Näkökulmasta riippuen

"Maailma on kovin erilainen vuonna 2007 kuin se oli vuonna 1954 tai toisen maailmansodan aikaan. Tästä faktasta lähdetään, että maailma on toinen, peruuttamattomasti toinen tänään kuin ennen."
- Kristian Smeds

Varsin avoimin mielin ja uteliaina kävimme katsomassa Kansallisteatterin Tuntemattoman sotilaan.

Kannatti. Ehdottomasti.

Taidehan saa merkityksensä vasta kokijan korvien välissä, vuorovaikutuksessa kaiken muun ennen koetun, uskotun ja ajatellun kanssa. Minusta se parhaimmillaan haastaa ihmisen tutkimaan ennakkokäsityksiään ja omaksumiaan ajatuksia uusista näkökulmista, oivaltamaan jotakin olennaista, joka ilman taideteosta olisi jäänyt pimentoon. Prosessi ja sen laukaissut kokemus eivät välttämättä ole kovin kauniita tai miellyttäviä, mikä kai saa monet potkimaan taiteen herättämiä tuntemuksia vastaan ja julistamaan tuomioitaan huonosta ja hyvästä taiteesta*.

Kaipa tähänkin pätee se, että kun huomaa jonkin asian herättävän itsessään tuohtumusta tai ahdistusta, on ainakin periaatteessa paljon kiinnostavampaa pohtia, miksi niin käy, kuin jäädä tunteeseen vellomaan ja tuohtumaan tai ahdistumaan lisää.

Mitä "uuden sukupolven" Tuntemattomaan tulee, koko esityksessähän voi näkökulmasta riippuen nähdä hengästyttävän täyslaidallisen symboliikkaa ja suoraan maaliinsa osuvia (sic!) rinnastuksia - tai sitten pelkkää typerää, kyynistä uhoamista ja puberteettista kuvainraastamista.

En kyllä itse ymmärrä, miten tarkoitushakuisten lasien läpi näytelmää pitäisi jälkimmäisessä tapauksessa katsoa. Toisaalta pidin kovasti myös Uralin perhosesta, mikä joissakin piireissä tekee minustakin epäisänmaallisen kuvainraastajan (epäisänmaallisuutta en tunnusta ja kuvienkin osalta kannatan haastamista ennemmin kuin raastamista).

Itse havahduin pohtimaan näkökulma-asioita viimeistään näytelmän kohutun loppukohtauksen myötä. Oma tulkintani - näin luulisin - nousee paitsi kokopäiväisestä askaroimisesta aatehistorian parissa, myös kokemuksista karjalaissiirtolaisen jälkeläisenä. Koin nimittäin lopun kaikessa osoittelevuudessaan ennen muuta loogiseksi, tylyksi ja osuvan allegoriseksi rinnastukseksi aikakausien välillä.

"Suomi on kuollut". Eivätkö juuri kansakunnan kaapinpäällyksen vertauskuvallinen tuhoutuminen ja siitä nouseva hämmennys välitä meille nousu-Suomen kasvateille edes hivenen niistä yleisinhimillisen toivottomuuden, voimattomuuden ja vihan tunteista, jotka sotien jälkeen ovat monen mielessä kyteneet? Entiset elämänkehykset olivat kadonneet, mutta eteenpäin oli mentävä. Miten muuten tuon tunnetason ahdistuksen olisi voinut yrittää välittää kuin kajoamalla tietynlaista ideologista vakautta ja hyvinvointiyhteiskuntaa kuvittaviin ikoneihin, tähän päivään? Kuvat ruumisarkuista, evakoista, poltetuista taloista ja sotaorvoista ovat jo muuttuneet moneen kertaan nähdyiksi klisheiksi, osaksi institutionalisoitua ja museoitua sotakuvastoa.

Ei niillä enää postmodernismissa marinoitua nykyihmistä herätetä.

Eivätkö meitä edeltäville sukupolvillekin tietyt elämän peruselementit ja reunaehdot olleet jollain tapaa itsestäänselvyyksiä, ehkä tylsiä ja pönöttäviäkin, kunnes suuremmat voimat laittoivat palikat kokonaan uuteen järjestykseen? Eikö samaa tapahdu ihmisille jatkuvasti ympäri maailmaa?

Itse jäin miettimään, millaisiin pysyvyyttä ja turvaa kuvastaviin asioihin ja ikoneihin oma maailmankäsitykseni ankkuroituu, ja mitä tuntemuksia niiden väkivaltainen tuhoutuminen herättäisi. Millaisiin asioihin oma perusturvallisuuteni perustuu, se mielenterveydelle välttämätön, lempeään itsepetokseen pohjautuva tunne, että maailmassa on "kaikki kohdallaan", vaikkei realistisesti ajateltuna olekaan (mitähän kertoo se, että Ransu-koira oli ainoa hahmo, jonka "ampuminen" allekirjoittanutta hieman henkilökohtaisesti hytkäytti)?

Sitä paitsi esitys oli visuaalisesti upea.

*Sivulauseessa todettakoon, että maallikkona vedän oman rajani siihen, ettei eläviä olentoja vahingoiteta taiteen nimissä. Ymmärryskykyni on eri asia: se on sikäli rajallinen, että suuresta osasta nykytaidetta en yksinkertaisesti saa irti noita kaipaamiani oivalluksia. Eikä minun tarvitsekaan, jos joku muu saa.