keskiviikkona, huhtikuuta 11, 2007

Vielä tuokioksi

Vaikka Pagistaanissa on jo palattu kutakuinkin päiväjärjestykseen, pistäydytään vielä tuokioksi pohjoisiin maisemiin. Järeämmän kuvauskaluston jätin tällä kertaa kotiin (mikä osoittautui rinteiden jäisyyden huomioon ottaen varsin viisaaksi ratkaisuksi), mutta taskukokoinen pikkukamera kesti kantajansa lennokkaat mukit ja tallensi kiltisti tuokion jos toisenkin.

Tällä 60 kilometrin hiihtoretkellä Hetasta Pallakselle säätila vaihteli sen verran tiuhaan tahtiin, että oli helppoa ottaa todesta vanha varoitus tuntureiden arvaamattomuudesta. Esimerkiksi iltapäivällä kahden aikaan aurinko saattoi paistaa lähes kirkkaalta taivaalta...


...mutta jo seuraavan kukkulan takana maisema näytti tältä (kuvat on otettu noin puolen tunnin välein). Tuntureiden takaa nousi oikukkaita pilviä, ja vaakasuora lumipyry alkoi hetkessä peittäen pian näkyvyyden lähes kokonaan. Kovin heppoisin vermein ei siis kannata lähteä edes päiväretkelle, joita suurin osa Pallaksella hiihtelevistä näkyy tekevän.


Kaikenlainen lumessa kuppurointihan on mitä mukavin ja joltisenkin nostalginen tapa viettää aikaa. Eikä sitä koskaan tiedä, jos joskus joutuu kaivautumaan lumeen henkensä pitimiksi; parempi harjoitella jo etukäteen. Tässä urakoidaankin viimeiseksi yöksi Pagistaanin tilapäistä siirtomaata kurun paksulumiseen kupeeseen.


Aikaa meni kaikkinensa vajaat kolme tuntia kahden kaivajan vuorotellessa lapion varressa. Varusteina olivat lapion lisäksi teleskooppisauvoista yhdistetty sondi, lumisaha ja kevytpressu, jolla oli hyvä vetää lunta pois työmaalta.

Ja kuivat vaihtolapaset.

Oikeaoppinen lämpölukko - lumilohkareilla katettu, nouseva eteiskäytävä - takasi koko yöksi tasaisen nollalämpötilan, vaikka ulkona pakkanen laski kymmenen paremmalle puolelle. Valmiissa lumipesässä mahtui kaksi kansalaista istumaan, nukkumaan ja jopa keittelemään spaghetti bolognesen ja aamupuuron suhteellisen mukavasti. Yhden yön majoitteessa edes kosteus ei ehtinyt suuremmin häiritä.

Allekirjoittanutta - ensimmäistä kertaa lumiluolassa nukkunutta - hieman arvelutti hapen riittävyys, mutta oviaukko ja katon tuuletusaukot pitivät huolen ilman kierrosta. Lisävaloksi ja hiilidioksidihälyttimeksi sytytetty kynttilä paloi tasaisesti vielä aamulla, jolloin ilmaräppänöistä sojona satava, makuupussien väliin kauniisti kinostuva lumi antoi aavistaa, mitä ulkona odotti. Kamppeiden kasaaminen ja lumiluolan romahduttaminen (kuuluu etikettiin, ettei koperosta muodostu ansaa kaksi- tai nelijalkaisille kulkijoille) kävivät tolkuttomassa tuprakassa ja viimassa armeijatahtiin - ja jo kymmenen kilometrin päässä odottivat päätepiste Pallas ja sauna.

Pagistaan suosittelee lämpimästi. Menkää ja kaivautukaa lumeen. Vaikka ensi talvena, jos lunta vielä silloin sataa.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Täähän on kuin parhaasta jännäristä! On mulle ihan uutta, että lumiluolassa voi yöpyä tunturissa (en siis ole mikään eräihminen). Täytyy varmaan luottaa taitoihinsa, että saa luolasta semmoisen, joka ei romahda kesken kaiken ja hautaa nukkujia alleen. - Kiinnostavaa!

Kati Parppei kirjoitti...

Hei Ellinoora! Itse asiassa - ja nyt siteeraan viisaampaani sekä lukemaani - mitä paksumpi katto, sen epätodennäköisempää romahtaminen on. Se oli helppoa uskoa aamulla, kun kattoa ei millään tahtonut saada rikki. Oikein tehty lumiluola on varsin turvallinen ja kodikas majoite.

Minuakin kyllä lievästi huolestutti sama kysymys; mielessä kun olivat lapsena pihalla kuullut varoitukset siitä, miten luolia ei pidä kaivella, koska katon romahtamisesta voi seurata tukehtuminen. Mutta kyseessä on hieman eri asia.