No niin. Miten sitä taas elettiinkään?
Arkea nimittäin.
Puolitoista viikkoa irti vakioympyröistä tuntuu puolta pidemmältä ajalta. Tuntureita, aurinkoa ja tuulta, räntää ja lumituiskua, punoittavia poskipäitä ja mustelmia (kaatumiset slapstick-hengessä jäisessä alamäessä rinkan ja suksien kanssa pakottavat henkilön - etenkin kyseiseen yhtälöön vähemmän tottuneen - samaistumaan vaihtelevasti joko selälleen käännettyyn sittikoppiaiseen tai pakkasen kohmettamaan kilpikonnaan). Yöpymisiä niin tuvissa kuin lumiluolassakin, hikeä ja hienoista hytinää, retkigurmeeta ja hornatotia. Kuukkelikuusikoita, kurun takaa kumottava kuu, metrisiä hankia, valkoisia riekkoja ja metsäjäniksiä, mäenlaskua ja -nousua. Lopuksi suunta kohti kaakkoa, rantasaunaa ja järveä, joka pakkasöinä huokaili ja kumahteli kevättä enteillen (vain pari viikkoa sitten sain kuunnella toisen järven aamuöistä juttelua tulevasta jäidenlähtöstä).
Osapuilleen täydellistä. Retkikumppania myöten.
Mutta nyt alkaa olla aika pyyhkiä autuaantyperä virne naamalta, järkevöityä, harjata hiuksensa, pestä kasa pyykkiä, uskoa hiihtokausi vihdoin päättyneeksi ja palata levänneenä, tuotteliaana ja voimaantuneena sorvin ääreen*. Hilpeissä tunnelmissa nautittu pohjoiskarjalainen pääsiäislammas tarjosi onneksi pehmeän laskun sivistyksen pariin. Huomenna tiedossa on vielä tutkijakoulukinkerit ja idästä etelään vievä iltajuna.
Talvesta takaisin kevääseen. Vai kesäänkö jo?
*Tarkkanäköinen lukija ymmärtää, että kyseessä on hurskas toiveajattelu. Todennäköisemmin palaaja kulkee ensimmäiset päivät työhuoneessaan ympyrää, kurkkii levottomana ikkunasta ulos ja suunnittelee karkaamista metsään, jonne keskittymiskyky näyttää joka tapauksessa unohtuneen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti