Lauantaiaamu. Havahdun hetkeksi muistamaan, että saan nukkua niin pitkään kuin haluan. Autuasta!
Hetken päästä havahdun uudestaan. Jätinkö sittenkin herätyksen päälle? Puoliunessa hyppään kopeloimaan takintaskusta kännykkääni, jonka näytöllä hehkuu siivousfirman numero.
- Älä vastaa, sängystä murahdetaan.
Hetken epäröityäni vastaan kuitenkin.
- Tiedän, ettet tee viikonlopputöitä, mutta meillä on hätätilanne. Toinen aamusiivooja jätti tulematta töihin. Niin että voisitko millään...? Nyt heti...?
Voisinhan minä. En keksi yhtään kunnon syytä olla voimatta. Kiskon siivousvermeet ylleni, jätän lämminkylkisen viikonloppuseurani jatkamaan uniaan ja lähden harmia nieleskellen pimeään aamuun.
Tajuan, että tällä menolla löydän itseni moppaamasta täysipäiväisesti, vaikka alkujaan kyse oli vain leivänjatkeen tienaamisesta arkiaamujen tuurauskeikoilla. Maailmassa riittää sotkua aina enemmän kuin siivoojia. Joustavuus on toki tarpeen, mutta lienee vihdoin aika opetella sanomaan myös se kahden vokaalin yhdistelmä. Ylitunnollisuudesta kun on turha tunnustusta odottaa.
- Et voi kuitenkaan aina rynnätä pelastamaan maailmaa, tuumaa kumppanini palattuani puoliltapäivin kotiin.
Niinhän se on. Mutta olen tainnut oppia vuosien myötä pätkä- ja keikkatyöläisen ensimmäisen läksyn: mene, tai ne eivät ehkä enää pyydä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti