Kävin tänään kuuntelemassa kollegan väitöksen. Aamulla tehdessäni lähtöä Helsinkiin tajusin oikeastaan ensi kertaa, että koitos on omalta osalta ohi. Empatiaan sekoittunut helpotuksen tunne oli häpeämättömän riemullinen.
Väitöstilaisuus oli ruotsinkielinen; väittelijä oli suomenruotsalainen vastaväittäjän tullessa Ruotsista. Huomasin pysyväni kutakuinkin kärryillä, kun en päästänyt ajatusta harhailemaan. Puolella korvalla kuunteleminen ei olisi onnistunut, sen verran passiiviseksi kouluaikoina haalittu kielitaito on itäsuomalaisella jäänyt. Mikä on sinänsä sääli. Haluaisin kovasti osata ruotsia paremmin, mutta olen toki tyytyväinen, kun osaan sitä edes tämän verran.
Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että suoraan puoltaisin ns. pakkoruotsia, joka on ollut taas kovasti tapetilla. Minusta ei olisi yhtään hullumpi ajatus kokeilla vaihtoehtoista venäjää itärajan kunnissa, kuten on ehdotettu. Tietysti siinä tulisivat vastaan muut koulutus- ja hallintorakenteeseen tiukasti istutetut kaksikielisyyskysymykset. "Virkamiesruotsi" on ja pysyy vielä hyvän aikaa, luulen.
Pääasia kuitenkin, että kieliä opiskellaan. Jos nyt voisin valita, lukisin koulussa kieliä sen minkä lukujärjestykseen mahtuisi. Mutta 35-vuotiaana katsookin asioita vähän eri kantilta kuin 15-vuotiaana.
5 kommenttia:
Minä tarvitsen töissä ruotsia melkein joka päivä. ja osaan sitä todella huonosti. Noloa.
Luin 5 vuotta ranskaa koulussa, inhosin koko kieltä. (Äiti pakotti valitsemaan ranskan.) Siitä ei ole oikeasti ollut mitään hyötyä minulle. Vai onkohan? Ehkä aivot ovat saaneet jumppaa kielikiemuroita päntätessä. En osaa enää siitä edes alkeita.
Venäjää lukisin mieluusti enemmänkin - alkeiskurssin tiedot ovat katoamassa kovaa vauhtia. Venäjällä olisi käyttöä, jos ei töissä, niin kirkolla ainakin.
Ei minultakaan puhuttu ruotsi oikein luonnistu. Tuppaa aina vääntymään venäjäksi...!
Juuri äskettäin piti puhelimessa hoitaa asioita, jotka oikeastaan olisi ollut sopivaa/kohteliasta selvittää ruotsiksi, mutta eihän kieleni nykyisellään moiseen taipuisi - helpommalla pääsimme molemmat, kun puhuin suomea.
Sehän se näissä kielissä on, että mokomat unohtuvat, kun niitä ei käytä (tai käyttää vain esimerkiksi luettuna tekstinä). Siinä mielessä tuo virkamiesruotsikin on vähän yhtä tyhjän kanssa. Mutta saksaa tarvitsisin työn puolesta kipeästi ja harmittaa, kun sitä ei tullut koulussa luettua edes pohjien verran.
Uskomatonta mutta totta! Juuri kun sanoin, etten ole tarvinnut ranskaa mihinkään - sain käännöstarjouksen kirjasta (virosta suomeen), jossa ns. apukielenä olisi ranska. Eli kirja on alunperin ranskankielinen, mutta se käännettäisiin virosta. (Aika isosti kyllä vierastan kääntämistä ei-alkukielestä suomeen, mutta katsotaan...)
Minä taas en olisi varmaan nykykäsitykseni mukaisesti opiskellut kuin ruotsin ja englannin. A-saksani olen nimittäin TOTAALISESTI unohtanut. Ei mene mikään hyvääpäivääkirvesvarttakaan sillä kielellä, ehei. Ruotsia sentään olen töissäni tarvinnut niin tiuhaan, että se on pysynyt mukana, ja englanti - no, siitä ei tarvinne huolta kantaa. :)
Ennemminkin: kunpa yliopistolla olisi ollut kursseja myös saksaksi. Että olisi pysynyt yllä. Ja että jaksaisi itse vielä tässä elämäntilanteessa mennä ja elvyttää kieltä, ehkä se vielä lähtisi liikkeelle.
Ruotsia en ikinä itse mieltänyt pakoksi koulussa, kun Hgissä sitä oikeasti tarvitsee ja omakin lapsuuden bestis oli ruotsinkielinen äidinkieleltään (vaikka tietty me puhuttiin suomea keskenämme). Saksa sen sijaan - se oli pakkosaksaa. Ja seuraukset näkyvät... :/
Liiolii, se ammoin opiskeltu kieli varmaan vertyy ainakin vähän, kun sitä ryhtyy käyttämään. Kyllä se siellä säilössä on. Alitajunta on ihmeellinen juttu.
Jepa, tämä on myös alakysymys. Historiapuolella ei yksinkertaisesti voi osata liikaa kieliä. Mitä enemmän kieliä osaa, sen maukkaamman lähdevalikoiman äärellä on (osatapa saksaa, latinaa, puolaa, ruotsia paremmin, Balkanin kieliä, kreikkaa...) Ja tietysti tutkimuskirjallisuus. Saksaksi on julkaistu paljon kiinnostavia juttuja, joihin en alkeillani pääse käsiksi, hmmf.
Lähetä kommentti