En olekaan pitkään aikaan jupissut kehätyömaasta, tuosta maailmanlopun kaivannosta, joka meitä tällä hetkellä ympäröi muistuttaen itsestään lähes taukoamatta niin näkö- kuin kuuloaistinkin kautta. Ja tuntoaistin, jos räjäytykset lasketaan mukaan.
Tällä viikolla työmaalla on paiskittu pidempää päivää: aloitettu kuuden jälkeen aamulla ja jatkettu ryskettä kymmeneen asti illalla. Jyrinää, tömähdyksiä, pauketta, jyskettä, raastamista, kolinaa ja piippausta. Kotona töitä tekevä saa ilokseen kokea koko työmaan audiaalisen kirjon kellon ympäri.
Luulen olevani keskimääräistä herkempi melulle. Olen hävettävän huono sietämään edes kerrostalon normaaleja ääniä. Enkä tiedä, oppisinko koskaan tekemään tehokkaasti töitä vilkkaassa avokonttorissa. Esimerkiksi siippani pystyy sulkemaan ympäristön hälyäänet varsin rennosti pois, kun minä saatan kokea ne lähes fyysisenä epämukavuutena ja reagoida niihin tavoilla, joista yllätyn itsekin (joskus olen miettinyt muistuttavani tässä monia autisteja, heillä on kai usein vaikeuksia sietää varsinkin yllättäviä ääniä).
Saapa siis nähdä, siedätynkö vai sairastunko, ennen kuin meille tulee järkevä tilaisuus häipyä täältä. Uskon kyllä ensinmainittuun. Ihminen on aika sopeutuvainen otus, ja huomaan jo nyt tottuneeni työmaan "normaaliin" perusmöyrintään.
Onhan kaivannosta jonkinmoista hupiakin. Kun ennen katselimme keittiön ikkunasta rusakoita ja oravia, seuraamme nyt Rautapihan vilinää. Esimerkiksi tiistaina montussa saapasteli ilmetty Saruman pitkässä viitassaan seuraamassa arvioivin silmin örkkiensä rehkintää. Kun loppukesästä kaivinkone halkaisi ikkunamme alla suuren vesiputken, vedenpaisumus ja yleinen hälinä kävivät keskinkertaisesta toimintaviihteestä - joskin koko helteisen päivän kestänyt, yllättävä vesikatkos oli kaikkea muuta kuin viihdyttävä.
Sitä paitsi - kuten mies hilpeästi totesi - tämän jälkeen Ämmässuon kaatopaikalla asuminenkin saattaisi tuntua parannukselta entiseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti