Sammakko ja snickarboa

Rautateiden solmukohtaan noussut Riihimäkihän on yksi niistä harvoista suomalaisista kaupungeista, joita ei ole rakennettu veden äärelle. Pienempiä lammikoitakaan täällä ei juuri ole. Sitä yllättyneempi olin, kun iltana muutamana angervonalusta peratessani esiin hyppäsi suuri sammakonrontti. Onneksi en ollut osunut siihen lapiollani! Sammakko löysi pensaikon vierestä sammaleisen painauman, johon se asettui häirityn ja loukkaantuneen näköisenä.

Jätettyäni väitöskirjatekstin ohjaajalleni luettavaksi olen yrittänyt kehitellä jos jonkinlaista sijaistoimintaa välttääkseni ylenmääräisen hermoilun, ympyrän kulkemisen ja seinille hyppimisen. Olen viilannut paria artikkelia ja koettanut ideoida ja pohjustaa mahdollisia tulevia työkuvioita (yritän valaa itseeni kenties katteetonta uskoa elämään väitöskirjan jälkeen). Myös keittiö on maalattu ja pihalla siirrelty kasveja paikasta toiseen sammakoiden ja muiden maanrajassa elävien harmiksi.

On onni, että torppamme kaltaisessa paikassa neuroottisen energiansa voi suunnata edes jossain määrin hyödylliseen toimintaan. Kerrostalossa saattaisin päätyä hakkaamaan pikku vasaralla lovia seinään tai kokoamaan kattiloista rumpupatteriston.

Siipalla on omat työpaineensa, joita hän purki viikonloppuna tyhjentämällä tulevan snickarboan - entisen autotallin - muuton aikana sinne kasatusta roinasta ja maalaamalla sen. Herkkä yhdistelmä sinapinkeltaista ja tummaa turkoosia vaihtui askeettiseen valkoiseen, joka suurensi ja valaisi tilan aivan toiseksi. Siellä mahtuu värkkäilemään niin lennokkeja, linnunpönttöjä kuin vanhoja huonekalujakin.

Vielä kun sen käytetyn höyläpenkin löytäisi jostakin. Grafiikkaprässistä ei edes tohdi puhua ääneen; se on hyvin kaukainen haave, jonka toteutuminen edellyttäisi sekä riittävää varallisuutta että "kerran elämässä"-tilaisuutta.

Ja näinkin on hyvä. Enemmän kuin hyvä.

Joskus pelottaa

"A man is but the product of his thoughts: what he thinks, he becomes."
- Mahatma Gandhi (1869-1948)

Viime viikonloppuna kävimme Sipoossa siipan "nettideitin" 40-vuotispäivillä. Tarkennuksena mainittakoon, että miehet tosiaan löysivät toisensa takavuosina netistä etsiessään kiipeily- ja vaellusseuraa. Nykyisin siippa on kyseisen kaverin esikoispojan kummisetä, joten yhteyttä tulee pidettyä ainakin merkkipäivien verran.

Yhtä kaikki, kemuissa tuli odotetusti juttua myös kiipeilystä. Kaltaiseni keltanokka kuuntelee aina korvat hörössä tositekijöiden tarinoita, vaikka oma kontribuutio keskusteluun onkin vaatimaton. Tällä kertaa eräs kiipeilyguruista - tosin nykyisin vähemmän asiaa harrastava - pohti sitä, miten kiipeäminen kulkee eri päivinä eri tavoin. Yhtenä sujuu, toisena ei ollenkaan.
- Ja joskus pelottaa niin perkeleesti.

Se oli lohdullista kuultavaa kaverilta, joka on kiivennyt reittejä, joiden lähellekään allekirjoittaneella ei tule kuuna päivänä olemaan asiaa. Ei, vaikka kuinka treenaisi. Se juna meni jo, jos koskaan kohdalle tulikaan.

Sen sijaan vähäiselläkin kiipeilykokemuksella olen tajunnut, miten paljon on tosiaan kiinni omasta korvienvälistä. On äärimmäisen kiinnostavaa ja opettavaista havainnoida omia primitiivireaktioitaan ja niiden seurauksia. Millaisissa tilanteissa alkaa pelottaa perkeleesti? Mitä sitten tapahtuu? Miten voi välttää lamaantumisen ja keskittyä tilanteen ratkaisemiseen?

Etenkin vuorilla könyäminen on tässä suhteessa opettavaista: jos eteen tulee kiperä paikka, vaihtoehtoina on yleensä mennä eteenpäin tai kääntyä takaisin. Jälkimmäinen ei aina edes onnistu, tai saattaa edellyttää koko päivän patikointia lähtöpisteeseen muiden liki yhtä konstikkaiden paikkojen yli. Sen sijaan kotikontujen seinillä tai kallioilla kiipeillessä voi aina todeta, ettei tämä reitti onnistu ainakaan tänään, tulla alas, laittaa tossut reppuun ja lähteä kahvinkeittoon.

Kannattaa tietysti välttää visusti niin hankalia paikkoja, että omat taidot tai uskaltaminen loppuvat oikeasti kesken. Taitavamman kumppanin kanssa reissaaminen onkin siitä mukavaa, että itseään joutuu haastamaan suhteellisen turvallisesti. Toisin sanoen päätyy paikkoihin, joihin ei yksin menisi - eikä kannattaisi mennäkään - mutta pääsääntöisesti niistä on mahdollista päästä yli toisen neuvomana. Se tosin edellyttää sitä, että pystyy jotenkuten hallitsemaan paitsi kehoaan, myös mieltään. Kun vieressä tai takana on kymmenien tai jopa satojen metrien jyrkkä pudotus, on pystyttävä keskittymään sataprosenttisesti siihen, mitä jaloillaan ja käsillään tekee. Panikoimiseen ei ole varaa, koska eteenpäin on päästävä.

Ironisesti voisi todeta, että pelosta on hyötyä, jos se saa ihmisen pysymään poissa hankalista paikoista. Mutta siinä vaiheessa, kun itsensä on niihin paikkoihin järjestänyt, siitä on vain haittaa, ja se pitää yrittää saada aisoihin*.

Mielenkiintoista on myös se, miten paljon itseluottamus tai sen puute saa aikaan. Itseluottamus, luottamus itseen, jonkinlainen sisäsyntyinen usko siihen, että pystyy ja selviää; ei hajoa ulkoisesti sen enempää kuin sisäisestikään. Esimerkiksi siipallani kyseinen ominaisuus on harvinaisen terveellä pohjalla: hän tuntee ja tunnustaa realistisesti rajansa, mutta niiden puitteissa hän menee ja tekee haluamansa asiat jäämättä setvimään omia mielenliikahduksiaan tai kykenemisiään. Ainakin hän yrittää, ja jos ei onnistu, yrittää uudestaan tai jättää asian sikseen saamatta sen kummempia kolhuja egolleen. Saattaapa vielä nauraakin hyväntuulisena omille epäonnistumisilleen ja kompuroinneilleen (ominaisuus, jota varauksetta ihailen ja arvostan).

Samasta syystä hän on muuten mitä parhain opettaja; hänellä ei ole mitään tarvetta pönkittää omaa itsetuntoaan toisen osaamattomuuden tai virheiden kustannuksella.

Allekirjoittaneella taas itseluottamuksen hauraus on se Akilleen kantapää, joka ilmoittaa itsestään aina, kun oma mukavuusraja on ylitettävä tavalla tai toisella. Jostain löytyy aina se pieni, epäilevä ääni supisemaan, että pystytköhän kuitenkaan, tuossa voi käydä huonosti, et kai nyt oikeasti kuvittele osaavasi jotakin; ylipäänsä olevasi jotakin? Sen kuunteleminen voi lannistaa heti kättelyssä niin, ettei mitään uskalla edes yrittää, vaan pakenee pikimmiten turvallisemmille vesille. Epäonnistuminen - joskus jopa se, ettei jotakin asiaa osaa oitis ja opettelematta - taas yllyttää äänen pilkkalauluun, joka tuntuu murentavan itsetunnon olemattomiin.

Vähitellen alan kuitenkin tunnistaa tuon äänen ja huomata, että pystyn vaientamaan sen. Saatan lamaantua hetkeksi kuuntelemaan sitä ja väittää kivenkovaan, etten uskalla tai osaa tehdä jotakin; "en pääse tuosta, varmasti en pääse". Jotenkin - en ole vielä keksinyt, miten se oikein toimii - löydän kuitenkin itsestäni mielentilan, jossa panikoiminen vaihtuu tilanteen rauhalliseen arviointiin ja keskittymisen suuntaamiseen itse asiaan. Mieli tyyntyy ja hätääntyneen hälinän tilalle tulee varmuus omasta pärjäämisestä. On äärimmäisen hämmentävää tajuta, että ratkaiseva muutos tapahtuu vain ja ainoastaan omassa päässä. Mikään ympärillä ei ole muuttunut.

Tällaisetkin oivallukset voisivat jäädä saamatta, ellei joutuisi tilanteisiin, joissa pakko on paras kannustin. Heikon itseluottamuksen kirousta kantavan on helppoa pysyä omalla mukavuusalueellaan tehden vain asioita, jotka tietää osaavansa. Epämukavista, itsensä haastamista vaativista tilanteista voi arkielämässä usein perääntyä ja pysyä ainakin näennäisesti tasapainossa selittämällä perääntymisensä itselleen parhain päin.

Kiipeilyn - ja aiemmin ratsastuksen - myötä luulenkin oppineeni ymmärtämään, että mieltään todella voi ja pitää hallita (hevosen kanssa haastetta lisää vielä se, että pelissä on kaksi tahtoa, kahdet aivot ja väistämätön tosiasia, että omat mielialat siirtyvät hevoseen esimerkiksi tahattoman jännittämisen kautta). Se ei ole mikään klishee tai trendikästä zen-huttua. Lamaantua voi muuallakin kuin kallioseinällä, mutta yhtä lailla eteenpäin on mentävä. Omia tunneryöpsähdyksiä ei kannata aina ottaa todesta; ne tulevat ja menevät. Tunteissaan vellomisen sijaan niitä voi yrittää tarkkailla ja ohjata. Jos päättää etukäteen, ettei osaa, opi tai uskalla, laatii mitä todennäköisimmin itseään toteuttavan ennustuksen ja rajoittaa olemistaan aivan turhaan. Joskus pelottaa niin perkeleesti, mutta loppuviimeksi itse päättää, mitä pelolleen missäkin tilanteessa tekee.

Näin ainakin teoriassa. Käytännössä opeteltavaa riittää tässäkin loppuelämäksi. On kuitenkin ollut hienoa saada edes pieninä välähdyksinä huomata, että se on mahdollista.

*Jos nyt joku kysyy sinänsä järkevän kysymyksen, miksi moisiin paikkoihin pitää ylipäänsä mennä, en voi muuta kuin todeta niiden olevan usein käsittämättömän hienoja ja kaiken vaivan ja pelkäämisen arvoisia. Itsetuntemuksen kehittyminen tulee vielä lisäbonuksena päälle.

Hyvä renki

Perjantaina kollegan kirjanjulkistustilaisuudessa päädyimme pohtimaan, onko Facebookista työnteolle enemmän haittaa vai hyötyä. Mediassahan on kerrottu monien työnantajien suhtautuvan naamakirjaan nyreästi, ja jopa kieltäneen sen käytön työajalla.

Itse olen koettanut yli vuoden ajan selittää skeptiselle siipalleni Facebookin hyviä puolia. Hän kun on vakuuttunut siitä, että siellä vain vältellään töitä ja heitellään kavereita virtuaaliperunoilla (!).

Luulen kyllä, että kysymys on hyvin alasidonnainen. Esimerkiksi konepajan takuiden hoidossa Facebookissa roikkumisesta lienee lähinnä haittaa; puhelimet soivat tauotta ja sähköpostilaatikko täyttyy nopeammin kuin sitä ehtii purkaa. Sen sijaan kotona työskentelevälle tutkijantekeleelle se edustaa työyhteisöä ja virtuaalista kahvihuonetta hyvässä ja pahassa. Kyllä, sinne voi unohtua jaarittelemaan ja selailemaan ihmisten kuva-albumeita varsinkin, kun oma työ tökkii. Mutta siellä puidaan myös ideoita, pohditaan käsitteitä, annetaan kollegiaalisia neuvoja, iloitaan menestyksestä ja kannustetaan huonona päivänä.

Eikä se jaarittelukaan aina turhaa ole. Lukuisten yksinäisten etätyövuosien jälkeen en tiedä, mitä päässäni olisi tapahtunut ilman blogeja ja sittemmin myös muuta sosiaalista mediaa. Ehkä olisin alkanut waltarilaisittain seurustella työpöydän reunalla istuvien venäläismunkkien kanssa. Omasta pääkopastaan on hyvä päästä välillä pois ja kuulla lähimmäisten äänet - edes virtuaalisesti.

Luulen myös, että työkseen kirjoittavat ja tekstiä pyörittelevät saavat Facebookista eniten irti. Jos pitää sanoista ja hahmottaa maailmaa pitkälti verbaalisesti, voi naamakirjassa viettää mitä virkistävimpiä sanailottelun hetkiä, joiden jälkeen oma luomisinto tuntuu saaneen uutta potkua.

Ja kun ystävät ovat pitkin poikin maailmalla, yhteys säilyy luontevan arkisena pikakuulumisten kirjoittamisen ja kommentoinnin avulla. Ei siinä kovin syvällistä ajatuksenvaihtoa käydä - toisinaan ehkä sitäkin - mutta ainakin pysyy jotakuinkin jyvällä siitä, mitä toisen elämässä on meneillään.

Toki, korvike se silti on. Ei statuspäivityksillä ihmisten oikeaa kohtaamista korvata. Ei työasioissa eikä ystävien kanssa. Ehkä Facebookissa ja muissa vastaavissa piileekin jonkinlainen sosiaalisuuden illuusion vaara: varsinkin silloin, kun ihmisten tapaaminen vaatii järjestelyä ja vaivannäköä, on kovin helppoa tyytyä virtuaalikohtaamisiin ja tuntea olleensa päivän mittaan hyvinkin sosiaalinen, puhelias ja kantaaottava tapaamatta ainoatakaan elävää sielua (koiria ei tässä yhteydessä lasketa). Ainakin omalta osaltani olen huomannut, että valppaana on syytä olla ja potkia itseään tarvittaessa ylös, ulos ja ihmisten pariin.

Summa summarum: Facebook on hyvä renki, mutta isännyys on syytä säilyttää visusti omissa käsissä. Myös virtuaaliperunoille suodun ajan ja huomion suhteen.

Tuorejuusto-punaherukkapiiras

Jatkona edelliselle marjapostaukselle mainittakoon, että Pagistaanin koekeittiössä testattiin Maku-lehdestä löytynyt tuorejuustoisen punaherukkapiiraan ohje. Kaarina Roinisen resepti osoittautui niin toimivaksi, että laitettakoon se edelleen kiertoon. Hyviä tapoja käyttää viinimarjoja kun ei ole koskaan liikaa ainakaan niillä, joilla on vapaa pääsy omiin tai toisten pensaisiin. Pientä näpertelyä tuo vaatii, mutta tulos on vaivan väärti. Täyte on kupsakkaa ja täydentää mukavasti herukoiden kirpeyttä.

Linkistä löytyy ohje sellaisenaan, alla pienin lisäyksin. Sitä voi soveltaa myös muihin marjoihin.

Punaherukka-tuorejuustopiiras

Pohja

125 g voita tai margariinia
3/4 dl sokeria
2 luomumunan keltuaista
2 1/2 dl vehnäjauhoja (itse laitoin suurimman osan spelttiä)
1 tl leivinjauhetta
1 dl maitoa

Täyte

2 valkuaista
1 dl sokeria
200 g maustamatonta tuorejuustoa
2 tl vaniljasokeria
1 rkl perunajauhoja
5 dl punaherukoita

Erottele munista valkuaiset ja vatkaa ne ensin kovaksi vaahdoksi, niin vatkaimia ei tarvitse välillä pestä. Lisää sokeri vähitellen koko ajan vatkaten.

Vatkaa pohjan pehmeä rasva ja sokeri vaahdoksi. Lisää keltuaiset yksitellen vatkaten. Sekoita joukkoon keskenään sekoitetut kuivat aineet ja maito. Levitä taikina voideltuun irtoreunaiseen vuokaan tai korkeareunaiseen piirakkavuokaan (käytin 25 cm:n irtopohjavuokaa leivinpaperipohjustuksella ja hyvin toimi). Taikina on löysähköä, joten sitä ei voi eikä tarvitse nostella reunoille.

Vatkaa tuorejuusto, vaniljasokeri ja perunajauhot tasaiseksi seokseksi. Lisää joukkoon valkuaisvaahto ja punaherukat varovasti nostellen. Levitä seos taikinan päälle vuokaan.

Paista leivonnaista 175 asteessa uunin alaritilätasolla 40–45 minuuttia. Anna jäähtyä vuoassa, irrota sitten reunarengas piirakan ympäriltä ja siirrä tarjoiluastiaan. Jos valmistit leivonnaisen piirakkavuoassa, tarjoa se vuoasta.

Kilotolkulla

Pistäydyimme viikonloppureissulla Nurmeksessa keräämässä talven mustikat; vattuja ja viinimarjojakin mukaan tarttui. Kun tulimme kotiin ja aloimme järjestää pakastinta laittaaksemme uudet marjat alimmaksi, huomasimme entistä saalistakin olevan jäljellä kilotolkulla. En käsitä, miten se on mahdollista, kun kuitenkin joka päivä vajutamme varastoja.

Pitänee vajuttaa vielä enemmän. Tai kerätä vähemmän. Puolukka-aikakin on vasta edessä.

Vihervarpusen lentopoikasen kuvasin jo heinäkuussa Pielisen rannalla. Täällä kotona olen töiden lomassa seuraillut sinitiaispoikuetta, joka näyttää viihtyvän pihan douglaskuusissa. Jotakin ne niistä löytävät, kun keikkuvat pää alaspäin oksankärkiä perkaamassa.

Viihdettä iltapäivään

Uudessa naapurustossamme asuu paljon mukavia eläkeläisiä. He elelevät itse 60-luvulla rakentamissaan taloissa ja istuvat päivät kuistilla seuraamassa maailman menoa. Meille ehätettiin heti kättelyssä tähdentämään, ettei istuskelu missään nimessä tarkoita sitä, että he tarkkailisivat naapureiden tekemisiä, pois se heistä.

Yhtä kaikki, lienemme jo nyt tarjonneet kantaväestölle paljon viihdyttävää seurattavaa. Ainakin pariksi päiväksi juttua taisi riittää siitä, kun Pohjois-Karjalassa ollessamme pihallamme vieraili keskellä yötä palokunta ja poliisi. Ohi kulkenut koiranulkoiluttaja oli kuullut sisältä palovaroittimen huutoa ja mennyt herättämään naapurin. Tämä oli yrittänyt soittaa meille, mutta pahaksi onneksi siipalla oli ollut puhelin kiinni, enkä minä ollut herännyt soittoon.

Niinpä naapuri oli kutsunut paikalle palokunnan. Palomestari oli niin ikään koettanut saada meitä kiinni selvittääkseen mahdollisen vara-avaimen sijainnin. Kun tämä ei ollut onnistunut, palomiehet olivat joutuneet murtautumaan sisään, minkä vuoksi paikalle oli tarvittu myös poliisi.

Hälytyksen syyksi osoittautui onneksi vain viallinen palovaroitin, minkä palomestari rauhoittavasti minulle kertoi soittaessani hänelle aamulla ääni kauhusta täristen. Ei ole kovin mukavaa herätä reissussa ja huomata, että yön aikana on tullut puhelu sekä naapurilta että palomestarilta.

Koska palomestarin mukaan lukoton ovi oli laitettu narulla kiinni niin, että siitä ei päässyt sisään, aikaistimme paluutamme vain parilla päivällä. Tullessamme iltamyöhällä kotipihaan katsoimme kovia kokenutta ulko-oveamme ja repesimme nauruun.

Lukko oli murrettu niin siististi, ettei siinä ulkopuolella näkynyt juuri jälkiä, mutta koko komeuden ylle oli viritetty punakeltainen "Pääsy kielletty"-nauha, joka näkyi ainakin parinsadan metrin päähän.

Päättelimme nauhan laittamisen olevan lakisääteinen juttu: jos asiattomat pyrkivät nauhasta huolimatta sisään taloon, he syyllistyvät lain rikkomiseen. Mutta kovin dramaattiselta se näytti. Mietimme, joko naapurustossa on pohdittu, kumpi tappoi kumman.

Ja kuten ystävä totesi: ei kukaan enää jonkin ajan päästä muista, miksi pihallamme pyöri pelastusviranomaisia. He vain muistavat, että poliisi siellä kävi melkein heti muuton jälkeen.

- - -

Pitkäkestoisempaa huvia naapureille ovat tarjonneet yrityksemme saada hienosta, uudesta aidastamme koiranpitävä. Karvainen Kolumbuksemme on osoittautunut kerta toisensa jälkeen meitä nokkelammaksi pyrkiessään valloittamaan uusia mantereita. Se on luikertanut käsittämättömän kapeasta raosta portin ali, mennyt tiheääkin tiheämmän pensaikon läpi - siihen emme edes alun perin laittaneet aitaa, koska normaali koira ei ikinä saisi päähänsä tunkeutua moiseen ryteikköön - kaivautunut aidan alta ja ängennyt itsensä kuistin kaiteen läpi yli metrin pudotuksen kautta vapauteen.

Kaikki edelliset koiramme ovat pysyneet omalla pihalla vaikka ilman aitaa, mutta tämä Houdini haastaa kaikki esteet. Olemme nähneet, miten se katselee aitaa pitkät tovit ja selvästi miettii seuraavaa siirtoa.

Onneksi se ei mene kauas - tien toisella puolella asuva portugalinvesikoira Flora on usein saanut herravieraan - ja tulee heti kutsuttaessa, mutta kerta toisensa jälkeen naapurit ovat saaneet naureskella pitkin kylänraittia leuhottavalle koiralle ja meille, jotka huudamme pää punaisena Rockya heti kotiin. Ja sitten alkaa taas vimmattu nikkarointi.

Toissapäivänä - kun jälleen naiivisti uskoimme, ettei aidassa voi enää olla koiranmentäviä aukkoja - tieltä kuului kaamea rääkäisy. Koiranpoika siellä jahtasi onnellisena vähemmän onnellista fasaanikukkoa.

Onneksi tienpätkällä on vain vähän liikennettä. Mutta jos vahinko on sattuakseen, se sattuu. Eikä tällainen peli vetele muutenkaan. Alcatrazin linnoitustyöt siis jatkuvat hamaan tulevaisuuteen. Joskus konstit loppuvat, joko meiltä tai koiralta.

Siihen asti ainakin naapureilla on hauskaa.

Rocky on niitä poikia, joilla on bisneksiä joka kylällä. Tässä Nurmeksen hurmaava Piitu, australianterrieri. Kipakka Piitu-neiti ei lähde herrojen kanssa marjaan, joten Rockyakaan ei ole sanottavasti lykästänyt.

Halu ymmärtää

Aika ajoin mieleeni hiipii epäilys, olenko ulkomaailman mielestä sietämätön besserwisser, jonka pitää päästä sanomaan ja pätemään joka välissä. Besserwissereille tyypillistä kun lienee, että he ovat itse autuaan tietämättömiä aiheuttamastaan ärsytyksestä ja vastentahtoisen yleisönsä kiusaantuneesta liikehdinnästä.

Niin ikään lähestyvä tohtoroituminen saa joskus pelkäämään, että ihmiset luulisivat "asiantuntijan" roolin kihahtaneen allekirjoittaneelle hattuun. Etenkin, kun usein innostun paasaamaan asioista, jotka itse koen mielenkiintoisiksi ja tärkeiksi.

Ei, kuulkaa. Niin kuluneelta kuin se kuulostaakin, viime vuosina olen oppinut ennen muuta sen, miten vähän mistään mitään tiedän. Saati ymmärrän. Samalla on kuitenkin kasvanut sietokykyni omaa tietämättömyyttäni kohtaan. Ennen ajattelin, että jos minulta kysytään jotain, minun on tiedettävä vastaus. Ainakin, jos se liittyi asiaan, josta minun periaatteessa pitäisi tietää jotakin.

Koska minulla kuitenkin on tolkuttoman huono muisti nimien ja vuosilukujen suhteen, jouduin - ja joudun - jatkuvasti tilanteisiin, joissa niin sanottu maallikko tietää tai muistaa jotkut koulussa opetellut perusasiat tutkijaa paremmin (tosin aika usein ihmiset tuntuvat ajattelevan, että historiaa opiskellaan opettelemalla vuosilukuja ja tapahtumia ulkoa, jolloin tutkijan tulisi tietää kaikesta kaikki: "sinä kun olet historiantutkija, niin kerropa...").

Perusopiskeluaikoina se häiritsi ja sai nolostumaan, muttei juuri enää. Oikein vastaamisen neuroottisen tarpeen tilalle on tullut jotakin muuta, nimittäin alati kasvava halu ymmärtää asioita, kuten sitä, miten historiaa luodaan ja miten ihmismieli toimii pyrkiessään hahmottamaan menneisyyttä. Ajoittainen paasaamiseni on tuskin koskaan pyrkimystä päteä tai pyrkiä opettamaan muita, saati itsensä asettamista muiden yläpuolelle oman, orastavan asiantuntijuutensa varjolla.

Ennemminkin se on ääneen ajattelua, asioiden pyörittelyä ja silkkaa innostusta. Ja vilpitöntä pyrkimystä yrittää nähdä asiat mahdollisimman monelta kantilta.

Joskus kuitenkin tuntuu, että varsinkin kansalliseen historiaan ja sen tulkintoihin suhtautuvat vakavimmin ne, jotka eivät niitä työkseen perkaa. Vaihtoehtoisten näkökulmien esiin nostaminen saa monen puolustuskannalle, vaikka tutkijan kannalta harva asia on historiassa kiveen hakattu tai mustavalkoinen. Vaikka sitä ei aina ääneen lausutakaan, epämääräisen "epäisänmaallisuuden" ja asiantuntemattomuuden leimat - mitkä Suomessa usein näyttävät sekoittuvan epäilyksiin tutkijan poliittisesta punertavuudesta, aihetta tai ei - tuntuvat seuraavan yrityksiä katsoa asioita muistakin kuin totutuista kulmista.

Esimerkiksi tämä Karjala-aiheinen kirjoitus näyttää kirvoittaneen kovasti kannanottoja. Kuten eräässä nettikeskustelussa tuli ilmi, samaa tekstiä voi lukea ja tulkita hyvin eri tavoin. Yksi lukee sitä virkistävänä ja näkökulmien yhdistämiseen pyrkivänä päänavauksena, jossa ei näe mitään sinällään loukkaavaa - vaikka itse ehkä käyttäisi hieman eri ilmaisuja - kun taas toinen ärsyyntyy ja keskittyy poimimaan tekstistä aivan erilaisia asioita kuin ensin mainittu (tässä en malta olla toteamatta, että itsekin lehtiartikkeleita kirjoittaneena olen monesti turhautunut lyhytsanaisuuden vaatimukseen - jos esimerkiksi käyttämänsä käsitteet voisi avata paremmin, moni väärinkäsitys voisi jäädä syntymättä).

Eikä kumpikaan ole sen enempää "oikeassa" tai "väärässä" kuin toinen. Onkin tavallaan sääli, että tunteita nostattavia aiheita seuraavissa keskusteluissa juututaan inttämään, rettelöimään ja osoittelemaan sormella, kun maltillisempi ajatustenvaihto saattaisi olla avartavampaa kaikille osapuolille.

En tällä vähättele ollenkaan ihmisten kovia kokemuksia esimerkiksi sodan tai totalitarististen valtarakenteiden kourissa, eikä mieleeni tulisi ryhtyä luennoimaan menneisyyden tulkinnoista jollekin, joka on tapahtumat itse kokenut ja jolla ne nostavat tunteet pintaan. Sen sijaan kuuntelisin mielelläni, mitä hänellä on kerrottavanaan. On helppoa pyrkiä olemaan ulkopuolinen tarkkailija, jos ei itse ole tuntenut historian vähemmän hivelevää kosketusta selkänahassaan ("pyrkiä" lienee tässä oikea sana; aikaa sitten on haudattu ajatus tutkijan objektiivisuudesta - jokainen katsoo asioita aina oman pääkoppansa sisältä, oppimiensa ja omaksumiensa arvojen ja aatteiden läpi).

Mutta jos historiantutkijat(kin) tyytyvät toistamaan valmiita kaanoneita, kuka haastaa ihmiset katsomaan asioita uusista näkökulmista? Voi tietysti kysyä, miksi kerran opittuja ja omaksuttuja asioita ylipäänsä pitäisi katsoa uusista näkökulmista. Historiaa on kuitenkin kautta aikojen käytetty valtapolitiikan välineenä, mikä ei liene kenellekään uutta. Naapurin historiakomissio on siitä erityisen räikeä nykyesimerkki, vaikka lähempääkin niitä löytyy.

Niin läheltä, että niitä on vaikeaa edes huomata.

Noiden rakenteiden ja omien, opittujen asenteiden tunnistaminen ja pohtiminen ei olisi pahitteeksi kenellekään. Siivoamista kun voi harvoin aloittaa muualta kuin omista nurkista. Jos siihen pyrkisivät kaikki, tai edes nuorempi polvi - mitä ei tietenkään tapahdu kuin ideaalimaailmassa - sodan lietsominen ja totalitarististen järjestelmien nousu kävisi huomattavasti vaikeammaksi.

Silloin myös yhä harvemman tarvitsisi katsoa taakseen kyynelet silmissä jouduttuaan ihmistä suurempien voimien vietäväksi. Eikö siinä ole tarpeeksi syytä?

Laatuaikaa

Käsite laatuaika saa niskakarvani poikkeuksetta pystyyn. Viimeksi törmäsin siihen jossain naistenlehdessä. Siinä kerrottiin yhdessä lenkkeilyn olevan parisuhteen "laatuaikaa", joka mahdollistaa syvällisetkin keskustelut. Tästä valistin siippaakin iltana muutamana, kun hölköttelimme Riihimäen raitteja. Että tässä sitä nyt vietetään, yhteistä laatuaikaa.

Laatuaika-ajatukseen sisältyy implisiittisesti ajatus, että sen vastakohtana on jotain muuta. Mitä? Laadutonta aikaa? Kakkoslaatuaikaa? Mitä sen piiriin lasketaan? Onko esimerkiksi ansiotöihin, kaupassa käyntiin tai pyykkäämisen käytetty aika jotenkin oletusarvoisesti huonompaa kuin ulkona syömiseen, maksettuihin elämyksiin tai lenkkeilyyn käytetty?

Käsitteeseen tuntuu tiivistyvän jotakin suoritus- ja tehokkuuspainotteisesta ajastamme, jotakin vähemmän terveellistä. Jotenkin minusta tuntuu, että ihmiset voisivat olla rennompia ja onnellisempia ilman moista sanahirviötä ja ajan väkinäistä jakamista parempaan ja huonompaan. Ottaen huomioon, että ihmisrievulla on käytössään rajallinen määrä päiviä, viikkoja ja vuosia, on kaikki osapuilleen terveenä ja elävien kirjoissa vietetty aika mitä suurimmassa määrin laatuaikaa. Vaikkei aina olisi hauskaakaan. Vaikka välillä olisi kurjaa ja kamalaakin.

Kerran uimahallissa kuulin erään vanhan rouvan toteavan muiden päivitellessä sateisia säitä, että "kiva on korvien välissä". Niinpä. Perusarjen remppaseminen on täynnä pieniä ilon kipeniä, kun ne vain sieltä opettelee hoksaamaan. Ja siinä riittääkin opettelemista yhdeksi ihmisiäksi.

Laatuaika-ajattelu tuo vain turhia suorituspaineita. Ainakin allekirjoittaneelle. Lenkilläkin alkaa heti tuntua, että tässä pitäisi nyt asiakseen keskustella henkeviä parisuhteen tilasta - luoja paratkoon - ja nauttia yhdessäolosta niin, että vesi silmistä tirskuu. Vaikka parasta on, kun juoksee vain ja hengittää ja elää, hiljaa kiitollisena omastaan ja toisen olemassaolosta. Joskus jutellaan, joskus ei, kuten aina.

No, ei asiaa nyt niin kirjaimellisesti tarvinne ottaa.

Mutta heinäkuussa Alpeillakaan en tullut ajatelleeksi, että tämä jos mikä on sitä laatuaikaa. Vaikka - myönnetään - sitähän se oli alusta loppuun. Kuvia hienosta reissusta löytyy täältä ja tarinaa tulee joskus enemmän.