Pistäytyminen Novgorodissa

Piipahdimme toukokuun alussa Novgorodissa. Kyseessä oli ikonimaalareiden opintomatka, mutta hyvin tuolla avecitkin näyttivät viihtyvän.

Allekirjoittaneelle visiitti olikin ensimmäinen. Vuosikaudet olen suunnitellut käyväni Novgorodissa - eihän sinne pitkä matka Pietarista ole - mutten ole saanut aikaiseksi toteuttaa suunnitelmaa. Vierailu olisi kyllä kannattanut tehdä aiemmin jo väitöskirjanikin takia. Se, miten Valamon(kin) kannalta keskeinen paikka keskiajalla asemoitui ympäristöönsä, aukeni todella vasta paikan päällä tuoden tullessaan oivalluksen jos toisenkin.

Yllättävää oli myös paikan tasaisuus ja maaperän kosteus. Olin jotenkin ajatellut Novgorodin sijaitsevan kuivalla arolla tai ainakin kumpuilevammassa maastossa. Mutta varsinkin nyt kevättulvien aikaan vettä oli joka paikassa.

Yövyimme Volhov-joen suun ja Ilmajärven välisellä niemellä sijaitsevassa, 1100-luvulla perustetussa Jur'evin luostarissa pyhiinvaeltaja-nimikkeellä. Koska meillä oli venäjää erittäin sujuvasti puhuva ja hyvin verkostoitunut ortodoksipappi matkanjohtajana, ovia aukesi enemmän kuin itsekseen kuljeskelevalle turistille. Pääsimme esimerkiksi katsomaan niin ikään 1100-luvulla rakennetussa Pyhän Georgioksen kirkossa tehtäviä arkeologisia kaivauksia luostarin johtajan opastuksella. Lattiaa oli kaivettu metri alaspäin ja päästy alkuperäisen lattian tasolle. Huiman hienoa!

Keskiaikaisten kirkkojen määrä yllätti - ja niistä on jäljellä vain murto-osa. Pienet valkoiset kirkot näyttivät nousseen paikalleen kuin kuukuset; putkahtaneen suoraan kosteasta suomaasta. Ja ne todella usein olivatkin niin kutsuttuja "yhden sesongin kirkkoja", eli ne rakennettiin yhden kesän aikana.

Jur'evissa pyöri muutamia hauskoja koiria ja sympaattinen luostari(sisä)kissa Muha (suomeksi "Kärpänen"), jonka kirppujen uhallakin päästin sunnuntaiaamuna viereeni keljaan köllöttelemään. Kissaseurasta pääsee nykyisellään nauttimaan kovin harvoin.

Ettei merellä pohjaa, avaruudella äärtä

Olen ollut Markus Kajon suuri ihailija 80-luvulta saakka. Hänen viimeisin kolumninsa on tavallista henkilökohtaisempi, huikeaa tajunnanvirtaa ja osaltaan selittää, millaisista mielen rakenteista ja maisemista hänen tekstiensä arkipäivän nerous kumpuaa.

Että joku on saanut sanoiksi asti ne, joita itse ei. 

Me hiljaisuuden, numeroiden, hämärän, valon ja appelsiininmakuisten ja muiden yksinäisten ajatusten lapset, joiden tekisi mieli kiivetä puuhun, kätkeytyä oksien sekaan ja jäädä sinne, kauaksi mustien aukkojen näkymättömistä muurahaisleijona-antitötteröistä, joita väistämättä osuu kulkijan vaelluksen varrelle; kulkijat sokeita joka ikinen - mutta tötteröiden imulle alttiita vain pienen pieni osa; kuka yksilöity milläkin kirjainyhdistelmällä, tai sukunimellä Kanner, Asperger, Tourette tai joku muu heppu, tai varustettu leimalla ”epäspesifinen erilaisuus ihmisyyden kirjossa”, taikka autismin, tahi ei leimana mitään selkeää, vain kyky maistaa osa yksinäisistä ajatuksista appelsiininmakuisina tai kyvyttömyys olla muuta kuin ihmisjousena jatkuvassa jännittyneessä, säikähdysvalmiissa valmiustilassa tässä oudossa, käsittämättömässä maailmassa, jonka säännöt ovat käsitettäviä vain (suurimmalle) osalle väestä eikä juuri yhdellekään meistä muista, ainakaan koko ajan.

Ja tämä. Niin, tämä. Se vaikeasti määritettävä krooninen, puuskittainen, silti alati pohjavirtana kulkeva melankolia, joka allekirjoittaneen osalta on kerta toisensa jälkeen määritelty "lieväksi masennukseksi" ja johon olen kiltisti lääkkeitäkin syönyt, kun on kehotettu. Mutta ei se ole masennusta. Se on normiolotila, joillekin kannettavaksi annettu risti (siinä missä toisille muut):

Me, jotka joskus valtaa sellainen suru, ettei merellä pohjaa, avaruudella äärtä, yksinäisyydellä, joka soluun sisältyvällä, hahmoa eikä hahmottomalla palttoota eikä palttoossa jään tärkkäämää kaulusta josta taluttaa sen isäntä sielun ovesta ulos; me jotka itkemme sen vuoksi, ja Auschwitzin ja Jugoslavian ja kaatuneiden laivojen ja järisseiden maiden, särkyneiden nivelten ja kaikkien maailman surkeiden piruparkojen tähden, ja niiden, joille on säälittävä kynttiläryhmä palamassa tihkusateessa maantien vieressä, kauempana penkalla puinen risti. 

---

Me, jotka kauniina kesäpäivänä joen rannalla tai puistossa yksin syöty jäätelö saa kyyneliin, koska kaikki on äkkiä niin toivotonta ja säälittävää; me jotka hetkessä muutamassa tällä kertaa unohdamme sen ja teemme jäätelötikusta kömpelön pikku laivan Pielisjokeen tai rapakkoon. 

Haluaisin lainata koko upean tekstin, mutta käykää lukemassa itse.

Puolimatkan pohjalliset

Pari viikkoa sitten sain selkääni mojovan lihaskrampin kesken ratsastustunnin, noin vain tavallista ravitehtävää tehdessä. Se levisi seuraavien päivien aikana koko selkään. Sentään en joutunut käymään kipu- ja relaksanttipiikillä, kuten muutama vuosi sitten Riihimäellä, kun hengittäminen onnistui vain miten kuten yhdessä puoli-istuvassa asennossa.

Olin jo jonkin aikaa uumoillut jonkinlaisen jumikasauman olemassaoloa. Ratsastus on hyvä "selkälaji", mutta se on myös hyvä indikaattorilaji: pienetkin alaselän tai lonkkien juntturat vaikuttavat suoritukseen. Sellaisetkin, joita ei arjessa muuten huomaisi tai joihin olisi tottunut.

Invalidisoiva kramppi oli viimeinen pisara ja varasin ajan hyväksi tiedetyltä fysioterapeutilta ja urheiluhierojalta (arvoin ensin osteopaatin, kiropraktikon ja kalevalaisen jäsenkorjaajan välillä). Esitin toiveen, että ongelmien juurisyy kaivettaisiin kerrankin esille. Tulin maininneeksi myös polvikivut, jotka olivat enenevässä määrin hankaloittaneet juoksemista ja jotka työterveyslääkäri oli diagnosoinut - ilman magneettikuvausta - alkavaksi nivelrikoksi.

Jonkinmoinen yllätys oli, että jumieni ja kivistysteni sylttytehtaaksi paljastuivat yliliikkuvat nivelet. Nilkkani ovat rakenteeltaan niin rempulat, että jalat ylipronatoivat reilusti. Virheasennon olemassaolon tiesin jo ennestään, ja olen jo vuosikaudet valinnut juoksukengät sen mukaisesti. Se oli kuitenkin uutta, että moinen vaikuttaa niin jumittavasti polvista hartioihin asti. Myös jaloistani muutama vuosi sitten löytyneet Mortonin neuroomat ovat samaa perua.

Lohdullista on, että jos nyrjäytän nilkkani, nivelsiteille ei luultavasti käy kuinkaan, koska ne ovat valmiiksi niin löysät. Erityisen lohdullista on, että nivelrikosta tuskin on polvivaivoissani kyse. Olin jo ehtinyt murehtia joutuvani kenties luopumaan juoksemisesta ja - mikä pahinta - vuoristopatikoista.

Jumeja löytyi siis selästä ja kintuista joka lähtöön - kaikkein imelimmät syvältä pohkeista - ja niitä murjotaan vielä muutaman kerran. Tärkeämpää kuitenkin on, että kiitos peruutusajan, sain heti seuraavana päivänä teetettyä kahdet mittojen mukaan tehdyt pohjalliset, joiden pitäisi hoitaa ongelmaa sen seurauksien sijaan. Toisia voi käyttää kaikissa arkijalkineissa ja juoksukengissä, toiset ovat vaelluskenkiä varten. Ehkä nyt oli hyvä aika puolimatkan pohjallisille, jos elontaivalta toivoo taittavansa vielä toisen mokoman.

Tarinan opetus on, että vaivojen todellisen syyn etsiminen oireiden hoidattamisen sijaan voi olla kannattava investointi. Ja se syy voi löytyä yllättävästä paikasta. Ihminen on kokonaisuus, kuten on tullut muutaman kerran todettua.

Pari vaalihuomiota

Ferris seurasi innokkaana ääntenlaskentaa.

Vaalit tulivat ja menivät. Pari huomiota joltisenkin epäpoliittisesta Pagistaanista.

Epäpoliittisesta sikäli, etten ole koskaan oikein osannut asemoida itseäni puoluekentälle. Jotenkin näen, että koko nykyinen palvelu- ja sosiaaliturvahimmeli pitäisi purkaa alkutekijöihinsä ja koota uudestaan vastaamaan muuttunutta maailmaa. Luulen ja pelkään, ettei sen urakan aloittamiseen löydy rohkeutta oikealta sen enempää kuin vasemmaltakaan. Mieluummin korjaillaan ja paikkaillaan, höyläillään sieltä ja täältä ja otetaan lisää velkaa.

Älkää kysykö, miten tuo purkaminen käytännössä tapahtuisi. Ymmärrän kyllä, että se on liki mahdoton tehtävä. Mutta silppu-, keikka- ja osa-aikatyöt ovat tulleet jäädäkseen, samoin yrittäjyyden yhdistäminen muihin elannonhankkimiskeinoihin tai vaikkapa uuden ammatin opiskeluun. Leipä on murusina maailmalla ja alanvaihdot arkipäivää. Nykysysteemi on aikansa elänyt, jäykkä ja byrokraattinen, eikä kannusta ottamaan vastaan töitä, ellei tarjolla ole kokopäiväistä työpaikkaa ja sitäkin palkalla, jolla voi elää ilman asumistukia ja muita tulonsiirtoja.

Yhä harvemmalle on - ja tulee olemaan, jos merkit pitävät paikkansa. Silti päättäjät esiintyvät kuin kyseessä olisi vain tilapäinen notkahdus, ei esimerkiksi teollisuuden työpaikkojen lopullinen katoaminen.

---

Mutta eniten tulevassa asetelmassa - olipa hallituskokoonpano mikä tahansa - minua huolestuttavat ympäristöasiat (vaikka vihreät lisäpaikkoja saivatkin). Oikeastaan kaikilla muilla osa-alueilla on mahdollista tehdä korjausliike ennemmin tai myöhemmin. Inhimillistä kärsimystä voi toki huonoista päätöksistä seurata, mutta itsessään ne ovat harvoin peruuttamattomia.

Ympäristön osalta ne voivat sitä olla ja usein ovatkin. Yksikin huono tai hätäinen päätös tai päättämättä jättäminen voi tehdä korjaamatonta vahinkoa, kuten vaikkapa tapaus Talvivaara osoittaa. Koska vaakalaudalla on niin suuria asioita - sellaisia, jotka koskevat kaikkia tulevia sukupolvia - ihmettelin, miten vähän ympäristökysymykset olivat esillä vaalitenteissä ja -koneissa. Toki lapsiperheitä kiinnostavat lapsiperheiden ja vanhuksia vanhusten asiat, mutta ympäristö on yhteinen ja puhtaan luonnon valmistus lopetettu.

---

Jonkin verran hämmästelin vaalituloksen selvittyä myös sitä, miten suurena yllätyksenä se otettiin virtuaalisessa tuttavapiirissäni vastaan. Täältä susirajalta katsottuna tulos oli pääpiirteiltään odotettavissa.

Mutta sanotaan, että ihmiset voivat luoda omia kupliaan, omia todellisuuksiaan, joissa samanmieliset kohtaavat ja etääntyvät yhä kauemmas muun maailman näkökulmista. Luulen, että esimerkiksi pääkaupunkiseudun punavihreistä ympyröistä käsin voi olla aidosti vaikeaa hahmottaa, miten suuri osa muun Suomen asujaimistosta maailman näkee ja millaisista asioista he kantavat huolta. Siinä valossa Keskustan ja Perussuomalaisten suosio saattaa vaikuttaa täysin käsittämättömältä (sama ilmiöhän näkyi keskustelussa tasa-arvoisesta avioliittolaista). Mutta Suomi on suurelta osin varsin konservatiivinen maa, jossa muutoksen tuulet sekoittuvat keväiseen lannanhajuun peltojen yllä ja erivärinen ihminen on potentiaalinen uhka, kunnes toisin todistetaan.

Liittyen tähän perspektiiviharhaan ja uhkaan jonkinlaisesta geopoliittisesta jakautumisesta: olin erityisen iloinen joensuulaisbiologi Krista Mikkosen noususta eduskuntaan, vaikka vihreiden eduskuntaryhmä tökkikin viime joulukuussa kapuloita rattaisiin käsittämättömällä reklamaatiollaan valtatie 23:n remonttirahoista. Myös vihreiden piirissä on suurena vaarana ollut helsingistyminen ja etääntyminen muun Suomen todellisuudesta. Välillä on niin ikään tuntunut, että ympäristöasioiden tapetilla pitäminen on jäänyt muiden hankkeiden jalkoihin, vaikka juuri se on ollut osa-alue, joka on erottanut puolueen kaikista muista ja - minun mielestäni - tehnyt siitä tärkeän vastavoiman lyhytnäköiselle ja talousvetoiselle ajattelulle.

Linkkilisäys: tuore kolumni jälkimmäisestä aiheesta Helsingin Sanomien NYT-liitteessä.  

Kevätväsymystä ei ole olemassa

Mediassa sanottiin, ettei kevätväsymystä ole olemassa. Käsite on kuulemma jäänne tuontihedelmättömistä ajoista, jolloin ihmisillä oikeasti oli C-vitamiinin puutetta keväisin.

Ehkä minulla sitten on pitkittynyt kaamosväsymys. Söin jo vitamiinikuurin - monivitamiinia jäi yli kanoilta - ja tein eräitä muutoksia nukkumajärjestelyihin. En sentään potkaissut siippaa sängystä, vaan Ferriksen, joka tapasi rampata pitkin yötä petiin ja pois sen mukaan, miten kuuma sille tuli. Koska Juri ei päästänyt sitä jalkopäästä sänkyyn, vaan murisi vakuuttavasti, se hyppäsi aina minun puolelleni, mihin tietysti heräsin mennen tullen. Ferris on myös taitava tunkkaamaan itselleen lisää tilaa potkimalla ja kiilaamalla.

(Kyllä, meillä koirat nukkuvat sängyssä. Paitsi siis nyt Ferris. Bedlingtonit koisivat siivosti kerällä yönsä.)

Näistä radikaaleista toimenpiteistä ei kuitenkaan ollut mainittavaa apua. Sen lisäksi, että haukottelen jatkuvasti ja olen yhtä ryydyksissä yhdeksän kuin kuuden tunnin unien jälkeen, olen vielä monin verroin hajamielisempi kuin tavallisesti. Unohtelen koko ajan jotain jonnekin, enkä tunnista kohtaamiani ihmisiä senkään vertaa kuin tavallisesti (taannoin muuten opin, että tälle kiusalliselle ilmiölle on nimi). Useampi lyhyellä aikavälillä hoidettava, rutiineista poikkeava tehtävä - vaikka pienikin - saa mittarin punaiselle. Työteho on muuta kuin mitä sen pitäisi olla, kun vasta puolivälissä olevaa käsikirjoitusta odotetaan syksyllä kustantamolle ja sivussa on hoidettava kaikenlaista muutakin.

Kuten muutama rahoitushaku, artikkelien viimeistelyä ja iso remontti kesällä. Mutta laiska töitään luettelee.

Sen verran jo tiedän, että arkisen kuormituksen sääteleminen auttaisi, mutta se on helpommin sanottu kuin tehty. Vuosikymmenen diasporani aikana pärjäsin toisaalta hyvin, kun tein etätöitä ja pääasiallinen sosiaalinen kontakti oli puoliso. Tosin olin koko ajan epämääräisen onneton, enkä oikein osannut hakeutua harrastuksiinkaan. Nyt paluumuuton jälkeen teen lähitöitä ja välillä sivutöitä. Harrastusten osalta olen koettanut olla pidättyväinen, mutta niitäkin on taas mukaan tarttunut. Puolison lisäksi sosiaalista elämää on omaisista naapureihin - vastoin yleistä luuloa maalla ei pääse erakoitumaan - sekä vanhoista ystävistä kollegoihin, harrastuskavereihin ja kaikenkarvaisiin tervehtimistuttaviin.

Aika ja yty eivät tunnu millään riittävän kaikkeen, kuvaannollisten pikavippien saldo kasvaa, mutta mistään ei oikein osaa tai tohdi karsia (eikä meillä ole edes lapsia, joita pitäisi ruokkia, viihdyttää ja kuljettaa kiekkotreeneihin; en käsitä, mistä perheelliset ihmiset ottavat kaiken sen ajan ja energian). Olen paljon tyytyväisempi elämääni kuin ennen, mutta monin verroin väsyneempi.

Ei ole ihmisen koskaan hyvä. Kumma juttu.

Räknäyskonstia ynnä merkillisimpäin tapausten osotus

Olen ollut muutaman päivän Helsingissä. Lähinnä olen uurastanut Slaavilaisessa kirjastossa, kuten aina täällä ollessani. Tänään kuitenkin odottelin Kansalliskirjaston erikoislukusaliin muuatta 1700-luvulla painettua ranskankielistä Venäjän historian katsausta (en muuten osaa ranskaa). Edessäni oli Keisarillisen Majesteetin Armollinen Asetus elementaar-opetuslaitoksista Viipurin läänissä 1841, josta olin niin ikään joutunut tarkistamaan erään asian.

Koska erikoislukusalissa ovat huvitukset vähissä, kirjoitin odotellessani ylös silloisen "peruskoulun" opetussuunnitelman peruspiirteet opiksi ja ojennukseksi nykypolville. 

Riittauskonsti jäi epäselväksi; jos joku lukijoista tietää tai keksii, mitä se on, kommenttilaatikko on auki. 

Lukema-järjestys Oppetuslaitoksillen Viipurin läänissä

1. Jumalisuuden oppia. Tällä ymmärretään piplian historia, pienempi ja isompi katekismus, niinmyös vanhan ja uuden Testamentin selitys.

2. Geographiaa. Ensimäiset tiedot siinä maapiirin suuruudesta, luonnosta ja valtakunnista. Euroopan eri kartat, erinomaittain ne Venäjän keisarillisesta valtakunnasta, lävite luetaan.

3. Historiaa. Maailman historian yleinen silmäillys, sekä vanhan ja keski-ajan, että nykyisempäin aikain, ja ynnä merkillisimpäin tapausten osotus.

4. Luonnon historiaa: ensimäiset tiedot siitä.

5. Räknäyskonstia: täydellinen oppitunti siinä, ja ynnä räknäyskonstin sovittaminen mittausopin harjoituksiin.

6. Geometriaa (mittausoppia) ja alku-tiedot algebrasta. 

7. Physiikkiä: ensimäiset tiedot siitä.

8. Latinaa. Niin paljon kuin mahdollinen on, täydellinen oppitunti tästä kielestä niille opetettaville, jotka aikovat itsensä papin eli opetus-säätyyn; mutta muillen grammatikkaa ja huokeimpain prosaistain tulkitsemista ja selitystä. 

9. Greekan ja Hebrean kieltä heille, jotka valmistavat itsensä papin säätyyn.

10. Venäjätä. Grammatikkaa, tulkitsemista Venäjän kielestä ja Venäjän kieleksi ja harjoituksia siihin, niin että opetettavat, täytettyä oppituntinsa, täydellisesti ymmärtävät Venäjän kielisiä kirjoja ja melkein kerkiästi selittävät ajatuksensa tällä kielellä sekä suullisesti että kirjallisesti.

11. Riittauskonstia, Tyyli-kirjoitusta, Laulukonstia ja Gymnastiikkiä.

Ortanne Laivino!

Kristus nousi kuolleista! Ortodoksinen pääsiäistervehdys eri kielillä löytyy ainakin täältä ja täältä (kuriositeettina mainittakoon, että ensimmäisestä eli Ortodoksi.net-sivuston linkistä se löytyy myös Tolkienin haltiakielellä eli quenyaksi: Ortanne Laivino! Anwa ortanne Laivino!).

Koululaiset rajoja pohtimaan

Allekirjoittanuthan ei pedagogiikasta mitään ymmärrä, mutta taannoinen RajatOn-hankkeeseen osallistuminen oli entiselle maailmanparantajalle* mielenkiintoinen kokemus.

Turun yliopiston ja Lappeenrannan teknillisen yliopiston yhteisen tiedekasvatushankkeen tarkoituksena on ollut tuottaa monitieteellistä oppimateriaalia rajojen ja raja-alueiden tutkimiseen. Pidän sen lähtökohdista ennen muuta siksi, että niiden tarkoituksena on saada oppilaat oivaltamaan näkökulman merkitys. Esimerkiksi rajaa katsotaan aina vähintään kahdesta suunnasta ja raja-alueen menneisyyttä voidaan kirjoittaa - ja on kirjoitettu - varsin eri tavoin riippuen katsantokulmasta. Eri tieteenalojen mukanaolo on ollut erityisen arvokasta.

Kävin tätä hanketta edeltäneen Cross Border Citizen Scientists-projektin tiimoilta kertomassa kansallisesta historiankirjoituksesta sekä suomalaisille että venäläisille yläkoululaisille syksyllä 2012. Sittemmin olin aiheen tiimoilta mukana tekemässä RajatOn-hankkeen oppimateriaalia, joka onkin varsin kiintoisa kokonaisuus (linkki vie kansallisen historiankirjoituksen osioon, mutta sen kautta pääsee tutkimaan muitakin vastaavia niiltä osin, kuin ne ovat valmiita).

Toivottavasti hanke pystyy tuomaan jotain aidosti uutta ja valaisevaa kouluopetukseen. Kaikki, mikä lisää ihmisolennon ymmärrystä yli ja ohi oman, väistämättömän kapean katsantokannan, on hienoa ja kannatettavaa.

*Nykyisin ymmärrän rajani - pun intended - ja keskityn parantamaan lähinnä omaa suhdettani maailmaan. Siihenkään ei taida yksi elinikä riittää.

Tekevät sitä silti

Muutama vuosi sitten kirjoitin pätkän Maurice Herzogin legendaarisesta Annapurna-kirjasta. Maailman kymmenenneksi korkein vuori Annapurna I oli äärimmäisen vaarallinen jo vuonna 1951, kun Herzogin retkikunta teki sille ensinousun kovalla hinnalla.

Sittemmin sen kiipeäminen on ollut venäläistä rulettia. Jokaista kolmea onnistujaa kohden yksi menehtyy. Luku tekee Annapurnasta vaarallisimman kahdeksantonnisista vuorista. Veikka Gustafssonkin onnistui vasta kolmannella yrittämällä, aiottuaan jättää jo koko hankkeen sikseen.

Toissapäivänä, 24. maaliskuuta, vuori vaati kaksi uhria lisää. Toinen heistä oli lahjakas ja pidetty suomalainen vuorikiipeilijä ja kiipeilyopas Samuli Mansikka, joka putosi ja menehtyi sherpakumppaninsa kanssa ollessaan laskeutumassa onnistuneen nousun jälkeen. Vasta edellisenä päivänä, luettuamme uutisen kaksikon huipulle pääsemisestä, olimme kotiretkikuntamme kesken jutelleet 36-vuotiaan Samulin käsittämättömän hyvästä tuurista kahdeksantonnisten kanssa. Lyhyessä ajassa hän oli onnistunut kiipeämään 14 vuoresta kymmenen.

Se tuuri loppui kerralla, kuten usein käy, kun luonto vetää pidemmän korren. Ihmisolento on sitkeä, mutta sittenkin kovin hauras. Syyttä ei sanota, että onnistunut nousu on vasta puoli voittoa, jos edes sitä.

En tuntenut Samulia, vaikka hänet pari kertaa tapasinkin; siippani oli hänen kanssaan "moikataan ja vaihdetaan pari sanaa"-väleissä. Kerran olin kuuntelemassa Suomen Alppikerhon tapahtumassa, kun hän kertoi soolonousustaan Makalulle. Hänestä jäi kuitenkin lyhyidenkin kohtaamisten perusteella erittäin sympaattinen, hyväntuulinen ja vaatimaton kuva. Siinä, missä nykyisin Everestin "valloitus" alkaa olla trendikäs tavoite sellaisillekin, jotka eivät ole kiivenneet koskaan mitään takapihan pulkkamäkeä kummempaa, Samuli edusti vielä iästään huolimatta vanhaa koulukuntaa opettelemalla ensin, tekemällä sitten ja kertomalla tekemisistään vasta, kun oli jotain kertomista (toki sponsoreiden vuoksi jonkinlaista medianäkyvyyttä on noissa töissä ylläpidettävä).

En ryhdy jauhamaan tyhjää tekstiä riskien ottamisesta ja sen hinnasta. Tuon tason kiipeilijät tietävät oikein hyvin, mitä ovat tekemässä - ja tekevät sitä silti omista syistään, joita kukaan ulkopuolinen tuskin pystyy käsittämään. Menetys on suuri sekä menehtyneiden läheisille että Samuli Mansikan osalta myös suomalaiselle alppikiipeilylle. Ikuinen muisto.

Ei vain urheiluvammoja

Vietimme siipan kanssa viikonlopun Kolilla mäenlaskun merkeissä. Hieman siinä vielä juhlistettiin allekirjoittaneen merkkipäivää, samoin kuin kymmenvuotista yhteistä taivalta, joka oikeastaan alkoi laskettelurinteestä (meillä oli jonkinlaiset ensitreffit mäessä 30-vuotispäivänäni). Myötä- ja vastamäkiähän on sittemmin riittänyt tuntureista vuoriin ja toivottavasti riittää jatkossakin. 

Samaan aikaan Kolilla oli alaikäisten alppihiihtokisat, jonkin talvicupin viimeinen osakilpailu. Hiihtohississä kilpailuhulinaa tarkkaillessa oli aikaa pohdiskella lasten ja nuorten kilpaurheilua yleisemminkin.

Kuluneella viikolla luin aiheesta uutisen - en nyt löydä sitä linkitettäväksi - jossa perättiin yhteiskunnan osallistumista vähävaraisten perheiden lasten kilpaurheilukuluihin. Niin ikään satuin kuulemaan urheilijoiden "mentaalivalmentajan" radiohaastattelun. Siinä annettiin sapiskaa yli-innokkaille vanhemmille, jotka suunnittelevat piltilleen ammattilaisuraa jääkiekkoilijana tai jalkapalloilijana, kun tämä on nipin napin oppinut kävelemään, tai listaavat lapsen tekemiä virheitä kotimatkalla hävityn ottelun tai osakilpailun jälkeen: "Minähän olen monta kertaa sanonut, miten sinun pitäisi..."

Tuomareita muksivia, lapsensa pelikavereita haukkuvia höyrypäitä lienee onneksi suhteellisen vähän - riittävästi otsikoihin kuitenkin - mutta minunkin tuttavapiirissäni on ihmisiä, jotka käyttävät kaiken vapaa-aikansa lastensa treenikuljetuksiin, turnausmatkoihin ja seurojen talkootöihin. On niitäkin, jotka tuskailevat, kun yksinhuoltajan pienet tulot eivät tahdo millään riittää lupaavan ja innokkaan lapsen kisauran vauhdittamiseen.

Ilmiö siis putkahtaa aika ajoin yleiseen keskusteluun. Minäkin huomasin ahdistuvani sitä enemmän, mitä enemmän asiaa mietin. Ahdistus liittyi samaistumiseen kumpaankin osapuoleen, kilpaa urheileviin lapsiin ja heidän vanhempiinsa. Ensinnäkin hypoteettinen ajatus, että omat vanhempani olisivat uhranneet aikansa ja rahansa allekirjoittaneen kisauraan, on yksiselitteisen kamala. Sitä paineiden määrää, jos ei olisi pärjännytkään! Jo nyt koen ihan riittävästi kohdentumatonta syyllisyyttä suhteessa vanhempiini. Tiedän heidän myös laittaneen reilusti rahaa harrastuksiini, joista ei kuitenkaan jäänyt jälkipolville juuri kertomista.

(Eipä ole tosin niitä jälkipolviakaan, mikä on tietysti huomattava osa syyllisyyspakettia, muttei liity nyt tähän.)

Toisaalta vanhemmilla on omat paineensa, joita osaan kuvitella näin jälkikasvuttomanakin. Kilpaurheilu voi olla lajista riippuen kirvelevän kallista. Edellä mainitun uutisen mukaan yhden lapsen urheilu-ura voi imaista kuukaudessa monia satoja euroja tai jopa tonneja. Esimerkiksi alppihiihdon kaltainen kausilaji on erityisen kiperä. Siinä voi miettiä, onko perheellä varaa lähettää lahjakas Sanni-Petteri kuukauden kesäleirille Alpeille vai otetaanko riski, että seuraavan kauden cupeissa ikätoverit viilettävät ohi, kun Sanni-Petteri on hölkännyt vain mökkitietä kavereiden treenatessa jäätiköillä. Pitäisiköhän ottaa lainaa? Ettei sitten myöhemmin kaduta, kun ei panostettu tarpeeksi.

Entä ajankäyttö? Mikä on tarpeeksi treeniä, mikä liikaa? Mistä tingitään? Haittaako, jos läksyt jäävät vähemmälle? Saavatko mukulat tasaveroisesti huomiota, jos yksi kisaa ja toiset eivät?

En epäile yhtään, etteikö kilpaurheilu voi parhaimmillaan olla hieno koko perheen harrastus, josta jää kaikille mahtavat muistot ja lapselle eväiksi liikunnallinen elämäntapa ja kyky sietää pettymyksiä. Mutta luulen sen vaativan vanhemmilta tasapainoista mieltä, herkkyyttä kuunnella jälkikasvunsa mielialoja ja viestejä, vankkaa suhteellisuudentajua - kyse on kuitenkin vain urheilusta! - ja tervettä itsetuntoa, joka ei pohjaudu suorituksiin. Pitäisi myös osata iloita muiden menestyksestä. Asenteethan imeytyvät mallioppimisen kautta myös urheilevaan lapseen, hyvässä ja pahassa.

Toki myös valmentajilla ja seura-aktiiveilla on tässä keskeinen roolinsa. 

Viistolla pinnalla ja heikoilla jäillä ollaan joka tapauksessa aina, kun leikkimielinen liikuntaharrastus vaihtuu tosissaan treenaamiseen. Vahinkojen riski on suuri, enkä tarkoita vain urheiluvammoja, joita varhainen, yksipuolinen ja rankka harjoittelu niin ikään helposti tuottaa.

Revontulia ja ajan kulumista

Periaatteessa en "käytä" epätarkkoja kuvia, mutta tehdään nyt poikkeus, koska punaisia revontulia näkyy näin etelässä harvoin. Iltana muutamana olin juuri lähdössä Ferriksen kanssa iltalenkille, kun taivaalla alkoi loimottaa. Asioita oli vielä illalla hoidettavana, joten en joutanut rassailemaan jalustaa pystyyn ja paneutumaan revontulikuvauksen saloihin. Sitä paitsi komein näytös ei kestänyt edes puolta tuntia.


Meillä vietettiin tällä viikolla syntymäpäiviä peräti kahdesti. Ferris täytti tiistaina komeat kaksi vuotta ja allekirjoittanut eilen vielä komeammat 40 vuotta. Tämä on oikeastaan ensimmäinen pyöreiden vuosien päivä, joka tuntuu joltakin. En oikein osaa sanoa, miltä. Jonkinlaisella vedenjakajalla tässä ollaan selvemmin kuin kolmikymppisenä, vaikka eiväthän ikävuodet sinällään mitään mittaa.

Paljon olen miettinyt ajan suhteellisuutta. Miten se oma pää ja persoona huolineen ja ilonaiheineen säilyy yllättävänkin samanlaisena vuosien ja vuosikymmenten vaihtumisesta riippumatta. Kyllähän kokemuksista jotain oppii ja itsetuntemus hiljakseen kasvaa, mutta missä määrin elämän varrelle osuvat tapahtumat ja haasteet todella muuttavat ihmistä toiseksi, sitä en osaa sanoa. Ehkä minulla ei ole ollut niin rajuja kokemuksia, että ne olisivat saaneet päänsisäisiä mannerlaattoja toden teolla liikkeelle. Sellaista hiljaista maannousemaa vain.

Se oivallus, että ihmisen ydinminä tuskin vanhenee, on muuten aika pelottava suhteessa esimerkiksi vanhustenhoidon nykytilaan. Missä määrin ihminen kohdataan arvostavasti, ainutlaatuisena persoonana mieltymyksineen ja omanlaisine elämänpolkuineen hänen elonpäiviensä loppuun asti? Nyky-yhteiskunnassa jo välittömistä ruumiin tarpeista huolehtiminen tuntuu olevan yhä hankalampaa. Miten esimerkiksi paljon rummutettu (ja jo nyt äärimmilleen venytetty) kotihoito edesauttaa näitä kohtaamisen kokemuksia, kun yksin asuvat ihmiset jäävät pään tai jalkojen pettäessä vangeiksi neljän seinän sisään? Eikö paljon järkevämpää - myös taloudelliselta kannalta - olisi kehitellä kalliiden hoivapaikkojen ja omaan kotiin kompostoitumisen väliin uudenlaisia yhteisöasumisen muotoja, joissa yksinolon ja seurustelun määrää voisi itse säädellä?

Luulisi, että jonkinlaisen "mummokommuunin" kotipalveluiden järjestäminen ei olisi ainakaan sen hankalampaa tai kalliimpaa kuin juoksuttaa hoitajia viiden yksinäisen vanhuksen luona erikseen.

Päivitys lintulistaan

Kaikenlaista tapahtuu ja kaikenlaiseen ajattelen ottaa kantaa, mutta juuri sillä hetkellä en ehdi ja sitten aika onkin taas ajanut ohi päivänpolttavista uutisista. Menneisyys ei karkaa ja ajoittain suunnittelenkin kirjoittavani tänne jotain työperäistä, mutta sitten harhaudun katselemaan, mitä tapahtuu ulkona juuri nyt. 


Usein se onkin tärkeämpää kuin mikään muu. 


Tilhet ovat asettuneet taloksi omenapuuhumme. Enää ei harmita, että yläoksien omenat jäivät syksyllä keräämättä. Nyt niille on ottajia. 


Taannoin listasin ruokintapaikallamme talven aikana vierailleet linnut. Sittemmin paikalla on pyörähtänyt jokunen "uusi" laji, joten alla päivitetty lista. Lisäykset on lihavoitu. 


Linnut 

Harakka (Pica pica) 
Hippiäinen (Regulus regulus) 
Hömötiainen (Parus montanus) 
Keltasirkku (Emberiza citrinella) 
Kuusitiainen (Parus ater) 
Käpytikka (Dendrocopos major) 
Mustarastas (Turdus merdula) 
Närhi (Garrulus glandarius) 
Pikkuvarpunen (Passer montanus) 
Punatulkku (Pyrrhula pyrrhula) 
Puukiipijä (Certhia familiaris) 
Pyrstötiainen (Aegithalos caudatus) 
Pähkinänakkeli (Sitta europaea) 
Sinitiainen (Parus caerulaeus) 
Talitiainen (Parus major) 
Tilhi (Bombycilla garrulus) 
Töyhtötiainen (Parus cristatus) 
Urpiainen (Garduelus flammea) 
Varpunen (Passer domesticus) 
Viherpeippo (Garduelus chloris) 

Lisäys 7.4. Vihervarpunen (Carduelis spinus)

Nisäkkäät 

Kesykoira (Canis lupus familiaris) - oi talipallot, kunpa niihin ylettyisi! 
Orava (Sciurus vulgaris) 


Kanalaan puolestaan kuuluu kuvan mukaisia asioita. Tylli-kanan hautomasta satsista kuoriutui kaksi reipasta tipua, joita emo opettaa kauniisti kanan tavoille. Kolmas kuoriutui kovin hitaasti, eikä jaksanut ulkomaailman haasteita kuin tunnin ennen uupumistaan. 


Loppuviikosta poikasia pitäisi tulla lisää toisen kanan alta, mutta nähtäväksi jää, mitä tapahtuu vai tapahtuuko mitään. Fatalistiksi tässä touhussa ainakin oppii; ihminen voi tarjota suotuisat olot, mutta siihenpä vaikuttamismahdollisuudet pitkälti jäävät. Kuoriutuu jos kuoriutuu; selviytyy hengissä, jos selviytyy.

Osaajan opissa

Olin viikko sitten Valamossa saamassa valokuva- ja vähän kirjoitusoppiakin (kiitos Taipaleen ortodoksiselle seurakunnalle sponsoroinnista).

Minähän olen filmiajan kasvatti, eli digikamera on kulkenut matkassa vasta kymmenen vuotta (nykyisen järjestelmäkamerani runko itse asiassa täyttää näinä aikoina tuon vuosikymmenen; jatkoajalla ollaan siis menty jo hyvän aikaa).

Niinpä olin oppinut, että filmin herkkyys kannattaa valita mahdollisimman alakanttiin, koska mitä herkempi filmi, sitä rakeisempi kuva. Esimerkiksi ISO 800 soveltui lähinnä hämäräkuvaukseen.

Juttukeikoilla filmikameran kaverina oli ulkoinen salama ja homma toimi enimmäkseen hyvin. Muuten en juuri sisäkuvausta harrastanutkaan. Mutta digikameran myötä tuli paitsi suurempi vapaus räpyttää ruututolkulla kuvia samasta kohteesta, myös kiperä ongelma. Salamalla ei kerta kaikkiaan enää saanut hyviä kuvia. Valo oli väistämättä liian kova tai valotus meni muuten vain pieleen. Edes uuden ulkoisen salaman hankkiminen ei asiaa auttanut. Vaikka miten olisi salamapäätä veivannut kohti kattoa, ihmiset tapasivat näyttää kuvissani säikähtäneiltä juustonaamoilta ja jyrkät varjot toivat mieleen ydinräjähdyksen.

PhotoShopilla korjasin, minkä voin, vaan eihän sekään ihmeisiin pysty.

Mutta nyt kurssittajanamme toiminut Potkosen Pentti - käykää ihmeessä katsomassa linkin takaa hänen kuviaan - antoi kullanarvoisen vinkin, jonka oli kuulemma itsekin vahingossa oppinut (tiedä sitten, uskoisiko tuota). Herkkyys kannattaa säätää ronskisti korkealle, ellei peräti tappiin asti. Minun digikamerassani tappi tarkoittaa ISO-arvoa 1600. En ikimaailmassa olisi tohtinut kokeilla moista dekadenssia omin nokkineni, mutta niinpä vain pitkäaikainen mielenkaivikkeeni ratkesi, eivätkä sisäkuvausta vaativat juttukeikat enää ahdista.

Esimerkiksi alla on valo-olosuhteiden osalta haastavahko tilanne, jossa pääasiallinen valo tulee takaa, mutta riittävän herkkyyden ansiosta "mallin" tuohusten valaisemat kasvot piirtyvät hyvin näkyviin. Ei tarvita täytesalamaa - joka tietysti söisi pehmeän valon pois. Rakeisuus lisääntyy jonkin verran, muttei häiritsevyyteen asti.

Lukuisia muitakin hyviä neuvoja matkaan tarttui - ja hurskas päätös käyttää kameraa enemmän myös vapaa-ajalla. Siitä nyt ei taas tiedä, miten pitkään se pitää. Luultavasti yhtä pitkään kuin päätökset kirjoittaa blogia ahkerammin.

Teinihautojat asialla

"Kanakorissa" hautova Lyyti (oik.) ja munimaan ängennyt Opri.

Vaihteeksi Luftwaffe Ostin kuulumisia muistiin itselle ja luettavaksi niille, joita aihe kiinnostaa.

Kanalassa on talvehdittu hienosti, lämpö on pysynyt seinien sisällä, eikä riitoja ole ollut edes Göring- ja Lammio-kukkojen välillä. Tragedioilta ei ole kuitenkaan täysin vältytty. Herkimmät lukijat voinevat täten varautua ikäviin yksityiskohtiin.

Kuukausi sitten noin vuoden vanha Lyyti-kana keksi, että helmikuu olisi mitä oivallisin aika hautoa. Asiasta neuvoteltiin tovi, mutta lopulta päädyin antamaan sinnikkäälle rouvalle viisi munaa alle. Pahaksi onneksi Lyyti päätti hautoa kaikkien suosikkipesässä, jonne jokainen kana vuorollaan puski munimaan hautojasta piittaamatta. Tämähän on varsin tyypillistä. Lisäksi nuori kana on parven arvoasteikossa pyrstöpäässä, eikä sen auktoriteetti riittänyt häätämään yrittäjiä pois.

Päätin kerätä uudet munat päivittäin Lyytin alta ja katsoa, mitä tuleman pitää, vaikka pesän verkottaminen kävikin mielessä. Hautova kanahan ei käytännössä suostu enää pesäpaikkaa vaihtamaan.

Seuraavaksi Lyytin pesään änkeytyi toinen syksyn mustista täydennyslentäjistä, liekö ollut samannäköisestä kaksikosta Nasti vai Nadja. Vasta äskettäin muninnan aloittanut kanateini nyppi Lyytin tapaan vatsansa paljaaksi ja ryhtyi tomerana hautomaan samaa munasatsia, vaikka aikani sitä nostelinkin pois pesästä häiriköimästä.

Yhteishaudonnat ovat lähtökohtaisesti ongelmallisia. Ne saattavat sujua ihan hyvin, mutta usein käy niin, että kanat munien päällä teutaroidessaan polkevat niitä rikki. Näin kävi meilläkin, kaksi kokematonta tunaria kun taisteli lebensraumista. Kaksi munaa rikottiin haudonnan kuluessa ja kolmas kuoriutumispäivänä. Takkinsa liian aikaisin menettänyt tipu ei tietenkään selviytynyt. Toinen kahdesta jäljelle jääneestä munasta jäi kuoriutumatta, eli eläviä tipuja tuli maailmaan lopulta yksi ainoa.

Eikä sillekään hyvin käynyt. Kun kaivoin poikasen lattialle siirtyneiden teiniäitien alta tarkistaakseni sen kunnon, huomasin toisen puolen päästä olevan vereslihalla ja silmänkin varsin huonossa jamassa. Luultavasti kuoriutumisvaiheessa tullut nirhauma oli laajentunut emojen nokkiessa sitä; kanoillahan veren näkeminen laukaisee aina nokkimisvietin. Koska yksinäisen tipuraasun eristäminen lämpölampun alle hoitoa varten olisi ollut raakaa ja selviytyminen joka tapauksessa melko epätodennäköistä, päädyin päästämään poikasen saman tien tuskattomasti päiviltä sen sijaan, että olisin antanut sen uudestaan nokittavaksi.

Poikastuottajan urani lähti siis hieman yskähdellen käyntiin. Olin jo henkisesti varautunut ensimmäisen haudonnan menevän harjoitteluksi teinien ollessa asialla, joten kovin syvästi en asiasta järkyttynyt. Tiputappioita tapaa tulla joka tapauksessa tavalla tai toisella ja kärsivät tai epämuodostuneet reppanat on tarvittaessa tohdittava lopettaa (tämähän pätee myös aikuisiin kanoihin; ei niitä eläinlääkäriin piikille viedä).

Hyvää tapauksessa oli se, että lattialla piipittävä tipu sai näköjään olla täysin rauhassa muulta parvelta. Se ei kiinnostanut ketään, ei kanoja eikä kukkoja. Olin alun perin miettinyt, tohdinko yhdistää mahdolliset tiput suoraan parveen emoineen, vai pitäisikö ne eristää ensimmäisiksi viikoiksi. Aiheen tiimoilta on kaksi koulukuntaa, koska joskus aikuiset kanat äityvät murhanhimoisiksi tipuja nähdessään. Maatiaisväki kuitenkin lähtökohtaisesti suosittelee mahdollisimman vähäistä puuttumista haudontaan, kuoriutumiseen ja hoitoon. Meidän parvemme osalta tulevat tiput voinee huoletta päästää lattialle, mikä on toki hoitajalle helpotus.

Katsotaan, kuka seuraavaksi innostuu ja mikä on seuraavan haudonnan lopputulos. Ainakaan kovin paljon huonommin se ei voi mennä.

Lyhytnäköisyyttä ilmassa

Hallituksen "perhepaketti" hyytyi, mikä tarkoittaa muun muassa sitä, ettei kotihoidontukeen tule jyvitystä isän ja äidin kesken. Ajatuksenahan oli alun perin saada naiset sukkelammin kotoa sorvin ääreen ja isät vuorostaan lapsia hoitamaan.

Joku voi tietysti huomauttaa, ettei lapsettomalla pitäisi olla aiheeseen mitään sanomista. Yhteiskunnan täysivaltaisena jäsenenä ja varsinkin naispuolisena sellaisena tohdin kuitenkin väittää vastaan, vaikkei asia suoraan meidän talouttamme koskekaan.

Yksi suosituimmista argumenteista uudistusta vastaan on ollut, ettei lukuisilla kotihoidontuella lapsiaan hoitavilla naisilla ole työpaikkaa, johon palata. Minusta tämä on jonkinlainen epäloogisuuden riemuvoitto. Miksikö? Siksi, että ymmärtääkseni yksi uudistuksen tavoitteista olisi ollut, että tulevaisuudessa yhä useammalla naisella olisi se työpaikka odottamassa paluuta vanhempain- ja hoitovapaalta. Nykyisessä systeemissähän lisääntymisikäisen naisen palkkaaminen on työnantajalle melkoinen riski. Vaikka virallisesti tätä ei mikään asianosainen taho suostukaan myöntämään, en epäile hetkeäkään, etteivätkö potentiaalisesti pitkät perheperäiset poissaolot vaikuta siihen, että naisia on paljon pätkätöissä tai muuten kovin kiikkerästi työmarkkinoilla kiinni (toki siihen vaikuttaa yleisemminkin perhekustannusten valuminen juuri äitien työnantajille).

Sama koskee jossain määrin toista argumenttia, jonka mukaan miehet tienaavat taloudessa useimmiten paremmin kuin naiset.

Jonkinlaista lyhytnäköisyyttä on siis mielestäni ollut ilmassa, kun mahdollisesta uudistuksesta on keskusteltu. Vaikka jokin asia hankaloittaisi joidenkin yksilöiden elämää siirtymävaiheessa, ja vaikka siitä koituisi ylimääräisiä kuluja myös yhteisölle, lopputulos pidemmällä aikavälillä voisi tuoda enemmän yhteistä hyvää, kuin mistä alussa jouduttiin luopumaan. Joskus tuntuu, että tätä on kovin vaikea nähdä - myös poliitikkojen, joilla on tietysti huoli oman jakkaran heilumisesta varsinkin vaalien edellä.

Perheiden valinnanvapautta on niin ikään peräänkuulutettu. Ei kai sitä ollut kukaan poistamassakaan. Lapsiahan voi hoitaa kotona vaikka heidän täysi-ikäisyyteensä asti minkään tahon sitä kieltämättä. Kysymys oli vain siitä, mitä yhteisistä varoista tuetaan ja millaisilla ehdoilla.

Lista lintuvieraista

Ensi viikonloppuna on taas Birdlifen perinteinen pihabongaus, jolloin lasketaan omalla pihalla tunnin aikana nähdyt linnut. Harmi kyllä, olemme reissussa, joten tämä hauskuus jää jälleen kerran välistä.

Huvikseni ja muistiin päätin kuitenkin listata lajit, jotka tänä talvena ovat todistetusti ruokintapaikallamme tai sen välittömässä läheisyydessä pyörineet (tai ainakin ne, jotka tähän hätään muistan).

Viherpeippoa ja keltasirkkua olen kaipaillut lintuvieraiden joukkoon. Niiden myötä olisi mukava värisuora koossa. Myös harmaapäätikka olisi hienoa saada kylään. Niiden parimäärä on kasvanut ja laji on levittäytynyt vähitellen pohjoisemmaksi. Nurmeksessa toisena joulupäivänä näimme sellaisen ensimmäisen kerran.

Linnut

Harakka (Pica pica)
Hippiäinen (Regulus regulus)
Hömötiainen (Parus montanus)
Kuusitiainen (Parus ater)
Käpytikka (Dendrocopos major)
Mustarastas (Turdus merdula)
Närhi (Garrulus glandarius)
Pikkuvarpunen (Passer montanus)
Punatulkku (Pyrrhula pyrrhula)
Puukiipijä (Certhia familiaris)
Pyrstötiainen (Aegithalos caudatus)
Pähkinänakkeli (Sitta europaea)
Sinitiainen (Parus caerulaeus)
Talitiainen (Parus major)
Töyhtötiainen (Parus cristatus)
Varpunen (Passer domesticus)

Nisäkkäät

Kesykoira (Canis lupus familiaris)
Orava (Sciurus vulgaris)

Säilykemaitoa omenapiirakkaan

Asuessani Petroskoissa syksyllä 1994 tutustuin erikoisuuteen nimeltä säilykemaito. Sitä myytiin nimensä mukaisesti säilykepurkeissa ja se oli koostumukseltaan juoksevahkon hunajan kaltaista, kellertävää ja makeaa. En oikein oppinut käyttämään tuota outoa substanssia. Kahvissa se oli ihan hyvää ja joskus kovan makeannälän iskiessä söin sitä pari lusikallista sellaisenaan.

Venäläiset tuttavani tekivät säilykemaidosta kinuskia keittämällä purkkia kattilassa hiljaisella tulella muutaman tunnin. Enpä tullut sitäkään kokeilleeksi, kun ei ollut kinuskille tarvetta. Sitä paitsi ajatus hiljalleen hellalla paineistuvasta purkista kuulosti arveluttavalta.

Jossain vaiheessa säilykemaito rantautui maailmalta myös Suomeen ja leivontablogien ohjeisiin. Imelä banoffee taisi olla ensimmäinen sitä sisältävä jälkiruokaresepti, joka sai suuren suosion. Siinä maito keitetään juuri edellä mainitulla tavalla kinuskiksi - ellei sitten hankita valmiiksi keitettyä purkkimaitoa, jota löytyy joistakin paremmin varustelluista marketeista.

Banoffeeta tein kerran puolukkaisena versiona viemiseksi Tampereelle ja hyvää oli; puolukat taittoivat kinuskin makeuden hienosti. Taannoin löysin toisenkin reseptin, jossa venyvä maitotahdas toimii. Sen innoittajana oli purkillinen keitettyä säilykemaitoa, joka oli jäänyt puoloffee-kokeilun jäljiltä kaappiin, muuttanut muun huushollin mukana Liperiin ja ohittanut juuri parasta ennen-päiväyksensä.

Pelkäsin lopputuloksen olevan liian makeaa huolimatta pienistä muutoksista alkuperäiseen ohjeeseen, mutta siippa ja iltakahville tullut Hanna tykkäsivät lopputuloksesta (osin viimeksi mainitun innoittamana päädyin kokeilun ylös kirjaamaan, koska meillä tuli juttua säilykemaidon olemuksesta).

Alkuperäinen resepti löytyy täältä. Alla muokkaamani versio. Luulen, että tämä olisi huiman hyvää myös puolukoista tehtynä, mutten ole ehtinyt testata. Vielä.

OMENAPIIRAKKA

Pohja
100 g margariinia
1 dl ruokosokeria
1 muna
1 tl leivinjauhetta
2 1/2 dl spelttijauhoja

Täyte
noin 0,5 litraa hapokkaita omenaviipaleita - käytin sellaisenaan pakastettuja
kanelia
1 tlk kondensoitua, sokeroitua maitoa - käytin kinuskiksi keitettyä, mutta epäilemättä tavallinenkin toimii
1 prk creme fraichea
1 dl maustamatonta jogurttia
2 munaa
2 tl vaniljasokeria

Pinnalle
mantelilastuja

Vaahdota rasva ja sokeri, lisää muna ja kuivat aineet. Vuoraa irtopohjavuoka (halkaisija n. 24-26 cm) leivinpaperilla ja painele taikina pohjalle ja reunoille.

Lado omenaviipaleet pohjalle ja ripottele niille kanelia.

Sekoita täyteainekset keskenään, kaada vuokaan ja ripottele pinnalle mantelilastuja.

Paista uunin alaosassa 175 asteessa noin 50 minuuttia. Anna jäähtyä hyvin ennen tarjoilua. 

Kymmenen vuotta

Jäi taas toivottamatta joulut ja uudet vuodet. Hyvää alkanutta vuotta siis kaikille. Tästä se lähtee.

Sellaistakin tapahtui, että Pagistaan täytti uudenvuodenaattona komeat kymmenen vuotta. Viime vuosina päivitystahti on ollut vähemmän komea, mutta eipä blogi leipäänsä huuda (mainio sanonta muuten), vaikka vähän vähemmällä huomiolla olisikin sekä kirjoittajan että lukijoiden taholta. Eihän muistikirjaakaan tavata heittää pois, jos siihen tulee merkintöjä vain harvakseltaan.
 
Elämisen puitteet ovat ehkä hieman selkeämmät kuin vuosikymmen sitten ensimmäistä kirjoitusta naputellessani, mutta sisäisen sekavuuden ja henkisen hukassa olon aste on osapuilleen sama kuin tuolloin. Ainakin, jos keskiarvoa katsotaan.

En tiedä, onko se masentavaa vai lohdullista. Jotain pysyvää muuttuvassa maailmassa ja niin edelleen.

Kuukkelit ja naudat

Kansalaisvaikuttaminen ja julkinen kannan ottaminen tuntuivat olevan toissa viikon avioliittolakiäänestyksen tiimoilta sellaisessa nosteessa, että oletin virtuaaliyhteisöllä riittävän puhtia pitkälle ensi vuoteen.

Mutta kovin hiljaista on ollut. Esimerkiksi viime perjantain ydinvoimalapäätös kiinnosti sosiaalisessa mediassa varsin harvoja, vaikka toisin olisi voinut kuvitella. Olipa ydinvoimasta sinällään mitä mieltä tahansa, hamaan tulevaisuuteen kurkottava käsikynkkä Kremlin kanssa ei nyt vain millään mittarilla tarkasteltuna tunnu kovin hyvältä ajatukselta (tämän sanon Venäjän-tutkijana ja myös -ystävänä). Jos tästä uudesta samovaa… voimalasta saadaan lisäksi syy lykätä uusiutuvien energiamuotojen kehittämistä ja siihen investoimista, Suomi saattaa oikeasti päätyä sahaamaan omaa oksaansa.

Yritin omalta osaltani puhkua tuttavapiiriini intoa vaikuttaa uudistusprosessissa oleviin luonnonsuojelulakiin ja eläinsuojelulakiin - molempien kommentointi on nyt ajankohtaista - mutta liekö taustalla ollut kansalaisten vaikuttamiskrapula vai kaamosväsymys, kun peukutukset jäivät puuttumaan. Kuukkelit ja naudat! Kansallispuistot ja ylijalostetut koirat! Tärkeitä asioita, ihmiset!

Totuuden nimissä pitäisi kyllä itsekin aktivoitua hyödyllisen kansalaistoiminnan saralla johonkin muuhunkin kuin linkkien jakamiseen. Ehkä sitten kevväämmällä, kuten täällä päin tavataan sanoa.

Armoa ja ymmärrystä

Kajoanpa vaihteeksi tulenarkaan aiheeseen. Jos heittelette jotakin, niin älkää ainakaan kananmunia. Niitä näet arvostetaan Pagistaanissa kovasti.

Aloite niin kutsutusta tasa-arvoisesta avioliittolaista on saanut ihmiset barrikadeille, mikä tietysti kertoo, että asia tai sen vastustaminen koetaan erityisen tärkeäksi. En ota nyt itse aloitteeseen kantaa muuten kuin toteamalla, että näen sen ihan loogisena jatkeena parisuhteen rekisteröinnille. Valtion tehtävänä on kohdella kansalaisiaan tasapuolisesti ja demokraattisessa järjestelmässä lait on otettava uuteen tarkasteluun enemmistön niin halutessa. On aika vaikeaa löytää kestäviä perusteluja sille, miksi näin ei pitäisi toimia. Tunnesyyt eivät perusteiksi riitä.

Mitä esimerkiksi kirkot ja muut uskonnolliset yhteisöt tekevät, on minusta niiden asia; niihin ei kenenkään ole pakko kuulua, toisin kuin maallisten lakien säätelemään yhteiskuntaan. Aina voi äänestää jaloillaan, jos valittu linja ei miellytä - niin kuin yhä useampi nykyään tekeekin, kuka mistäkin syystä. Itse asiassa Ranskan mallissa saattaisi olla järkeä. Jos olen oikein ymmärtänyt, siellä virallisesti avioliittoon vihkii vain valtio. Uskonnolliset yhteisöt pitävät tahoillaan omat toimituksensa sen lisäksi.

Mutta se, mikä saa minut kiusaantuneeksi ja hämmentyneeksi on sävy, jolla "keskustelua" aloitteesta käydään. Kuten lienen joskus aiemminkin todennut, tunnepitoinen ja kovaääninen mouhuaminen saa minut näkemään punaista, olipa asia mikä hyvänsä tai miten kannatettava tahansa.

Minua tympivät suuresti homofobiset, matalaotsaiset, logiikaltaan rammat lausunnot, jotka usein tihkuvat suoranaista ihmisvihaa (usein vieläpä puettuna "kristillisyyden" kaapuun).

Mutta yhtä lailla minua ahdistavat fiksuina ja avarakatseisina pitämieni ihmisten kommentit, joissa kaikki lakialoitetta vastustavat tai siihen varautuneesti suhtautuvat määritellään värikkäin sanakääntein suvaitsemattomiksi idiooteiksi, hihhuleiksi ja änkyröiksi, jotka eivät silkkaa ahdasmielisyyttään halua suoda muille sitä hyvää, jota heillä itsellään on. Aloitetta vastustavista kansanedustajista kerätään ja julkaistaan nimilistoja haukkumisen tueksi.

Vähän armoa ja ymmärrystä nyt, ihmiset, puolin ja toisin.

Historiantutkijana en osaa olla ajattelematta asioiden aikaperspektiiviä. Ammattitauti, oletan. Se, mikä ihmisen oman elämäntaipaleen näkökulmasta tuntuu pitkältä aikajaksolta, on useampien sukupolvien mittakaavassa vain tuokio. Kun eräs tuttava taivasteli Ukrainan tapahtumien tiimoilta, miten voi olla mahdollista, että 2010-luvulla eurooppalaisia kuolee sotatoimien seurauksena, tuumasin itsekseni, ettei esimerkiksi Jugoslavian tapahtumista nyt niin kauan ole, että tällainen traaginen kehityskulku suoranaisesti yllättäisi.

Ja kun miettii, miten vähän aikaa homoseksuaalisuus on ollut oikeasti "poissa kaapista", onko ihme, jos suuri osa varsinkin iäkkäämmistä suomalaisista on vielä hämmennyksissään. Siinä, missä punavuorelainen kolmikymppinen hetero hengaa luontevasti homobaareissa ja pitää Pride-kulkueeseen osallistumista itsestäänselvyytenä, Lieksan syrjäkylillä asuva seitsenkymppinen saattaa aidosti oudoksua suurta medianäkyvyyttä, jonka homoseksuaalisuus - ja seksuaalisuus ylipäänsä - on viime vuosina saanut. Parisuhdekysymyksiin liittyy tietysti hyvin paljon muutakin kuin makuuhuone, olipa kyse heteroista tai homoista, mutta yhtä kaikki, moni ennen tiukasti privaatiksi luokiteltu asia on nykyisin televisio- ja kahvipöytäkeskustelujen rento aihe. Kaikki - semminkään toisenlaisten aikakausien kasvatit - eivät välttämättä koe kehitystä yksinomaan vapauttavana, ja esimerkiksi seksuaaliseen suuntautumiseen liittyvät kysymykset voivat monen mielestä tuntua kiusallisilta nostettuina yksityisestä julkiseen sfääriin.

Mielikuvien muodostumista työkseen tutkivat puolestaan tietävät, että kerran muodostuneet käsitykset ja mielikuvat ovat hyvin sitkaita muuttumaan, vaikka uutta informaatiota aiheesta tulisikin. Se, että mielikuvat vaikuttavat tiedostamattomalla tasolla, tekee asiasta astetta kiperämmän. Vaikka ihminen haluaisi ajatella jostakin asiasta uudella tavalla, ei se noin vain onnistukaan.

Otetaanpa hieman kärjistetty esimerkki niin aikaperspektiivistä kuin mielikuvistakin. Vielä 30-luvun kansakoulun oppikirjoissa mustat esitettiin kolonialismin valossa lapsenkaltaisina olentoina, jotka "pitävät meluavista leikeistä", mutta joiden henkiset kyvyt eivät ole "niin heikot, kuin usein arvellaan". Monikulttuuriseen kaveripiiriin jo päiväkodissa tottunutta nykynuorisoa moinen kuvaus hämmästyttää ja huvittaa. Mutta ikäluokka, joka tätä pulpeteissaan tunnollisesti pänttäsi, on vielä pitkälti elävien kirjoissa. Kun siis tässä valossa todetaan, että "homoseksuaaliset teot" olivat Suomessa rangaistavia vuoteen 1971 asti ja sairauksien listalta homoseksuaalisuus poistettiin 1981, ei pitäisi olla erityisen yllättävää, ettei lakialoitetta ole otettu kaikissa kansanosissa, ikäluokissa ja maan joka kolkassa vastaan varauksettomalla riemulla. Moni ei varmasti edes osaa pukea sanoiksi, mikä ajatuksessa loppuviimeksi mättää.

Väitän taas kerran, että ihminen on keskimäärin melko turvallisuushakuinen ja muutoksia kaihtava olento. Toisaalta ihmisellä on taipumus olettaa, että muut ovat muutosten suhteen samassa tahdissa kuin hän itse. Oma itsestäänselvyys ei ole välttämättä sitä toiselle, ja tämä olisi hyvä muistaa ja antaa aikaa. Tuo toinen ei ole aina ja välttämättä ymmärtämätön tollo, jota voi estoitta pilkata, hän on vain toisenlaisen aikakauden tai maailmankäsityksen kasvatti (pilkkaaminen ylipäänsä on toki typerää, eikä sellaiseen kannattaisi alentua, vaikka vastapuoli oikeasti olisikin ymmärtämätön tollo).

Sitä paitsi vieraus on lähtökohtaisesti pelottavaa. Kun tuo "toiseus" saa tavalla tai toisella myönteiset ja ystävälliset kasvot, pelko tapaa vähitellen hälvetä ja stereotyyppisen mielikuvan tilalle tulla kohdattava ihminen.

Toisaalta maailma tosiaan muuttuu koko ajan, eikä kaikkia muutoksia ole ehkä järkevää ottaa niin henkilökohtaisesti, vaikkei itse niitä varauksettomasti kannattaisikaan. Etenkään, jos ne eivät ole mitenkään itseltä pois. Mutta ehkä ihminen saa jonkinlaista nautintoa kuohuksissaan olosta - näin voisi ainakin päätellä päivälehtien tekstiviestipalstoista.

Vedetään siis henkeä ja kuunnellaan vaikka Tuure Kilpeläisen ja Kaihon Karavaanin vinkeä reggae-versio Eino Leinon Hymyilevästä Apollosta.

Oi, onnellinen, joka herättää
niitä voimia hyviä voisi!
Oi, ihmiset toistanne ymmärtäkää,
niin ette niin kovat oisi!
Miks emme me kaikki yhtyä vois?
Ja yksi jos murtuis, muut tukena ois.
Oi, ihmiset toistanne suvaitkaa!
Niin suuri, suuri on maa.

Tääll' on toki tilaa kaikillen.
On ketoja auran kääntää,
on lehtoja laulella neitojen
ja saloja sulhojen vääntää.
Kas, lempi se maailman levittää.
Oi, ihmiset toistanne lempikää
ja kohti taivasta tavoittakaa!
Niin pieni, pieni on maa.