Alan jo tottua viideltä heräämiseen sen toistuessa aamu toisensa jälkeen. Tänään päivä alkoi ylen hilpeästi, kun radiosta - jonka napsautan päälle ollessani vielä puoliunessa - tuli Cherin I Got You Babe.
Saa nähdä, soiko se taas huomenna.
- - -
Viinerinmuruja teatterin lämpiöstä mopatessani mietin, missä vaiheessa ihminen oppii ymmärtämään ironiaa (kaikki eivät kai opi koskaan). Sanotaanhan, että lapset eivät sitä käsitä, vaan ottavat kaiken aikuisten sanoman todesta. Väärin suunnattu sarkasmi voikin tehdä ikävää jälkeä, mikäli Tove Janssonia on uskominen.
"- Mitä on ironinen? kysyi Muumipeikko.
- No, kuvittele että liukastut johonkin limasieneen ja läsähdät istumaan keskelle puhdistettuja sieniä, sanoi Tuu-tikki. Tietenkin odotat äitisi suuttuvan, se olisi luonnollista. Mutta ehei, hänpä ei suutukaan, sanoo vain kylmästi ja musertavasti: Ymmärrän, että tuo on käsityksesi tanssimisesta, mutta olisin kiitollinen, ellet tanssisi ruoassa. Suunnilleen sellaista on ironia.
- Hyi, miten epämiellyttävää, sanoi Muumipeikko.
- Eikö olekin, myönsi Tuu-tikki. Ja juuri tuolla tavalla tämä täti puhui, hän oli ironinen aamusta iltaan. Lopulta lapsen ääriviivat alkoivat häipyä ja hän muuttui näkymättömäksi."
Jotenkin minusta tuntuu, että ironian taju kehittyy vasta jonkinlaisen sisäisen särkymisen myötä. Ensimmäisen suuren pettymyksen tai luottamuksen menetyksen kautta kasvaa ensin hämmennys, sitten ymmärrys, että ihmiset eivät aina tarkoita sitä, mitä sanovat.
Oppii epäilemään.
4 kommenttia:
Minä olen kuullut, että ironiat, sarkasmit sun muut piilov*ttuilut oppii lukemalla. Tai ainakin joku jossain (pahoittelen lähteen puuttumista) sanoi, että koskapa lapset/nuoret nykyään lukevat niin vähän kaunokirjallisuutta, he eivät opi kielen ja ilmaisun nyansseja.
Voi hyvin pitää paikkansa. Jonkinlaista kielen tajua se kyllä vaatii, kykyä lukea myös rivien välistä.
Sarkasmi on niin vaikea laji, että yritän välttää sitä ympyröissä, joissa en voi olla varma, että seurueen huumorintaju on yhteismitallinen.
Ikävä kyllä kirjoitetussa tekstisssä sarkasmi on vielä puhetta astetta vaikeampaa. Kuin puuttuu se nonverbaali vertaisverkko.
Siksipä hatarat yritykseni olla sarkastinen bloggaajana ovat menneet käytännöllisesti katsoen aina metsään.
Samaa mieltä.
Olen myös oppinut, että henkilöihin suunnattu sarkasmi on usein pelottavan lähellä piikittelyä ja ilkeilyä. Pyrin vastustamaan kiusausta silloinkin, kun palaisin halusta osoittaa omaa muka-nokkeluuttani ;). Minulla on taipumus muuttua inhottavan teräväkieliseksi suuttuessani, jolloin sarkastisilla heitoilla saattaa loukata paljon kipeämmin kuin tarkoittikaan.
Itsesensuuri onkin noissa tilanteissa ahkerassa käytössä. Onnistuneen piikin suoma hetkellinen tyydytys ei ole aina sen vaatiman hinnan arvoista...
Lähetä kommentti