Roomalaisen Januksen, "alkujen, loppujen ja muutoksen sekä ovien ja porttien jumalan" kuva on lainattu täältä.Joka vuosi tähän aikaan sitä tulee miettineeksi, miten joulussa kiteytyy nyky-yhteiskuntamme jakomielisyys.
- Kuluta enemmän, osta lisää, että joulumyynti nousee, talouskasvu jatkuu ja kansa voi hyvin, viestittävät mainokset ja lehtien taloussivut.
- Kuluta vähemmän, älä osta turhaa, ettet jouduttaisi ekokatastrofia, neuvoo yhä kasvava tiedostavien tahojen kuoro.
Joulurauhaa totta tosiaan.
Ihmisrievun retuutus moneen suuntaan on kyllä ympärivuotista. Pitäisi tehdä hyviä valintoja, kantaa vastuunsa ja elää kaikin puolin ihmiseksi. Säästä energiaa, suosi joukkoliikennettä, älä hamstraa roinaa, kierrätä, tee vapaaehtoistyötä, syö lautasmallin mukaan, liiku liikuntapiirakan mukaan, osta vähemmän eineksiä, lue ääneen lapsille, älä lykkää hoidettavia asioita ja niin edelleen. Tiedon puutteesta tuskin on enää kyse. Pikemminkin tietoa - ristiriitaistakin - tursuu joka tuutista pyörryttävällä tahdilla. Asiantuntijat ja päättäjät puivat, pitäisikö kovapäisille kansalaisille tarjota keppiä vai porkkanaa, houkuttimia vai pelottimia.
Miten toimii ihmisen mieli vaatimuksien paineessa? Miksi emme tartu toimeen ja muuta tottumuksiamme silloinkaan, kun myös oma järki sanoo sen olevan hyväksi?
Kun asiaa jälleen kerran puntaroi - omalta osaltaan ja yleisemminkin - niin valintatilanteissa näyttää usein olevan vastakkain kaksi mahdollista muutosta tai pikemminkin muutoksen uhkaa. Niistä toinen on välitön ja todellinen, toinen hamaan tulevaisuuteen sijoittuva. Niinpä tutkijat kehottavat vähentämään päästöjä nyt, tai ilmastonmuutoksen seuraukset tulevat olemaan vieläkin pahemmat. Lääkäri neuvoo muuttamaan elintapoja nyt, tai tulevaisuudessa uhkaa sairastuminen. Itse tietää hyvin, että jos ei hoida tylsiä tai hankalia asioita tänään, joskus tulevaisuudessa niitä on hoidettavana holtiton läjä kiireen painaessa päälle.
Maallikkona olisin taipuvainen uskomaan, ettei ihmiseläin tavoittele muutosta sen itsensä takia. Pikemminkin sitä kartellaan. Me pidämme ihannetilanamme jonkinlaista perustyytyväistä status quota, jota ehkä onnellisuudeksikin voisi kutsua (meissä on tietenkin paljon niitä, jotka levottomina hakevat elämäänsä aina uutta sisältöä, mutta ehkä siinäkään ei muutos itsessään ole tavoite, vaan väline aina vain kauemmaksi pakenevalta näyttävän onnentilan hakemiseen). Jos elämässä on nyt kaikki suurin piirtein kohdallaan, ei mahdollisesti tulevaisuudessa toteutuvilla uhkakuvilla liene kovinkaan suurta vaikutusta tämän päivän valintoihin. Onhan tutkittu, ettei esimerkiksi pelkkä tieto diabeteksen tai sydänsairauksien riskistä riitä motiiviksi terveellisemmille elintavoille. Kaikki ovat niin ikään yhtä mieltä siitä, että yksityisautoilua pitää vähentää ilmastonmuutoksen torjumiseksi, mutta kyselyissä harva on halukas tekemään mitään asian eteen.
Toisin sanoen koemme välittömän muutospaineen ja status quon järkkymisen suurempana uhkana kuin epämääräisen vaaran hamassa tulevaisuudessa. Jos vaihdan suklaan ja sohvan kaaliin ja kävelylenkkiin, menetän totutun mukavuuden tässä ja nyt, mutten tunne saavani mitään tilalle. Jos jätän auton aamulla kotiin ja kävelen juna-asemalle, menetän rutiinini ja altistun mahdolliselle epämukavuudelle, mutten koe hyötyväni siitä itse mitään. Ja niin edelleen.
Tottumus ja rutiinit tekevät olon turvalliseksi. Muutospaineiden edessä on helpompi käpertyä kerälle nykyhetkeen.
Tuskin me pahuuttamme tai tyhmyyttämme noin toimimme. Epäilen, että vaikka pidämme tulevaisuuden tajua yhtenä ihmisen ja muiden eläinten eroista, ei se taju loppujen lopuksi kovin kummoinen ole. Ehkä kyseessä on vähän sama asia kuin siinä, että ihmisten on vaikeaa tuntea solidaarisuutta suurta, hahmotonta joukkoa, saati koko ihmiskuntaa kohtaan. Myötätunnon kohdentaminen yksilöön tai pienempään ryhmään on helpompaa. Tarvitsemme kiinnekohtia, konkretiaa (tätäkin oli taannoin tutkittu, mutten nyt löydä linkkiä aiheeseen).
Tämä on syy, miksi yhdyn väitteeseen, että esimerkiksi ympäristönsuojelun pitäisi olla ihmisille helppoa, hauskaa ja halpaa. Jonkinlaisen palkkion pitää tulla heti, olipa se psyykkinen tai aineellinen. Ehkä kuulostan kyyniseltä, mutta yleisen talkoohengen ja uhrausten varaan tuskin kannattaa laskea, vaikka iloisia, ehdottoman ekologista ja terveellistä elämää eläviä sankariperheitä mediassa esitelläänkin (he ovat ehkä onnistuneet asenteellaan tekemään valinnoistaan helppoja, hauskoja ja halpoja, minkä lisäksi moraalinen tyydytys "oikein elämisestä" omissa ja/tai muiden silmissä voi olla palkkio sinänsä, ja monelle varmasti onkin). Talvisodan myyttisen hengen vuoro on sitten, kun omalta takaovelta ei enää pääse liikkumaan kuin veneellä, toisin sanoen status quon ollessa jo menetetty. Samaten elintapojen muuttamiseen käydään hartiavoimin vasta, kun tauti on jo tosiasia, ja status quo joka tapauksessa järkkynyt sairastumisen myötä.
Toivottavasti olen väärässä.
Jos välittömästä muutoksesta ei saada tehtyä helppoa, hauskaa ja halpaa ja siten tarpeeksi houkuttelevaa nykyhetkessä, on toisena ääripäänä keppi eli pakkokeinot, jos muutos on tavalla tai toisella saatava aikaan. Niistä tuskin kenelläkään on mitään hyvää sanottavaa. Mutta huonoimmat vaihtoehdot ovat laimea pelottelu, vaisu uhkailu ja jatkuva syyllistäminen. Ne turruttavat, ärsyttävät ja nostattavat entistä kovempaa muutoskapinaa.
Niin tekee myös paasaaminen. Toivottavasti itseään toistavista pähkäilyistäni ei saa kuvaa, että minä tietäisin, miten maailmassa ollaan ja eletään ja yrittäisin messuta suuria oivalluksiani muillekin. Päin vastoin! Ajattelen ääneen - eli kirjoitan - ymmärtääkseni paremmin, miksi itse ihmisenä toimin niin kuin toimin, ja peilatakseni mietintöjäni laajempaan lajitovereiden joukkoon. Allekirjoittaneen erikoisalaa on juuri jatkuva tasapainoilu täydellisyyteen pyrkivän, ahdistuneen suorittamisen ja "laissez faire, ellun kana"-asenteen välillä. Olemassaolon ilo ja rentous pilkahtelevat jossakin noiden välimaastossa, vuosien myötä onneksi aina vain useammin. Ja myönnetään: helppoa, hauskaa ja halpaa-ajattelu on osoittautunut oivaksi keinoksi, mitä oman, perilaiskan ja eskapistisen olemuksen motivointiin tulee.
3 kommenttia:
Hyviä huomioita tässä kirjoituksessa, Lupiinissa pohdiskeltiin taannoin vähän samoja teemoja, sitä, että uhkailu ei selvästikään tunnu strategiana saavuttavan tuloksia, mitä elämäntapoihin tai -valintoihin tulee.
Juuri tänään luin jostain ip-lehdestä Sinikka Mönkäreen haastattelun, jossa hän kertoi heränneensä elämäntaparemonttiin sairastuttuaan aikuisiän diabetekseen. Näitä stoorejahan saa lukea lehdistä harva se päivä, mutta aika harva rupeaa vahtimaan vaikka suolankäyttöään ennen kuin joku vakava sairaus kolkuttelee ovella.
Elämäntaparemontistahan ekologisten käytänteiden omaksumisessakin on kyse ja suurin ongelma liittynee juuri homman epäpalkitsevuuteen. Jos valittavissa on lyhytkestoinen instant-nautinto huonoin seuraamuksin, tai kieltäymys ja tarpominen rännässä ilman kummoisiakaan seurauksia, on aika perusinhimillistä valita eka. Vesijuoksukin on niin helppo jättää väliin verukkeella "sillä yhdellä kerralla ei ole paskankaan merkitystä suuntaan eikä toiseen", vaikka ei pitäisi.
Hankalaa! Miten tehdä autottomasta lähikaalielämästä houkuttelevaa?
Sanopa muuta. Mikä olisi se täky, johon suurin joukoin ja innolla tartuttaisiin?
Ainakin itse olen huomannut, että alussa pitää hampaat irvessä tuuppia itseään muutosta päin, mutta kun uusi asia - mikä tahansa - alkaa muodostua tavaksi ja rutiiniksi, tilanne helpottuu kovasti. Siihen menee ehkä muutama viikko. Samassa ajassahan esimerkiksi liikunta alkaa jo tuntua siedettävältä ja jopa hyvältä, eli jonkinlainen palkkio on löytynyt. Ihminen tosiaan taitaa olla joka solultaan tapaeläin. Ongelmana lieneekin juuri tuo alun kynnys ja motivaation löytyminen sen ylittämiseen...
Oli muuten piristävää lukea Suomen Kuvalehdestä jonkun itäsuomalaisen perusäijän haastattelu. Hän oli käynyt testauttamassa veriarvonsa ja ilahtunut yllättävän hyvistä tuloksista niin paljon, että oli päättänyt pitää ne kunnossa vastakin. Joskus siis noinkin päin.
Kunpa sama toimisi esimerkiksi ympäristönsuojelussa synkistelyn sijaan: hei, meillähän on kaiken kaikkiaan vallan mainio asuinbiosfääri, pidetään se kunnossa vastakin! Oivalluksen vain pitäisi lähteä jokaisesta itsestään, ulkoapäin tuputettuna se menee helposti teennäisen myönteisyyshypähtelyn puolelle ja saa aikaan vastareaktion.
Kertakaikkisen hyvä kirjoitus. Voisin ottaa tavaksi käydä lukemassa sen säännöllisesti, noinniinkuin muistutuksena itselleni :-) Samaa teemaa olen pyörittänyt välillä mielessäni, mutta en ole onnistunut muotoilemaan siitä möykystä mitään näin virtaviivaista.
Lähetä kommentti