Parhaassa valossaan

Eilen aamukuudelta Oulu oli vielä uninen ja rento. Joesta nousi usvaa ja kalpeneva kuu vaihtoi vahtivuoroa auringon kanssa. Liikkeellä oli vasta muutamia autoja ja varhaisia pyöräilijöitä, rantatöyrään sorsat nukkuivat pää siiven alla.

Syysaamu parhaimmillaan, viileä ilma kevyttä hengittää.

Olen vuosien myötä ottanut tavaksi pitää juoksutöppöset reissurepun vakiovarusteena. Moni kaupunki näyttäytyy parhaassa valossaan varhain aamulla heräillessään haukotellen uuteen päivään. Noissa hiljaisissa aamukierroksissa on jotakin tyyntä, taianomaista ja hyvin henkilökohtaista, ne ovat jotenkin elämäntäyteisiä kaikessa eleettömyydessään.

Proosallisempi syy reissulenkkeilyyn ja -venyttelyyn on se, että eritoten seminaarit ja muut kinkerit tapaavat olla silkkaa istumista aamusta iltaan. Päiväkausien paikallaan pönöttäminen saa puolestaan aikaan ikävää iskiasoireilua, josta näyttää muodostuneen allekirjoittaneen vakiovaiva. Ilmeisesti se on äidinisän perintöä; hänelläkin iskias ilmoitti olemassaolostaan aika ajoin huolimatta kilpasuunnistajan ja aktiiviliikkujan elämästä.

Onneksi kiusa ei - ainakaan vielä - ole äitynyt kovin pahaksi, vaikka oleminen välillä vähän hankalalta tuntuukin. Panen toivoni juoksemisen lisäksi vätkytyksen, vesijuoksun ja venyttelyn pyhään kolminaisuuteen ja koetan olla herättämättä nukkuvaa karhua.

Ei kuulosta kovin mukavalta nimittäin.

Satunnaiset

Sateisehkot terveiset Oulusta kuvatutkimuskinkereiltä. Ihmettelin tuntemattomalle hyttitoverilleni täyttä yöjunaa keskellä viikkoa, jolloin hän muistutti syyslukukauden olevan aluillaan. Niinpä tietysti.

Satunnaiset kohtaamiset maailman turuilla ovat vinkeitä. Kinkeröimässä on myös muuan tsekkiläistutkija, jonka kanssa tahkosimme aatehistoriaa Northumbrian yliopistossa kahdeksan vuotta sitten. Enpä olisi arvannut häneenkään enää törmääväni - vaikka aika pieniä taitavat olla nämäkin piirit.

Che!

Ei voi olla miettimättä, mitä Ernesto Rafael Guevara de la Serna itse tuumaisi, jos tietäisi naamansa koristavan kynäkoteloita, kansioita, vihkoja ja viivottimia. Suomalaisen krääsäkauppaketjun koulutarvikesarja on mitä valaisevin esimerkki ilmiöstä, jossa ikoniksi muuttunut kuva elää omaa elämäänsä, irtoaa yhä kauemmas asiayhteydestään ja jää kellumaan satunnaisten mielleyhtymien mereen.

Vielä takavuosinahan kyseinen juliste opiskelijasolun seinällä oli edes jonkinlainen pseudoaatteellinen kannanotto, tai ainakin sellaiseksi se haluttiin miellettävän. On vaikeaa kuvitella, että muovisella Che-penaalilla olisi enää sama vaikutus (joltisenkin irvokkaaksi asian tekee se, että penaali on epäilemättä tuotettu polkuhintaan maassa, jossa työvoima on vielä halpaa ja nöyrää).

Pagistaan jää mielenkiinnolla odottamaan Mao-rapuveitsiä ja Vladimir Iljitsin pään muotoista pyyhekumia. Mansikantuoksuinen olisi kiva.

Mitähän

Jos Sandyn (vasemmalla) pään yläpuolella olisi ajatuskupla, niin mitähän siinä lukisi?

Jotakin sensuroitua, oletan.

Hurjemmalta tämä kyllä kuvissa näyttää.

At Last the 1948 Show

Urosvahvistus - se kaksijalkainen, koodinimi pitänee vaihtaa - poimi tavaratalon tarjouslaarista kuuden euron dvd-helmen. Niinpä Pagistaanissa on nautiskeltu At Last the 1948 Show-sketsisarjan jaksoja hitaasti ja pala kerrallaan, kuin tummaa laatusuklaata konsanaan. Vuosina 1967-68 esitetty sarjahan oli eräänlainen itsenäinen esiaste Monty Pythonille, mikä kertonee siitä sen, mitä tarvitseekin.

- - -

Pagistaanin koulupojat saivat kuin saivatkin pentukurssilta hienon päästötodistuksen. Kehujakin tuli. On se fiksu. Siis pentu. Ja toki myös mies; osaa hänkin istua ja tassua antaa ja ohittaa lajitoverit rähisemättä.

Kaksin kuin yksin

Veloenan pohdinnat yksin olemisesta tuntuivat kovin tutuilta. Sellaisilta, joita olen itsekin usein pyöritellyt, jostain syystä taas enemmän viime aikoina.

Minäkin viihdyn mainiosti yksin. Olen aina viihtynyt. En muista lapsenakaan kaivanneeni kavereita, kun kesäisin asuimme mökillä (kiitos opettajien kadehdittujen kesälomien, pystyimme äidin kanssa olemaan siellä tauotta kesäkuun alusta elokuun puoliväliin). Tekemistä ja lukemista riitti aina aamusta iltaan. Ja riittää yhä, kun vietän aikaa omassa seurassani.

Niin ikään arvostan ihmissuhteissa eniten sitä, että jonkun kanssa voi olla kuin olisi yksin. Siis myönteisessä mielessä. Yksinäisyys ihmisseurassa voi toki olla yksi kurjimmista tuntemuksista, mutta se on aivan eri asia. Tarkoitan nyt sitä, kun voi puuhata omiaan, olla hiljaa tai jutella, ajatella äänettömästi tai ääneen, nauraa välillä jollekin elämän kummallisuudelle (viimeksi mainittu on muuten jotakin, joka on hauskempaa yhdessä kuin yksin, mutta edellyttää tietysti, että molempia naurattavat samantyyppiset asiat). Pakotonta, lämmintä yhdessäoloa, joka ei edellytä toisen läsnäolon jännittynyttä tiedostamista ja jatkuvaa reagoimista.

Luulen, että juuri tiedostamisen ja reagoimisen paine saa aikaan sen, että yleensä ottaen ihmisten seurassa oleminen tuntuu vievän nopeasti voimat. Vähän aikaa kerrallaan sitä jaksaa, sitten antaa itselleen luvan lähteä, palata helpompaan olotilaan, siihen, jossa on joko yksin tai kaksin kuten yksin.

Ehkä kaikki eivät tuota painetta koe? Tai ehkä sen voimakkuudesta löytyy "ekstrovertin" ja "introvertin" ero? En tiedä.

Asiassa on kääntöpuolensa. Jos elämässä on tärkeä lähisuhde, joka on edellä kuvatun kaltainen, sosiaaliset tarpeet saattavat hyvin täyttyä siinä. Veloena muuten kirjoittaa tuosta pakottomuuden olotilasta rakastamisen edellytyksenä, mikä on varsin osuvaa; merkillistä tosin on, että sitä ei välttämättä tunnista ennen kuin sen todella kokee - esimerkiksi allekirjoittaneella vasta kolmas pidempi ihmissuhde on avannut silmät sille, että tällaistakin voi toisen kanssa eläminen olla, että tällaista sen ehkä pitääkin olla. Silloin ei pääse erakoitumaan tavalla, joka jo itsestäkin alkaa tuntua epäterveelliseltä, toisin sanoen seuraan hakeutumisen tarve laantuu ja katoaa ehkä kokonaan. Miksi nähdä vaivaa ja ottaa kenties riskejä, kun niitä ei tarvitse nähdä eikä ottaa? Parasta mahdollista seuraahan on tarjolla käytännössä aina, kun sitä haluaa.

Jotakin tällaista minulle on tapahtunut viimeisten parin vuoden aikana, etenkin muutettuani pääkaupunkiseudulle parisuhteellista elämää viettämään. Suurin osa vanhoista ystävistäni asuu muualla (heidän tapaamisiaan yleensä ottaen luonnehtii tuon helpon yhdessäolon tunne), eikä etätyöläisellä ole edes kahvitaukotuttuja pitämässä kiinni laumaeläimen arjessa. Vaikka täällä elellessäni olen tavannut lukuisia hienoja, mukavia ja äärimmäisen kiinnostavia ihmisiä, tuntuvat tuttavuuksien syventämisyritykset kaveruuksiksi ja ehkä jopa ystävyyksiksi kovin hankalilta. Mahdottoman houkuttelevilta kyllä, mutta jonkinlainen krooninen varovaisuus ja ainaisen ulkopuolisuuden tunne saavat valitsemaan turvallisemman tien ja tarkkailemaan tilannetta kauempaa (Lupiini puki taannoin hyvin sanoiksi sen, mitä minäkin ajan takaa). Jäämään kotiin, vaikka kutsutaan - sekin on jotenkin hurjaa ja ennen kokematonta, että kerran tavatut ihmiset ovat lämpimästi kutsumassa uusiin tapaamisiin - vaikka ilahtuu kutsusta ja ehtisi paikalle, vaikka itsekin kaipaa jotakin määrittelemätöntä, jota ilman on irtolaisena oppinut olemaan ja pärjäämään.

Ehkä sitä välttää laittamasta itseään alttiiksi, kun ei ole välitöntä pakkoa? Välttää siitäkin huolimatta, että turvallisin ja mukavin valinta tarkoittaa riskiä sosiaalisesta sammaloitumisesta, laiskistumisesta, kyynistymisestä ja itsekeskeisyydestä, jotka puolestaan alkavat helposti nakertaa koko elämisen ja ihmisenä olemisen perusrakenteita.

Jostain syystä mieleen nousee spiraali, jossa voi valita liikkuvansa joko sisään- tai ulospäin.

Senpä kun tietäisi, milloin antaa itselleen periksi ja todeta, että olen tällainen ja tulen aina olemaan, milloin pöngätä itsensä kynnyksen yli ja vakuuttaa, että tässä on itsensä kehittämisen paikka, haaste, jonka kohtaaminen saattaisi koitua hyödyksi sekä itselle että muille?

Bää itsellenne

Taas kerran. Tällä kertaa englanniksi:
- Look Mom, there are two doggies that look like sheep!

Kolme vuosikymmentä bedlingtoninterrierien kanssa ovat antaneet vankan empiirisen pohjan huomiolle, että kyseinen koira todella tuo valtaosalle ihmisistä mieleen onttosarvisiin kuuluvat, villavat ystävämme. Mistä taas voi päätellä, että lampaan attribuutit - tunnukset - ihmisten mielikuvissa ovat kihara karva ja kuperalta näyttävä otsa.

Siihenpä ne yhtenäisyydet jäävätkin.

Urosvahvistukselle kiitos kuvasta. Pentuaika on niin lyhyt, että kun se osuu ns. elämän ruuhkaviikkoihin, jäävät kuvalliset muistot helposti harmittavan vähiin.

Mongozo

Vaikka Pagistaanissa vältetäänkin mainostamista, poikkeus tehdään, jos syy on hyvä.

Nyt on.

Allekirjoittanut ei ole mikään oluen ystävä (Guinness silloin tällöin tekee poikkeuksen), mutta omatekoisten hampurilaisten särpimenä lauantai-iltana nautittu reilun kaupan banaaniolut laajensi oluen käsitettä aiempaa herkullisempaan suuntaan. Pienperheemme perinteisempää ohrajuomaa suosiva osapuolikaan ei lasiin sylkenyt, vaikka aluksi yhdistelmää kummeksuikin.

Aidolla banaanilla höystetyssä Mongozossa hedelmän maku on mallasta vahvempi, joten muutkin kaljaa kaihtavat saattavat yllättyä iloisesti. Imelää tai esanssisen makuista ei juoma kuitenkaan ole.

- - -

Banaanioluestako johtunee, mutta sunnuntain kiipeilyretki oli niitä reissuja, joista ei ole juuri jälkipolville kertomista. Kun saman polven nylkee kahdesti terävärosoiseen kallioon koettaessaan könytä kiperän kohdan yli, jättää kolmannen yrityskerran suosiolla tuonnemmaksi - tai taitavammilleen.

Pagistaan julistaa shortsikauden täten päättyneeksi, vaikka runsaslukuisten raapamien herkkä verenpuna yhdistettynä mustelmien tummanviolettiin onkin lähestulkoon esteettinen näky.

Suomi pitäisi voida

Pagistaanissa ollaan sen verran tylsiä ja porvarillisia, että perjantai on sanattomasta sopimuksesta siivouspäivä. Se nappaa imurin, joka työpäivän jälkeen ehtii, ja toinen tekee täydentäviä toimia. Noin tunnin verran heilumista, ja viikkosiistimys on tehty.

Tänään allekirjoittanut innostui lisäksi kuuraamaan vimmaisesti kylpyhuoneen lattiaa. Urosvahvistus huolehti ystävällisesti taustamusiikista.

"Jo pienestä meille jo opetetaan
hamm
kuinka kädet pestään ja hampaat harjataan
hamm
puhtaus on meille puoli ruokaa
hammm
nyt perkele se toinen puoli tuokaa
syyhybakteerit ja virukset
niin
pölypallot paiseet ja muut loiset
täällä ollaan
rutto köhä yskökset ja luumätä
hyi
meitä joku yrittää hämätä

Näin siivotaan näin siivotaan
nurkkia myöten pois paskat kuurataan
Suomi pitäisi voida
to to to tolulla desinfioida

Hirttäkää grynderit
oikein
polttakaa vakuutusyhtiöt
pian
vallatkaa pankit
tuo kuulostaa todella hyvältä
juokaa pörssimeklareiden rankit
onnea on niin monenlaista
tä
bakteerikin voi olla onnesta kaista
tiedetään
siksi kysymmekin teiltä
herra pääministeri ja suomen eduskunta
minkälaista on se onni
kun ilman lehmää jää nukkavieru sonni"

- Lapinlahden Linnut: Lasten siivouslaulu

Pieni Päärynä

Väsyksissä ja hellepäissään sohvalla ideoitua: ihmisen kokoiset, sympaattiset, monenlaisia palveluita ja yksinomaan tarpeellisia tavaroita tarjoavat kauppakeskukset Pieni Päärynä ja Viulu.

Mikä muuten naisten syysmuotia vaivaa? Muodottomia kolttuja ja käytössä virahtaneiden äitiysvaatteiden näköisiä paidanlurppanoita, joita ymmärtääkseni tunikoiksi kutsutaan. Onko kyseessä jälleen vaatesuunnittelijoiden kollektiivinen källi*, jolle muotinäytösten jatkoilla räkätetään niin, että valkoviini lasista läikkyy?

*Vrt. ilmiö nimeltä talvicaprit, joita muun muassa Virkanaisen muistelen hyvästä syystä hämmästelleen.

Pienestä pitäen

Pystyn mainiosti samaistumaan järkyttyneisiin vanhempiin, joiden korviin kantautuu kalsea viesti. Pentumme on koulukiusaaja!

Onneksi koirakoulusta annetaan viisas neuvo, joka täten laitettakoon jakoon muidenkin pentujen huoltajille. Jos pieni koululainen esittää alfauroksen (tai -naaraan) elkeitä hyppimällä liian innokkaasti muiden selkään, kannattaa tapa kitkeä pois lempeästi, mutta päättäväisesti. Teinin öyhöttämiset ovat jo kasvatuksellisesti työläämpi urakka. Jos leikkisätkin uhoamistaipumukset ohjataan pienestä pitäen terveempään ja luovempaan suuntaan, voi kyseinen yksilö säästyä aikuisena ikäviltä tilanteilta koirapuistossa.

Tai grillijonossa.

Muuten Pagistaanin poikain koulutie on alkanut mitä lupaavimmin. Kentältä kotiin on tullut kaksi väsynyttä, mutta innostunutta oppilasta. Vielä kaksi iltaa ensi viikolla, ja esikoulun päästötodistus on plakkarissa.

Kotiportilta kouluun asti

On taas se aika, kun aamunraikkailla kaduilla kulkee jaloin varustettuja reppuja. Miten pieninä niiden kantajat oikein aloittavat koulun?

Vaan niinpä lähtivät myös Pagistaanin pojat pentukurssille taskut täynnä maksaherkkuja ja pusseja vahinkojen varalle. Me täällä Sandyn kanssa huokailemme ja jännitämme, miten koululaiset pärjäävät suuressa maailmassa. Kiusataankohan niitä? Joko pitäisi soittaa opettajalle?

Meilläkin, kuten heillä, muuten vannotaan yrjölän puuron ja sen erinäisten maallikkovariaatioiden nimeen, vaikka ruokintaa täydennetäänkin kerettiläisesti kuivamuonalla. Mainiota apetta nelijalkaisille ikään katsomatta, ja kaipa tuolla kaksijalkaistenkin töppönen nousisi ja karva kiiltäisi.

Viimeistään ensi viikolla Pagistaan lupaa tarjota taas muutakin kuin kakkapusseja ja käsitehistoriaa. Tällä hetkellä ne vain täyttävät kaiken valveillaoloajan (ja osan unistakin), eikä aivoon juuri muuta mahdu.

A kind of exorcism

Quentin Skinnerin vastaus kysymykseen, mihin historiantutkimusta oikeastaan tarvitaan:

"As I have elsewhere argued, one of the uses of the past arises from the fact that we are prone to fall under the spell of our own intellectual heritage. As we analyze and reflect on our normative concepts, it is easy to become bewitched into believing that the ways of thinking about them bequeathed to us by the mainstream of our intellectual traditions must be the ways of thinking about them. Given this situation, one of the contributions that historians can make is to offer us a kind of exorcism. If we approach the past with a willingness to listen, with a commitment to trying to see things in their way, we can hope to prevent ourselves from becoming too easily bewitched. An understanding of the past can help us to appreciate how far the values embodied in our present way of life, and our present ways of thinking about those values, reflect a series of choices made at different times between different possible worlds. This awareness can help us to liberate us from the grip of any one hegemonal account of those values and how they should be interpreted and understood. Equipped with a broader sense of possibility, we can stand back from the intellectual commintments we have inherited and ask ourselves in a new spirit of enquiry what we should think of them."
- Quentin Skinner: Visions of Politics (2002).

Suuria asioita

Kuuppa höyryää sekä allekirjoittaneella että pikkukoiralla, joka kasvaa silmissä kuin hyvin lannoitettu ruusupapu. Minä kertaan kuumassa auditoriossa diskurssianalyysin ihmeitä (olen onnistuneesti väistellyt Michel Foucaultia jo kaksitoista vuotta, mutta nyt minut on saarrettu, merde) ja pentu opettelee koiranelämän suuria asioita, kuten hihnassa kulkemista, paikallaoloa sekä sitä, että sandaalien paikka on eteisessä, ei koiranlelujen joukossa lattialla.

Vaan nyt on juostava taas.

Tehhään sitte

Jostain syystä Pagistaanin päivitykset eivät näy blogilistalla, mutta vahinko ei liene kovin suuri. Huomenna alkaa karmivan teoreettisfilosofinen, mutta epäilemättä varsin hyötyisä käsitehistorian kesäkoulu, jonka myötä pehmeä lomaltapaluu leppoisine reissuraportteineen jää haaveeksi. Obeesian mehevä pohojjammaalainen antoi kuitenkin potkun vinkeään murremeemiin, jonka sadosta olen nautiskellut muissakin blogeissa.

Näin siis menisivät esimerkkilauseet itäiseen murrealueeseen kuuluvan Pagistaanin tapaan.

1. Siskoni punainen mekko mahtuu myös minulle.
Miun siskon punanen mekko mahtuu miullekki.

2. Tarvitsetko apua kirjoitustehtävässä, jonka maantiedonopettaja antoi?
Tarviitko appuu siinä kirjotushommassa, jonka mantsanope anto?

3. Hyvä on, tehdään niin kuin sinä ehdotit.
No joo, tehhään sitte niinku sie ehotit.

4. Isäni äiti kertoi hakevansa meidät noin kello 17.45.
Mummo sano hakevasa meijät joskus varttii vaille kuus.

5. Matkustinkin Helsinkiin linja-autolla, koska myöhästyin junasta.
Mie meninki Hesaan bussilla, ku myöhästyin junasta.

6. Oletko nähnyt missään isoveljeni matkapuhelinta?
Ootko nähny missää miun veljen kännykkää?

7. Ostitko sen hameen, jonka näimme viime viikolla Hennes&Mauritzissa?
Ostit sie sen viimeviikkosen hammeen Henkkamaukasta?

Onko pakko

Helteet alkavat juuri, kun on aika jättää idän järvenrannat ja mustikkametsät. Tutoriksi ylennetty, iän myötä itsepäisemmäksi käyvä karvainen assistentti on tehdä lähdön hetkellä tenän. Onko pakko lähteä taas? Pitääkö matkustaa tuntikausia päästäkseen asfalttikaduille, joilla koiran nenä on juuri pakokaasujen tasalla ja joilla marssitaan hihnan päässä samoja reittejä päivästä toiseen? Onko palattava kaikuvaan porraskäytävään ja asuntoon, jonka ikkunasta näkyy parkkipaikka ja toisinaan - miten jännittävää! - kauppakassin kanssa kulkeva naapuri?

On, Sandy, on. Ei auta. Ehkä joskus on jotain muuta, nyt kuitenkin tätä.

Pikkukoiran rytmittämä kaupunkiarki lähtee metsittyneiltä liikkeelle hieman nykien, tunnustellen, mutta lähtee kuitenkin. Parvekelaatikoiden kuukausimansikat - aivan metsämansikan makuiset - pehmentävät kotiinpaluuta. Basilika ja oregano ovat ehättäneet kukkimaan hätäisestä latvomisesta huolimatta. Joka suuntaan venyneet sisäkasvit näyttävät elämäänsä tyytyväisiltä, kiitos tunnollisen lomahoitajan.

Kohinaankin kai tottuu taas.