"Ja kun Kannaksella ryskyivät tankit, oli pakkanen, hanki
sinä olit konettakin luotettavampi,
ystävämme suomenhevonen."
- Folkswagen: Suomenhevonen
Lapista palatessa ehdittiin pohtia monenlaista, kuten sitä, olisiko Suomen puolustusvoimilla kriisiaikana yhä käyttöä hevosille. Löytyykö jostain salaisesta kansiosta suunnitelma maastokelpoisten hevosten liikkeellepanosta?
Ei ole pitkä aika siitä, kun suomenhevonen oli korvaamaton. Sen avulla saatiin leipä pöytään, ja vuonna 1939 eläimet joutuivat ihmisen puolesta myös paljon likaisempiin töihin. Talvisodassa siviilihevosia otettiin armeijan käyttöön aluksi 60 000 ja myöhemmin 12 000 lisää. Välillä ne kotiutettiin tekemään kevättöitä pelloille. Jatkosotaan otettiin kaikkiaan 50 000 hevosta.
Rintamalle viedyistä hevosista jäi palaamatta yhteensä yli 22 000.
Yksi palaajista oli isäni kotitalosta otettu Hurma. Kun sitä tuotiin sodan jälkeen takaisin, laukkasi se tutun tien tunnistettuaan asemalta kotipihaan saattajasotilaan mahtamatta menijälle mitään. Tällaisia - ja surullisempia - hevostarinoita on kerrottavanaan monella sota-ajan eläneellä.
"Kyllä niillä oli pelkoja mielessä sodan kokemuksista. Korronrannan mustaharjainen punarautias muistetaan vieläkin. Joka kerran kun lentokone tai joku muu moottorinääni kuului, se rupesi heti polvilleen. Se oli saanut semmoisen kauhun, se vapisi vielä pitkään jälkeenpäin. Kyllä ne isännät sen ymmärsivät, ettei hevonen sodasta samana palaa."
- Aarne Martikainen (1923) kirjassa Kiitos Suomen hevoselle, toim. Ulla-Maija Aaltonen. WSOY 1991.
Toivoa sopii, että tulevaisuudessa vastaavilta kokemuksilta säästyisivät niin Homo sapiensin typeryyksiin täysin syyttömät eläimet kuin ihmiset itsekin. Pagistaanin kaksi- ja nelijalkainen kansa toivottaa hyvää eläintenpäivää itse kullekin raajojen lukumäärästä tai niiden puuttumisesta riippumatta!
(Kuvassa vuosien takaa katselee yksi oman elämänhistoriani unohtumattomista suomenhevosista, tuulella käypä tamma Intolan Siru. Sirussa asui pieni kapinallinen, mutta asiallisesti kehotettuna se lopulta aina teki, mitä pyydettiin. Sen sisulla ja luonteella olisi kyllä pärjätty rintamallakin.)
4 kommenttia:
Isotätini hevonen tuli myös "hulluna" sodasta - en tiedä, miten.
Ystävättäreni äiti oli lottana mukana palanneiden hevosten toimittamisessa omistajilleen. Hevosia tuli takaisin vähemmän kuin meni, ja vaatimuksia oli paljon. Ystäväni äiti (reipas nainen vieläkin, vaikka kahdeksankymppinen) pelasi korttia hevosmiesten kanssa ja voitti monta hevosta. Yksi tamma tosin palasi ruunana.
Mielenkiintoinen kirjoitus! Sen innoittamana julkaisin omassa blogissani Heikki Asunnan runon Mykkä aseveli, joka kuvaa sotahevosen kauhua ihmisraivon riehuessa ympärillä.
Yksi suomenhevosen ihailija ilmoittautuu..
Kirjoituksesi pani vielä kerran kuvittelemaan, millaista isoisällä oli sodassa. Herkkäsieluiselle hevosmiehelle on täytynyt olla kärsimystä nähdä, miten luonnotonta elämää hevoset siellä joutuivat sietämään. Eipä tullut ihan ehjänä miehenä takaisin hänkään.
Jonkin verran hevosten sielunelämään perehtyneenä en voi kuin ihmetellä sitä, että nuo säikyt aroeläimet ovat ylipäänsä sopeutuneet sotarintaman kaltaisiin järjettömiin olosuhteisiin.
Ja samaa voi ihmetellä ihmistenkin suhteen. Ihmisillä kuitenkin ns. järki puolellaan; aina voi ajatella taistelevansa kodin, uskonnon ja isänmaan puolesta ja luoda siten jonkinlaisen näennäistolkun koko touhuun. Hevoselta puuttuu motiivi, ja silti se on pelkonsa keskellä seurannut ihmistä ja tehnyt, mitä pyydetään.
Lähetä kommentti