Salvador Dali: Surrealist Composition: Torso, c.1928, oil on cardboard. © Salvador Dalí, Fundació Gala-Salvador Dalí, KUVASTO, (Espoo) 2007. Lainattu täältä.Allekirjoittanut ei ole koskaan tuntenut oloaan erityisen kotoisaksi museoidun taiteen äärellä, semminkään moderniksi luokiteltavan. Kävimme kuitenkin eilen ystävän kanssa kurkkimassa, miltä Espoon modernin taiteen museossa eli EMMAssa näyttää. Pääyllyke visiittiin oli Salvador Dalí, jonka esillä olevista töistä mieleenpainuvimpia olivat pienet tussiluonnokset.
Mistähän muuten johtuu, että monesti juuri luonnos puhuttelee enemmän kuin valmis työ? Viimeistellyt maalaukset herättävät toki ihailua, mutta muutamalla viivalla vetäissyssä hahmotelmassa piirtäjän käden liike tuntuu yhä olevan läsnä. Luonnoksissa on jotakin inhimillistä, liikuttavaa, innoittunutta.
Olimme juuri päässeet puhumasta ylen asiantuntevasti siitä, kuinka ihmiset tuntuvat usein pelästyvän taiteen herättämiä voimakkaita tunteita ja ahdistusta (esimerkkinä Sally Mannin näyttely ja siitä tehdyt tutkintapyynnöt), kun osuimme Annette Messagerin mielenmaisemien ääreen. Viisastelu loppui siihen paikkaan tuijottaessamme täytettyjen lintujen rivistöjä, keihästettyjä nylonraajoja ja teurastamon kuljetinta muistuttavassa laitteessa kulkevia pehmeitä olioita.
Huh.
Samaisen taiteilijan Casino-työ rauhoitti siinä, missä groteskit installaatiot säikäyttivät: "Teoksen merkittävyyttä voi verrata pumppaavaan sydämeen: valtavan kokoisen huoneen täyttää punainen silkki, joka aallonomaisin liikkein täyttyy ja tyhjenee tietokoneella ohjelmoidun puhaltimen tahdissa."
Kokemus oli tosiaan varsin orgaaninen. Kuin olisi lempeästi liikahtelevan suolen mutkassa viivähtänyt.
Museon pysyvää kokoelmaakin ehdimme silmäillä. Allekirjoittanut yllättyi huomatessaan olevansa innoissaan kuin seitsenvuotias Särkänniemessä: mitä tuolla on, entä tuolla, hei, katsohan tätä! En tiedä, oliko kyse esillepanosta vai omasta mielialasta, mutta jollain tapaa EMMA tuntui Kiasmaa helpommin lähestyttävältä. Seurallakin on toki merkitystä; kyseinen ystävä on mitä parhain kumppani kummasteltaessa kuvataiteen moniaita muotoja ja ihmismielen ilmentymiä kankaalla, paperilla tai vaikkapa kierrätysromuissa.
3 kommenttia:
Kiitos katsauksesta! Viin kanssa onkin ollut puhetta tuon Dali-näyttelyn tsekkaamisesta, ja jostain mystisistä kiire/laiskotussyistä vanha suosikkini Sally Mannkin on vielä käymäti. Ihastuin Manniin alun perin opiskeluaikana, kun valokuvailmaisun kurssilla tehtäväksemme annettiin pitää esitelmä jostakusta valokuvaajasta ja ottaa itse k.o. taiteilijan töille kunniaa tekeviä kuvia. Minulle lankesi Mann, värväsin sekä mieheni että ystäväni tepastelemaan nakupellenä kuvissa (en tuntenut enkä oikein edelleenkään tunne keitään lapsia) ja opin siinä sivussa Mannista valtavasti.
Esitelmässäni käsittelin ihan comic relief-tyyppisenä sivupolkuna amerikkalaisen ussarioikeiston lapsipornokauhistelureaktiota hetkeäkään uskomatta että Suomessa kyettäisiin samaan, mutta näköjään täälläkin on näitä topakoita moraalinvartioita...
Messager oli vaikuttava! Sinä päivänä kun olin Emmassa, siellä oli paljon lapsia. Yksi tuli kanssani yhtä aikaa siihen huoneeseen, jossa oli hengityksen tahtiin tyhjeneviä ja täyttyviä esineitä ja tiesi nopeasti, mistä oli kysymys. Ehkä se toinenkin, joka parahti kauhistuneeseen itkuun ja juoksi saman tien ulos. Siellä oli tosiaan vahvoja elämyksiä kaikenikäisille.
Lupiini, me katsoimme sattumalta Teemalta dokumentin Sally Mannista ja hänen töistään ja tuumimme, että tulisipa Mannin näyttely Suomeenkin. Taisi olla jo seuraavalla viikolla, kun näyttelystä tiedotettiin. Liikkeelle lähteminen on vain kovin vaikeaa, aina sitä ajattelee, että vielähän tuonne ehtii...
Sokea kana, kyseisen ystävän kanssa mietimme, miten itse olisimme lapsina reagoineet Messagerin töihin. Ehkä nykyajan ipanat ovat kovapintaisempia ja karaistuneempia, mutta me olisimme kyllä järkyttyneet sydänjuuriamme myöten... Vaikuttavaa toden totta.
Lähetä kommentti