keskiviikkona, elokuuta 22, 2007

Kaksin kuin yksin

Veloenan pohdinnat yksin olemisesta tuntuivat kovin tutuilta. Sellaisilta, joita olen itsekin usein pyöritellyt, jostain syystä taas enemmän viime aikoina.

Minäkin viihdyn mainiosti yksin. Olen aina viihtynyt. En muista lapsenakaan kaivanneeni kavereita, kun kesäisin asuimme mökillä (kiitos opettajien kadehdittujen kesälomien, pystyimme äidin kanssa olemaan siellä tauotta kesäkuun alusta elokuun puoliväliin). Tekemistä ja lukemista riitti aina aamusta iltaan. Ja riittää yhä, kun vietän aikaa omassa seurassani.

Niin ikään arvostan ihmissuhteissa eniten sitä, että jonkun kanssa voi olla kuin olisi yksin. Siis myönteisessä mielessä. Yksinäisyys ihmisseurassa voi toki olla yksi kurjimmista tuntemuksista, mutta se on aivan eri asia. Tarkoitan nyt sitä, kun voi puuhata omiaan, olla hiljaa tai jutella, ajatella äänettömästi tai ääneen, nauraa välillä jollekin elämän kummallisuudelle (viimeksi mainittu on muuten jotakin, joka on hauskempaa yhdessä kuin yksin, mutta edellyttää tietysti, että molempia naurattavat samantyyppiset asiat). Pakotonta, lämmintä yhdessäoloa, joka ei edellytä toisen läsnäolon jännittynyttä tiedostamista ja jatkuvaa reagoimista.

Luulen, että juuri tiedostamisen ja reagoimisen paine saa aikaan sen, että yleensä ottaen ihmisten seurassa oleminen tuntuu vievän nopeasti voimat. Vähän aikaa kerrallaan sitä jaksaa, sitten antaa itselleen luvan lähteä, palata helpompaan olotilaan, siihen, jossa on joko yksin tai kaksin kuten yksin.

Ehkä kaikki eivät tuota painetta koe? Tai ehkä sen voimakkuudesta löytyy "ekstrovertin" ja "introvertin" ero? En tiedä.

Asiassa on kääntöpuolensa. Jos elämässä on tärkeä lähisuhde, joka on edellä kuvatun kaltainen, sosiaaliset tarpeet saattavat hyvin täyttyä siinä. Veloena muuten kirjoittaa tuosta pakottomuuden olotilasta rakastamisen edellytyksenä, mikä on varsin osuvaa; merkillistä tosin on, että sitä ei välttämättä tunnista ennen kuin sen todella kokee - esimerkiksi allekirjoittaneella vasta kolmas pidempi ihmissuhde on avannut silmät sille, että tällaistakin voi toisen kanssa eläminen olla, että tällaista sen ehkä pitääkin olla. Silloin ei pääse erakoitumaan tavalla, joka jo itsestäkin alkaa tuntua epäterveelliseltä, toisin sanoen seuraan hakeutumisen tarve laantuu ja katoaa ehkä kokonaan. Miksi nähdä vaivaa ja ottaa kenties riskejä, kun niitä ei tarvitse nähdä eikä ottaa? Parasta mahdollista seuraahan on tarjolla käytännössä aina, kun sitä haluaa.

Jotakin tällaista minulle on tapahtunut viimeisten parin vuoden aikana, etenkin muutettuani pääkaupunkiseudulle parisuhteellista elämää viettämään. Suurin osa vanhoista ystävistäni asuu muualla (heidän tapaamisiaan yleensä ottaen luonnehtii tuon helpon yhdessäolon tunne), eikä etätyöläisellä ole edes kahvitaukotuttuja pitämässä kiinni laumaeläimen arjessa. Vaikka täällä elellessäni olen tavannut lukuisia hienoja, mukavia ja äärimmäisen kiinnostavia ihmisiä, tuntuvat tuttavuuksien syventämisyritykset kaveruuksiksi ja ehkä jopa ystävyyksiksi kovin hankalilta. Mahdottoman houkuttelevilta kyllä, mutta jonkinlainen krooninen varovaisuus ja ainaisen ulkopuolisuuden tunne saavat valitsemaan turvallisemman tien ja tarkkailemaan tilannetta kauempaa (Lupiini puki taannoin hyvin sanoiksi sen, mitä minäkin ajan takaa). Jäämään kotiin, vaikka kutsutaan - sekin on jotenkin hurjaa ja ennen kokematonta, että kerran tavatut ihmiset ovat lämpimästi kutsumassa uusiin tapaamisiin - vaikka ilahtuu kutsusta ja ehtisi paikalle, vaikka itsekin kaipaa jotakin määrittelemätöntä, jota ilman on irtolaisena oppinut olemaan ja pärjäämään.

Ehkä sitä välttää laittamasta itseään alttiiksi, kun ei ole välitöntä pakkoa? Välttää siitäkin huolimatta, että turvallisin ja mukavin valinta tarkoittaa riskiä sosiaalisesta sammaloitumisesta, laiskistumisesta, kyynistymisestä ja itsekeskeisyydestä, jotka puolestaan alkavat helposti nakertaa koko elämisen ja ihmisenä olemisen perusrakenteita.

Jostain syystä mieleen nousee spiraali, jossa voi valita liikkuvansa joko sisään- tai ulospäin.

Senpä kun tietäisi, milloin antaa itselleen periksi ja todeta, että olen tällainen ja tulen aina olemaan, milloin pöngätä itsensä kynnyksen yli ja vakuuttaa, että tässä on itsensä kehittämisen paikka, haaste, jonka kohtaaminen saattaisi koitua hyödyksi sekä itselle että muille?

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Kuvaamasi ihmislaji ilmeisesti hakeutuukin tutkijoiksi, toimittajiksi, kirjailijoiksi (bloggaajiksikin?) ja viihtyy keskimääräistä paremmin omassa elämässään. Tuntuu lottovoitolta, jos löytää kaltaisensa elämäntoverin. Hallittavissa oleva määrä erakkoutta ja sivullisuutta lienee luovalle yksilölle elinehto. Miksi siitä pitäisi 'parantua'?

Kati Parppei kirjoitti...

Totta puhut. Ainakaan itse en kaipaakaan parantumista, vaan ehkä lisää päänsisäistä joustonvaraa...? Elämänpiiri tuppaa kuitenkin kapenemaan ja ohenemaan, jos kontaktit erilaisiin ihmisiin puuttuvat tai käyvät vähiin. Liiallinen oman pään sisällä pyöriminen alkaa - ainakin minun kohdallani - helposti syömään sitä luovuutta ja elämässä viihtymistäkin.

Puhumattakaan siitä, että ihmiset ovat mukavia. Ainakin suurin osa niistä, joiden kanssa minulla on ollut ilo olla tekemisissä joko netissä tai reaalielämässä.