, joten reitti kuin reitti kelpasi hyvin.
Chamonix'iin ehdittyämme löimme teltan pystyyn tutulle leirintäalueelle. Säätä odotellessamme teimme päiväretken Petite Aiguille Vertelle (3512 m). Vuoren kallioharjanne oli etenkin allekirjoittaneelle oivaa harjoitusta niin sanotussa mikstakiipeilyssä, eli reitillä, jossa on niin kalliota, jäätä kuin luntakin.
Mainion "treenivuoren" ainoa kelju puoli oli ruuhkaisuus, jonka vuoksi ensimmäisellä yrityksellä viimeinen kalliohuippu jäi kiipeämättä. Liikaa väkeä touhuamassa kapealla reitillä on tilanne, jota on viisainta välttää. Palasimme takaisin, söimme eväät ja väen vähetessä lähdimme könyämään harjannetta uudestaan. Toisella kerralla saimme puuhata vuorella aika lailla omin nokkinemme, käydä rauhassa huipulla ja palata takaisin.
Viime tinka on todistetusti hyvä tinka. Lento Genevestä Helsinkiin oli ohjelmassa sunnuntaina. Aurinkoisena perjantaiaamuna suuntasimme romppeinemme kohti Mont Blancia. Säätiedotus lupasi vihdoin hyvää säätä muutamaksi seuraavaksi päiväksi.
Ensimmäisen päivänä vinssauduimme konevoimin - hissillä ja hassulla pikkujunalla - melkein 2400 metrin korkeuteen (Italian reitillä tätä apua ei olisi ollut; siellä taitetaan jokainen nousumetri jalan). Sieltä taivalsimme edelleen ylämäkeen ja Gouterin majalle (3800 m) niin kutsuttua Gouterin kiviharjannetta pitkin. Lunta oli rinteessä tavallista enemmän, minkä ansiosta pahamaineisen "Gouterin rännin" ylittäminen oli tavallista helpompaa: lumi sitoi ylärinteen kiviä niin, että vaarallisia kivivyöryjä oli vähemmän.
Ruuhkat aiheuttivat muutaman kiperän tilanteen: ei ole mukavaa tasapainotella kapeassa paikassa, kun kuuden hengen opastettu ryhmä tunkee mistään piittaamatta päälle ottaen tukea jopa ohitettavan repusta.
Läntisen Euroopan korkeimman vuoren ongelmanahan on juuri sen yletön suosio yhdistettynä suhteelliseen helppouteen. Helppous tarkoittaa, etteivät perusreitit ole teknisesti erityisen vaikeita kiivettäviä. Varsinkin Gouterin reitillä on sesonkiaikana heinä- ja elokuussa tolkuttomasti väkeä, josta osa on ensikertalaisia kiipeilyssä ja jäätiköllä liikkumisessa. Helikopteripelastusten määrä on ollut tasaisessa kasvussa, ja vaaratilanteita syntyy yhtenään.
On jopa pohdittu, pitäisikö kiipeily tehdä luvanvaraiseksi, mutta toistaiseksi niin radikaaleihin toimenpiteisiin ei ole ryhdytty. Ihmisiä kyllä valistetaan ja ohjeistetaan harjoittelemaan ensin muilla reiteillä - sekä ottamaan opas, jos kokemusta on vähän. Yhtä kaikki, kapeissa ja ilmavissa paikoissa tungeksiminen on Gouterin reitillä arkipäivää ja onnettomuuksia sattuu aika ajoin.
Leiriytyminen on vuorella periaatteessa kiellettyä, mutta majan tolkuttoman ruuhkaisuuden vuoksi siivoa telttailua on toistaiseksi katsottu läpi sormien (valitettavasti kaikki eivät ole kovin siivoja). Mekin laitoimme pienen telttamme pystyyn lumikoperoon ja yritimme olla näkymättömiä. Ilta meni lunta sulatellessa ja - yllätys! - syödessä.
Aamuyöllä vähän yhden jälkeen nousimme, säädimme valjaat, jääraudat ja köyden kuntoon ja suuntasimme otsalamppujen valossa ylämäkeen. Alppinousuthan tehdään pääsääntöisesti aikaisin aamulla, kun lumi on kovaa ja vaarallisten railojen ylitys turvallisempaa. Ihmisiä tuli tuvalta letkatolkulla, mutta kahden hengen hyvin akklimatisoituneena köysistönä pääsimme etenemään sen verran ripeästi, että pahin ruuhka jäi taakse.
Pakkasta oli varmasti yli kymmenen astetta. Tuuli ei ollut erityisen kova, mutta viima tuntui sen verran vihlovalta, ettei pidempiä taukoja tehnyt mieli pitää.
Päivä alkoi sarastaa, kun pääsimme Bosses-harjanteelle ja sitä seuraavalle huippuharjanteelle. Mont Blancin huipulle ehdimme kuudeksi yhtä aikaa auringon ensimmäisten säteiden ja muutaman ranskalaisen kanssa. Hieno hetki Alppien katolla, horisontissa silmänkantamattomiin Ranskaa ja Italiaa. Erityisen vaikuttava oli Mont Blancin varjo, joka ilmestyi taivaanrantaan vuoren länsipuolelle.
Laskeutuminen sujui odotettua helpommin - pelkäsin etukäteen vastaantulevien ohituksia kapeilla harjanteilla - ja teltalla olimme vähän ennen yhdeksää. Siinä vaiheessa väsymys alkoi toden teolla painaa. Ryömimme pesäämme ja nukuimme kuin porsaat puolitoista tuntia ennen lähtöä alaspäin.
Siinäpä ne tärkeimmät. Seuraavana päivänä körötimme Geneveen ja sieltä Frankfurtin kautta Suomeen. Reissu oli taas kerran monin verroin odotuksia hienompi oikullisesta säästä huolimatta. Ylisanoja välttääkseni jätän hehkutuksen tähän.
Mitä säähän tulee, lämmin ja aurinkoinen ilmavirtaus saapui Alpeille lähtöämme seuranneeksi viikoksi. Sateet ja koleus siirtyivät Suomeen. Mutta sellaista elämä on.
tiistaina, elokuuta 09, 2011
Tavallistakin nopeammin
Olimme reissussa. Tulimme reissusta. Reissu oli hyvä. Kirjoittanen siitä lisää vähän myöhemmin. Reissun jälkeen olemme reissunneet lisää, tosin vain Itä-Suomeen. Allekirjoittanut on yrittänyt välissä tehdä töitä. Kuten viimeiset kaksi päivää siipan ja koirien jatkaessa lomailua Pielisen rannalla. Mustikoitakin on kerätty nyt, kun niitä on.
Lyhyesti todettakoon vain, että kesä meni vielä tavallistakin nopeammin. Miten se nyt niin? Illat pimenevät jo, aamuissa on syksyinen viileys. Heinäkuun helteitähän emme ehtineet kokemaankaan; niiden aikana vietimme kesäistä laatuaikaa pitkissä urheilukerrastoissa ja kuoriasuissa lumen ropistessa huppuun.
Lyhyesti todettakoon vain, että kesä meni vielä tavallistakin nopeammin. Miten se nyt niin? Illat pimenevät jo, aamuissa on syksyinen viileys. Heinäkuun helteitähän emme ehtineet kokemaankaan; niiden aikana vietimme kesäistä laatuaikaa pitkissä urheilukerrastoissa ja kuoriasuissa lumen ropistessa huppuun.
keskiviikkona, heinäkuuta 13, 2011
Pula-ajan lapset
Viime viikonloppuna lähipiirissä vietettiin kahdet hautajaiset. Niiden vastapainoksi pääsimme sunnuntaina juhlistamaan pienimuotoisesti vanhempieni 50-vuotishääpäivää. Lämmin kiitos vielä tätäkin kautta kaikille juhlapäivän mahdollistaneille ja siihen osallistuneille - sekä onnittelut kultahääparille myös virtuaalisesti. Saavutus on hieno!Pitkän liiton salaisuus kuulemma on, että pula-ajan lapset käyttävät kaiken loppuun. Meillä helppoon kierrätykseen opetetuilla voi olla tässä pohtimisen paikka. Kulta- tai timanttihääparit lienevät paljon harvinaisempia ikäpolvemme ehtiessä seitsenkymppisiksi. Toki myös avoliittojen yleisyys lyhentää avioliittoja, jos pysytään liiton keston laskemisessa hääpäivästä alkaen.
tiistaina, heinäkuuta 05, 2011
Bluesia ja ratajuoksua
Kävimme viikonloppuna perinteiseen tapaan Puistobluesissa, jossa oli tällä kertaa vähän liian helteistä nautinnolliselle livemusiikki- ja piknikhengailulle. Kun mittari näyttää yli 30 astetta, ei jaksa tehdä muuta kuin juoda (vettä). Ihme, ettei kukaan esiintyjistä töllännyt lavalle, jonne aurinko porotti suoraan ja armotta. Monilla muusikoista oli vielä farkut ja tummat paidat yllään. Maanantaina - pahimman helteen laannuttua - veimme koiranpojat niiden ensimmäisiin ratajuoksuharjoituksiin Hyvinkään vinttikoiraradalle. Näille vinttikoirahtaville terriereille räätälöityjä juoksuja järjestää Suomen bedlingtonkerho. Ohjaajana toimi koira- ja liikunta-alan moniosaaja Lotta Vuorela, jolla muuten käytin Juria hieronnassa viime talvena.
Sekä Rocky että Juri hoksasivat homman ja ajoivat heti viehettä, tosin Rocky ajaessaan vilkuili radan reunalla vuoroaan odottavia tyttöjä. Vieheen "tappamiseen" ei vielä intoa riittänyt, mutta se kuulemma löytyy usein jo toisella kerralla, kun asiaa on muhiteltu jonkin aikaa karvaisten korvien välissä.
Kuvia ei ratajuoksusta valitettavasti ole, kun ensikertalaisina keskityimme itse asiaan. Ehkä tilanne korjaantuu seuraavalla kerralla.
Apropos urheilu: kotisohvalla mietittiin, mihin ihmisten mielikuvitus on jäänyt kehiteltäessä yleisurheilulajeja. Miksei ole kilpakonttausta ja -ryömintää? Yhdellä jalalla hyppelyä (pidemmillä matkoilla jalan vaihtaminen olisi sallittua)? Etenemistä kuperkeikoilla tai kärrynpyörillä? Takaperin juoksua?
Älkääkä nyt esittäkö syyksi, ettei moisia lajeja tiettävästi tunnettu antiikin olympialaisissa. Ei siellä taatusti harrastettu ampumahiihtoa, pyörätuolikelausta tai syöksylaskuakaan.
keskiviikkona, kesäkuuta 29, 2011
Lomista ja lantuista
Tänä keväänä olen ollut väsyneempi kuin aikoihin, ehkä koskaan. Aamut ovat touko- ja kesäkuussa tuntuneet samanlaisilta kuolleista heräämisiltä kuin syvimmän kaamoksen aikaan. Normaalistihan en keväisin ja kesäisin pysty nukkumaan juuri kuutta, seitsemää pidempään. Nyt voisin nukkua miten pitkään vain, mikä tuntuu oudolta.
Ehkä osin tästä syystä olen myös ollut hieman tavallista happamampi, kun ihmiset ovat kyselleet, koska aion pitää lomani. Alun perin olin ajatellut, että tänä kesänä, väitöskirjaurakan jälkeen, minulla olisi niin sanotusti varaa pitää se "oikea" loma, jota en ole vuosikausiin - no, oikeastaan koko aikuisiällä - pitänyt. Mutta jotenkin tässä on käynyt taas niin, että tietyt asiat on saatava tehtyä tiettyyn aikaan mennessä, meneillään oleva rahoitusjakso ei kanna pitkälle, heti syksyllä ovat edessä tärkeät jatkohaut - ja lopputuloksena on, että ajatus kuukauden totaalitauosta on liki mahdoton. Menetetty aika kun pitäisi maksaa jotenkin takaisin.
Älytöntähän tämä tavallaan on. Ihan kuin minun työni olisivat oleellisen tärkeitä yhteiskunnan toiminnan kannalta. Mutta juuri se, etteivät ne sitä ole, ajaa tilanteeseen, jossa on herkeämättä taktikoitava ja yritettävä varmistaa mahdollisuus noiden töiden tekemiseen myös tulevaisuudessa.
Ehkä ne, jotka lopulta pärjäävät näissä kisoissa, ovatkin niitä, jotka ovat riittävän organisointikykyisiä ja kovapäisiä pitääkseen lomansa tilanteessa kuin tilanteessa?
Tai päinvastoin - ehkä pärjääjät eivät pidä vapaata edes viikonloppuisin tai iltaisin, vaikka olisi talo maalattavana ja muu elämä elettävänä?
Ehkä. Ehkä siirryn jossain vaiheessa viljelemään lanttuja. Joskin luulen, että lanttupelloillakin rehottavat nykyisin byrokratian juolavehnä ja markkinatalouden savikat. No rest for the wicked.
Toisaalta on niinkin, että kotona työskentelevänä tutkija-kirjoittajana pystyn itse säätelemään ajankäyttöäni arjessa keskimääräistä paremmin. Se tietysti auttaa - voi liu'uttaa työaikaansa tai hoitaa päivän muita asioita. Esimerkiksi siippani lienee monin verroin loman tarpeessa - ja luvalla sanoen alkaa näyttääkin siltä.
Yhtä kaikki, kaksi viikkoa repun kantamista Alpeilla saa taas toimittaa kesäloman virkaa. Ja hyvin se sitä toimittaakin, ei silti (asioita suhteuttaa myös se, että esimerkiksi Amerikassa tai Japanissa kahdenkin viikon loma on harvinaista luksusta). Nimittäin se, mitä tarvitsisin, olisi loma omasta päästäni, ja se olisi vähän vaikeammin toteutettavissa oleva juttu ainakin tällä mentaalisella kokoonpanolla. Lähimmäksi tavoitetta pääsee juuri vaellusreissun tapaisella fyysisellä rutistuksella.
Tosin tänä kesänä myös ajatus alppipatikasta sisältää haaveen, että sitä ennen voisi nukkua viikon. Ja sen jälkeen voisi käyttää vielä toisen mokoman toipumiseen.
Ehkä osin tästä syystä olen myös ollut hieman tavallista happamampi, kun ihmiset ovat kyselleet, koska aion pitää lomani. Alun perin olin ajatellut, että tänä kesänä, väitöskirjaurakan jälkeen, minulla olisi niin sanotusti varaa pitää se "oikea" loma, jota en ole vuosikausiin - no, oikeastaan koko aikuisiällä - pitänyt. Mutta jotenkin tässä on käynyt taas niin, että tietyt asiat on saatava tehtyä tiettyyn aikaan mennessä, meneillään oleva rahoitusjakso ei kanna pitkälle, heti syksyllä ovat edessä tärkeät jatkohaut - ja lopputuloksena on, että ajatus kuukauden totaalitauosta on liki mahdoton. Menetetty aika kun pitäisi maksaa jotenkin takaisin.
Älytöntähän tämä tavallaan on. Ihan kuin minun työni olisivat oleellisen tärkeitä yhteiskunnan toiminnan kannalta. Mutta juuri se, etteivät ne sitä ole, ajaa tilanteeseen, jossa on herkeämättä taktikoitava ja yritettävä varmistaa mahdollisuus noiden töiden tekemiseen myös tulevaisuudessa.
Ehkä ne, jotka lopulta pärjäävät näissä kisoissa, ovatkin niitä, jotka ovat riittävän organisointikykyisiä ja kovapäisiä pitääkseen lomansa tilanteessa kuin tilanteessa?
Tai päinvastoin - ehkä pärjääjät eivät pidä vapaata edes viikonloppuisin tai iltaisin, vaikka olisi talo maalattavana ja muu elämä elettävänä?
Ehkä. Ehkä siirryn jossain vaiheessa viljelemään lanttuja. Joskin luulen, että lanttupelloillakin rehottavat nykyisin byrokratian juolavehnä ja markkinatalouden savikat. No rest for the wicked.
Toisaalta on niinkin, että kotona työskentelevänä tutkija-kirjoittajana pystyn itse säätelemään ajankäyttöäni arjessa keskimääräistä paremmin. Se tietysti auttaa - voi liu'uttaa työaikaansa tai hoitaa päivän muita asioita. Esimerkiksi siippani lienee monin verroin loman tarpeessa - ja luvalla sanoen alkaa näyttääkin siltä.
Yhtä kaikki, kaksi viikkoa repun kantamista Alpeilla saa taas toimittaa kesäloman virkaa. Ja hyvin se sitä toimittaakin, ei silti (asioita suhteuttaa myös se, että esimerkiksi Amerikassa tai Japanissa kahdenkin viikon loma on harvinaista luksusta). Nimittäin se, mitä tarvitsisin, olisi loma omasta päästäni, ja se olisi vähän vaikeammin toteutettavissa oleva juttu ainakin tällä mentaalisella kokoonpanolla. Lähimmäksi tavoitetta pääsee juuri vaellusreissun tapaisella fyysisellä rutistuksella.
Tosin tänä kesänä myös ajatus alppipatikasta sisältää haaveen, että sitä ennen voisi nukkua viikon. Ja sen jälkeen voisi käyttää vielä toisen mokoman toipumiseen.
maanantaina, kesäkuuta 27, 2011
Nauravat koirat
Jokseenkin kunnianhimottomassa räpsäyksessä nauravat iloiset juhannuskoirat, joista nuorempi (oikealla) on toipunut hienosti taannoisesta miehuutensa menetyksestä. Kuuma näyttää olevan, mutta uimaan näitä kavereita ei kyllä taida saada. Sandykin - nelijalkainen uimahyppymestarimme - on jo niistä hommista eläkkeellä, eikä voi näyttää mallia.Päivitin lajitovereiden listaa, joka löytyy tuosta oikealta sivupalkista. Lisäsin sinne myös tuon kauan odotetun opuksen, jonka tekijänkappaleet ovat pari viikkoa Hollannista matkattuaan vihdoin pöydällä. En taida uskaltaa avata.
keskiviikkona, kesäkuuta 22, 2011
Juhannuspioni
Viime kesänä pihassamme innostui kukkimaan oudon varhainen ja rönsyillä leviävä pioni, joka pienen selvittelyn jälkeen osoittautui vuoripioneihin (Paeonia humilis) kuuluvaksi juhannuspioniksi. Juhannuspioni on vanha maatiaislajike, joka näyttää säilyneen vain Suomessa, mutta jääneen komeampien kiinanpionien varjoon. Se on nyt "löydetty uudelleen", ja kiinnostus tätä sitkeää perennaa kohtaan näyttää olevan suurta.
Meillä on kaksi muutakin pionipusikkoa, fuksianpunaista, joista toisen kukat tuoksuvat aivan minttusuklaalta. Istutin viime keväänä niiden seuraksi Haikalan puutarhalta hakemani valkoisen pionin taimen; minusta pionit ovat parhaimmillaan, kun ne ovat suuria ja valkoisia tai mansikkajäätelön värisiä. Juuri sellaisia kasvoi Tampereen-yksiöni oven pielessä Iidesrannassa. Kun pari kukkaa toi sisälle maljakkoon, koko huone tuoksui sanoinkuvaamattomalle. Pitääköhän nykyinen vuokralainen pioneista huolta?
Pagistaan toivottaa hyvää kesäpäiväntasausta - päivän myöhässä - ja leppoisaa juhannusta. Tehkää halutessanne taikoja, mutta älkää tätä sosiaalisessa mediassa tänään kiertänyttä:
Juhannustaika miehille: Kun juhannusyönä juo itsensä känniin, soutaa järvelle ja nousee sepalus auki seisomaan veneen reunalle, voi rannalla nähdä tulevan leskensä.
keskiviikkona, kesäkuuta 15, 2011
Itsesääli
Itsesääli on muuten erikoinen juttu. Itseään syystä tai toisesta säälivähän odottaa, että muut yhtyisivät myötätuntoon. Mutta empiiriset kokeet osoittavat, että syyhyn nähden suhteettomalta vaikuttava itsesääli saa kanssaihmisissä aikaan juuri päinvastaisen reaktion: turhautuneen ärtymyksen ja tarpeen potkia ihminen tekemään elämälleen jotain rakentavaa surkeilun sijaan. Sääli- ja paapomiskiintiö kun näyttää olevan täynnä ihan omastakin takaa.
Läheisten reaktio taas saa itsesäälissä vellovan käpertymään loukkaantuneena nurkkaansa: "kukaan ei ymmärrä eikä välitä".
Tässä on jotain samaa kuin ilmiössä, josta olen jonkin kerran kirjoittanutkin: mitä enemmän yrittää olla ärsyttämättä kanssaihmisiään, sitä varmemmin heidän leukapielensä saa kiristymään. Jostain syystä siis yritykset saada ihmiset reagoimaan jollain tietyllä tavalla omiin tunnetiloihin tapaavat johtaa juuri päinvastaisiin tuloksiin. Saako vastareaktion aikaan manipulointiyrityksen - tietoisen tai tiedostamattoman - vaistomainen tunnistaminen? Aavistus siitä, että toinen ei halua kantaa täyttä vastuuta omista valinnoistaan ja tunteistaan, vaan yrittää sälyttää niitä sivullisten niskoille?
Kysehän ei ole siitä, etteikö edellä mainituilla tavoilla ärsytyshermoa tökkivästä ihmisestä välittäisi, tai ettei kanssaihmisten heikkouksia ylipäänsä sietäisi. Päin vastoin, luulen ärtymyksen olevan suoraan verrannollinen välittämisen määrään. Turhautuminen syntyy osin siitä, että tietää - tai ainakin haluaa kovasti uskoa - toisen kykenevän kantamaan itseään pystypäisemminkin ja elämään siten täydemmin omaa elämäänsä.
Kyllä, molempia esimerkki-ilmiöitä on havainnoitu sekä sisältä että ulkoa päin.
Läheisten reaktio taas saa itsesäälissä vellovan käpertymään loukkaantuneena nurkkaansa: "kukaan ei ymmärrä eikä välitä".
Tässä on jotain samaa kuin ilmiössä, josta olen jonkin kerran kirjoittanutkin: mitä enemmän yrittää olla ärsyttämättä kanssaihmisiään, sitä varmemmin heidän leukapielensä saa kiristymään. Jostain syystä siis yritykset saada ihmiset reagoimaan jollain tietyllä tavalla omiin tunnetiloihin tapaavat johtaa juuri päinvastaisiin tuloksiin. Saako vastareaktion aikaan manipulointiyrityksen - tietoisen tai tiedostamattoman - vaistomainen tunnistaminen? Aavistus siitä, että toinen ei halua kantaa täyttä vastuuta omista valinnoistaan ja tunteistaan, vaan yrittää sälyttää niitä sivullisten niskoille?
Kysehän ei ole siitä, etteikö edellä mainituilla tavoilla ärsytyshermoa tökkivästä ihmisestä välittäisi, tai ettei kanssaihmisten heikkouksia ylipäänsä sietäisi. Päin vastoin, luulen ärtymyksen olevan suoraan verrannollinen välittämisen määrään. Turhautuminen syntyy osin siitä, että tietää - tai ainakin haluaa kovasti uskoa - toisen kykenevän kantamaan itseään pystypäisemminkin ja elämään siten täydemmin omaa elämäänsä.
Kyllä, molempia esimerkki-ilmiöitä on havainnoitu sekä sisältä että ulkoa päin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)