Lopullisesti

Välillä tosiaan toivoisin, että minulla olisi enemmän aikaa ja energiaa sekä pysyä jyvällä maailman menosta että kirjoittaa siitä silloin, kun jotain järjellistä sanottavaa tuntuisi olevan. Yleensä tyydyn lukemaan muiden järjellisiä sanottavia ja toteamaan itsekseni, että juuri noinhan se on.

Viime aikoina olen seurannut Suomen kuulumisia tyrmistyneenä. En pidä ylisanoista, mutta nimenomaan tyrmistyksestä on ollut kyse. Minne suomalaisilta on kadonnut kaukonäköisyys? Onko sen syönyt kvartaalitalouden aikakäsitys? Vai onko sitä koskaan ollutkaan?

Ensinnäkin tapaus Talvivaara. Minusta on käsittämätöntä, miten lyhytaikaisen hyödyn toivossa on voitu tehdä päätöksiä ja toimenpiteitä, joilla on saatettu vaaraan suomalaisten tärkein pääoma: puhdas luonto. Kaivostoimintaa vastaan minulla ei ole sinällään mitään - vaikka kiristäisinkin kiireesti nykyistä kaivoslakia! - mutta pelissä on niin paljon, ettei minkäänlaisia oikopolkuja, kepeää päätöksentekoa, hätäilyä tai epämääräisiä kytkentöjä pitäisi sallia.

Ja vaikka kaikki suunniteltaisiin viimeisen päälle, riski on silti olemassa: ihminen voi kuvitella hallitsevansa käynnistämänsä prosessit täydellisesti, mutta yllätykset ja odottamattomat tekijät ovat nimensä mukaisia (esimerkiksi voitaneen ottaa vaikkapa Fukushiman ydinvoimala).

Jos oikein huonosti käy, tussaroinnin ja virhearviointien seurauksena ympäristö voi pilaantua lopullisesti. Ainakin ihmisolennon aikaperspektiivistä katsottuna. Lopullisesti.

Toinen käsittämättömyys on Joensuussa taas vaihteeksi virinnyt hinku purkaa vanhoja rakennuksia. Täällä Englannissa on huimaa, kun tavallisten asuintalojen seinissä saattaa olla vuosilukuja vaikkapa 1500- tai 1600-luvulta. Muuhun Eurooppaan verrattuna Suomen rakennuskanta onkin varsin nuorta. En löytänyt tähän hätään tarkkaa lukua tai lähdettä, mutta muistan nähneeni jossain prosentin, joka kertoi ennen viime sotia rakennettujen talojen määrän Suomen nykyisessä rakennuskannassa. Se oli hyvin pieni. Niin pieni, että kaikkien nenänvarttaan pidemmälle katsovien voisi kuvitella pyrkivän vaalimaan viimeisiä vanhoja rakennuksia silloinkin, kun se ei näytä "taloudellisesti järkevältä".

Kun ne tuhotaan, ne - ja samalla niiden säilömä paikallishistoria - ovat poissa. Lopullisesti.