Pihakalliolla - tai sillä, mitä siitä on vielä jäljellä - käy sellainen vipinä, että kohta taitaa paukkua taas. Lounasaikaan luulin jo jotain räjäytetyn, mutta se olikin mikroaaltouunissa pyörivä korvasienikeittoni. Lauloin tiskatessani niin kovaa, että paikallistin äänen aivan vikasuuntaan.
Räjäytykset ovat osoittautuneet dramaattisuudestaan huolimatta melko harmittomiksi, jos niitä vertaa kehätyömaan muihin lieveilmiöihin. Tiehallinnossa on valittu kahdesta pahasta pienempi ja päätetty uhrata lähitaloissa asuvien yöunet liikenteen sujuvuuden nimissä: ajokaistojen sulkemista vaativat työt tehdään yöaikaan. Muutamana peräkkäisenä yönä olen herännyt vähän väliä metalliseen kalkkeeseen ja ääneen, joka kuulostaa asfaltin raastamiselta jollakin suurella ja äänekkäällä laitteella. Yötyöt aloitetaan puoliltaöin ja lopetetaan neljältä. Sitten on tunnin siunattu hiljaisuus, kunnes ryske alkaa uudestaan aamuviideltä. Korvatulpista ei ole juuri apua, koska äänet ovat joko kovia ja teräviä tai matalia runkoääniä (sitä paitsi en saa tulppia pysymään korvissani, vaikka mitä tekisin; pitäisi kai kokeilla sinitarraa tai märkää vessapaperia).
Onneksi päiväsaikaan on sattunut pieniä, mukavia asioita, jotka yhdessä kahvin ja mukitolkulla litkityn yerba maten kanssa pitävät allekirjoittaneen edes osapuilleen hereillä ja hyväntuulisena. Eilen tuli lyhyt ja rätisevä satelliittipuhelu Denalin Basin Campista, jossa kaikki oli kuulemma hyvin. Tänään uimahallissa takanani jonottanut, tuntematon nuorimies lahjoitti minulle lehdestä leikkaamansa ilmaislipun, kun kassalla ei ollut antaa setelistäni kolikoita takaisin.
- Ota nyt vain, kun minulla on näitä useampia.
Aamulla koiriemme kasvattajalta tuli viesti, että viime yönä taloon oli syntynyt kolme narttupentua ja yksi uros. Serkkutyttö miehineen taitaa vihdoin saada kauan kaipaamansa bedlingtoninpennun. Sekin nosti hyvän mielen saldoa lopuksi päivää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti