Joskus pelottaa

"A man is but the product of his thoughts: what he thinks, he becomes."
- Mahatma Gandhi (1869-1948)

Viime viikonloppuna kävimme Sipoossa siipan "nettideitin" 40-vuotispäivillä. Tarkennuksena mainittakoon, että miehet tosiaan löysivät toisensa takavuosina netistä etsiessään kiipeily- ja vaellusseuraa. Nykyisin siippa on kyseisen kaverin esikoispojan kummisetä, joten yhteyttä tulee pidettyä ainakin merkkipäivien verran.

Yhtä kaikki, kemuissa tuli odotetusti juttua myös kiipeilystä. Kaltaiseni keltanokka kuuntelee aina korvat hörössä tositekijöiden tarinoita, vaikka oma kontribuutio keskusteluun onkin vaatimaton. Tällä kertaa eräs kiipeilyguruista - tosin nykyisin vähemmän asiaa harrastava - pohti sitä, miten kiipeäminen kulkee eri päivinä eri tavoin. Yhtenä sujuu, toisena ei ollenkaan.
- Ja joskus pelottaa niin perkeleesti.

Se oli lohdullista kuultavaa kaverilta, joka on kiivennyt reittejä, joiden lähellekään allekirjoittaneella ei tule kuuna päivänä olemaan asiaa. Ei, vaikka kuinka treenaisi. Se juna meni jo, jos koskaan kohdalle tulikaan.

Sen sijaan vähäiselläkin kiipeilykokemuksella olen tajunnut, miten paljon on tosiaan kiinni omasta korvienvälistä. On äärimmäisen kiinnostavaa ja opettavaista havainnoida omia primitiivireaktioitaan ja niiden seurauksia. Millaisissa tilanteissa alkaa pelottaa perkeleesti? Mitä sitten tapahtuu? Miten voi välttää lamaantumisen ja keskittyä tilanteen ratkaisemiseen?

Etenkin vuorilla könyäminen on tässä suhteessa opettavaista: jos eteen tulee kiperä paikka, vaihtoehtoina on yleensä mennä eteenpäin tai kääntyä takaisin. Jälkimmäinen ei aina edes onnistu, tai saattaa edellyttää koko päivän patikointia lähtöpisteeseen muiden liki yhtä konstikkaiden paikkojen yli. Sen sijaan kotikontujen seinillä tai kallioilla kiipeillessä voi aina todeta, ettei tämä reitti onnistu ainakaan tänään, tulla alas, laittaa tossut reppuun ja lähteä kahvinkeittoon.

Kannattaa tietysti välttää visusti niin hankalia paikkoja, että omat taidot tai uskaltaminen loppuvat oikeasti kesken. Taitavamman kumppanin kanssa reissaaminen onkin siitä mukavaa, että itseään joutuu haastamaan suhteellisen turvallisesti. Toisin sanoen päätyy paikkoihin, joihin ei yksin menisi - eikä kannattaisi mennäkään - mutta pääsääntöisesti niistä on mahdollista päästä yli toisen neuvomana. Se tosin edellyttää sitä, että pystyy jotenkuten hallitsemaan paitsi kehoaan, myös mieltään. Kun vieressä tai takana on kymmenien tai jopa satojen metrien jyrkkä pudotus, on pystyttävä keskittymään sataprosenttisesti siihen, mitä jaloillaan ja käsillään tekee. Panikoimiseen ei ole varaa, koska eteenpäin on päästävä.

Ironisesti voisi todeta, että pelosta on hyötyä, jos se saa ihmisen pysymään poissa hankalista paikoista. Mutta siinä vaiheessa, kun itsensä on niihin paikkoihin järjestänyt, siitä on vain haittaa, ja se pitää yrittää saada aisoihin*.

Mielenkiintoista on myös se, miten paljon itseluottamus tai sen puute saa aikaan. Itseluottamus, luottamus itseen, jonkinlainen sisäsyntyinen usko siihen, että pystyy ja selviää; ei hajoa ulkoisesti sen enempää kuin sisäisestikään. Esimerkiksi siipallani kyseinen ominaisuus on harvinaisen terveellä pohjalla: hän tuntee ja tunnustaa realistisesti rajansa, mutta niiden puitteissa hän menee ja tekee haluamansa asiat jäämättä setvimään omia mielenliikahduksiaan tai kykenemisiään. Ainakin hän yrittää, ja jos ei onnistu, yrittää uudestaan tai jättää asian sikseen saamatta sen kummempia kolhuja egolleen. Saattaapa vielä nauraakin hyväntuulisena omille epäonnistumisilleen ja kompuroinneilleen (ominaisuus, jota varauksetta ihailen ja arvostan).

Samasta syystä hän on muuten mitä parhain opettaja; hänellä ei ole mitään tarvetta pönkittää omaa itsetuntoaan toisen osaamattomuuden tai virheiden kustannuksella.

Allekirjoittaneella taas itseluottamuksen hauraus on se Akilleen kantapää, joka ilmoittaa itsestään aina, kun oma mukavuusraja on ylitettävä tavalla tai toisella. Jostain löytyy aina se pieni, epäilevä ääni supisemaan, että pystytköhän kuitenkaan, tuossa voi käydä huonosti, et kai nyt oikeasti kuvittele osaavasi jotakin; ylipäänsä olevasi jotakin? Sen kuunteleminen voi lannistaa heti kättelyssä niin, ettei mitään uskalla edes yrittää, vaan pakenee pikimmiten turvallisemmille vesille. Epäonnistuminen - joskus jopa se, ettei jotakin asiaa osaa oitis ja opettelematta - taas yllyttää äänen pilkkalauluun, joka tuntuu murentavan itsetunnon olemattomiin.

Vähitellen alan kuitenkin tunnistaa tuon äänen ja huomata, että pystyn vaientamaan sen. Saatan lamaantua hetkeksi kuuntelemaan sitä ja väittää kivenkovaan, etten uskalla tai osaa tehdä jotakin; "en pääse tuosta, varmasti en pääse". Jotenkin - en ole vielä keksinyt, miten se oikein toimii - löydän kuitenkin itsestäni mielentilan, jossa panikoiminen vaihtuu tilanteen rauhalliseen arviointiin ja keskittymisen suuntaamiseen itse asiaan. Mieli tyyntyy ja hätääntyneen hälinän tilalle tulee varmuus omasta pärjäämisestä. On äärimmäisen hämmentävää tajuta, että ratkaiseva muutos tapahtuu vain ja ainoastaan omassa päässä. Mikään ympärillä ei ole muuttunut.

Tällaisetkin oivallukset voisivat jäädä saamatta, ellei joutuisi tilanteisiin, joissa pakko on paras kannustin. Heikon itseluottamuksen kirousta kantavan on helppoa pysyä omalla mukavuusalueellaan tehden vain asioita, jotka tietää osaavansa. Epämukavista, itsensä haastamista vaativista tilanteista voi arkielämässä usein perääntyä ja pysyä ainakin näennäisesti tasapainossa selittämällä perääntymisensä itselleen parhain päin.

Kiipeilyn - ja aiemmin ratsastuksen - myötä luulenkin oppineeni ymmärtämään, että mieltään todella voi ja pitää hallita (hevosen kanssa haastetta lisää vielä se, että pelissä on kaksi tahtoa, kahdet aivot ja väistämätön tosiasia, että omat mielialat siirtyvät hevoseen esimerkiksi tahattoman jännittämisen kautta). Se ei ole mikään klishee tai trendikästä zen-huttua. Lamaantua voi muuallakin kuin kallioseinällä, mutta yhtä lailla eteenpäin on mentävä. Omia tunneryöpsähdyksiä ei kannata aina ottaa todesta; ne tulevat ja menevät. Tunteissaan vellomisen sijaan niitä voi yrittää tarkkailla ja ohjata. Jos päättää etukäteen, ettei osaa, opi tai uskalla, laatii mitä todennäköisimmin itseään toteuttavan ennustuksen ja rajoittaa olemistaan aivan turhaan. Joskus pelottaa niin perkeleesti, mutta loppuviimeksi itse päättää, mitä pelolleen missäkin tilanteessa tekee.

Näin ainakin teoriassa. Käytännössä opeteltavaa riittää tässäkin loppuelämäksi. On kuitenkin ollut hienoa saada edes pieninä välähdyksinä huomata, että se on mahdollista.

*Jos nyt joku kysyy sinänsä järkevän kysymyksen, miksi moisiin paikkoihin pitää ylipäänsä mennä, en voi muuta kuin todeta niiden olevan usein käsittämättömän hienoja ja kaiken vaivan ja pelkäämisen arvoisia. Itsetuntemuksen kehittyminen tulee vielä lisäbonuksena päälle.