Eilen kolusin kaupunginmuseon intendentin kanssa päiväkodin lähimetsää maalinnoitteita tutkien. Etsiessäni hyviä kuvakulmia kiviraunioihin meitä lähestyi nainen, toinen lapsia pihalla paimentavista hoitajista.
- Anteeksi, mutta keitä te olette ja millä asialla liikutte?
Esittelin meidät ja selitin tekeväni lehtijuttua linnoitteista, jolloin nainen rentoutui ja pahoitteli kyselyään vielä kerran.
- Ymmärrättehän, meidän pitää olla tarkkana.
Tokihan sen ymmärtää*. Kamera ja kaikki. Mutta tapauksesta jäi hämmentynyt olo. Tätäkö, tällaistako?
*Konttauskypäriä ja muita pehmusteita en sen sijaan ymmärrä (tietysti voi mietiskellä, mitä niiden kasvava suosio kertoo nykyajan kasvatuskulttuurista). Tällit kun ovat edessä ennemmin tai myöhemmin, kunnes oppii hahmottamaan omat ulottuvuutensa. Ja eräillä meistä vielä senkin jälkeen. Da capo ad infinitum. Bonk.
3 kommenttia:
Ja eksyneen oloiselta lapselta ei uskalla mennä kysymään mitään, ettei luulla pedofiiliksi. Jep, tätä se on.
Päivi
Hmm. Sitten voisi esittää jatkokysymyksen siitä, miksi se on tätä.
Onko maailmasta tullut kaiken kaikkiaan raaempi paikka? Toki meidänkin ikäpolveamme namusedistä varoiteltiin, mutta pitkin pusikoitahan sitä rymyttiin jo alle kouluikäisinä ilman kenenkään jatkuvaa valvontaa.
Vai tulevatko erilaiset epäkohdat ja tragediat päivänvaloon paremmin kuin ennen? Tiedetäänkö nyt asioita, joita 70- ja 80-luvuilla ei tiedetty?
Vai onko aikuisista tullut jo liiankin suojelevia ja epäluuloisia?
Vai kaikki nämä yhdessä?
"tulevatko erilaiset epäkohdat ja tragediat päivänvaloon paremmin kuin ennen?"
Mä sanoisin, että tästä siinä hyvin pitkälti on kyse. Juuri eilen illalla keskustelin kaverin kanssa näistä asioista ja ihan hirvitti, kun kuuli, millaisia asioita hänen tuntemilleen ihmisille on menneinä vuosikymmeninä tapahtunut. Eikä niistä silloin puhuttu. Nyt puhutaan.
Tieto(isuus) lisää tuskaa, mutta tässä asiassa se on vain hyvä - sekä tieto että pieni tuskakin, jotta asioille tehdään jotain.
Päivi
Lähetä kommentti