Helteet alkavat juuri, kun on aika jättää idän järvenrannat ja mustikkametsät. Tutoriksi ylennetty, iän myötä itsepäisemmäksi käyvä karvainen assistentti on tehdä lähdön hetkellä tenän. Onko pakko lähteä taas? Pitääkö matkustaa tuntikausia päästäkseen asfalttikaduille, joilla koiran nenä on juuri pakokaasujen tasalla ja joilla marssitaan hihnan päässä samoja reittejä päivästä toiseen? Onko palattava kaikuvaan porraskäytävään ja asuntoon, jonka ikkunasta näkyy parkkipaikka ja toisinaan - miten jännittävää! - kauppakassin kanssa kulkeva naapuri? On, Sandy, on. Ei auta. Ehkä joskus on jotain muuta, nyt kuitenkin tätä.
Pikkukoiran rytmittämä kaupunkiarki lähtee metsittyneiltä liikkeelle hieman nykien, tunnustellen, mutta lähtee kuitenkin. Parvekelaatikoiden kuukausimansikat - aivan metsämansikan makuiset - pehmentävät kotiinpaluuta. Basilika ja oregano ovat ehättäneet kukkimaan hätäisestä latvomisesta huolimatta. Joka suuntaan venyneet sisäkasvit näyttävät elämäänsä tyytyväisiltä, kiitos tunnollisen lomahoitajan. Kohinaankin kai tottuu taas.
2 kommenttia:
On se kyllä soma! Se pieni ja villava.
On se. Saa tulla livenäkin (kirjaimellisesti) katsomaan, jos täällä päin liikkuu!
Lähetä kommentti