Kuusenkerkän maanläheinen tarinointi ja kuvat saavat allekirjoittaneen kaipaamaan maalla asumista vielä tavallistakin enemmän. Aina alkuvuodesta aivoissa alkaa oireilla krooninen mullanpuutos, jota suurikaan parveke saviruukkuineen ei pysty lievittämään. Viljelypalsta olisi toki mukava, mutta Lupiinin tavoin kokisin jotenkin turhaksi kasvattaa siellä kukkia, semminkään suosikkejani, vanhoja maatiaisperennoja. Kyllähän niistä iloa olisi muille kasvimaalla kävijöille, mutta kun niiden keskellä ja kanssa haluaisi elää. Vanhempien kesäpaikkaan olen joitakin aarteita haalinut - sinne pelastin myös kaupunkiin muuton myötä osan omista kasvateistani - ja niiden kasvua pystyy ainakin seuraamaan vuosi vuoden jälkeen.
En ole viitsinyt tilata Maatiaisen ja Hyötykasviyhdistyksen siemenluetteloitakaan enää pitkiin aikoihin, mutta kuka tietää, ehkä jonakin päivänä niille tulee taas käyttöä.
- - -
Haikailun vastapainoksi kerrottakoon mukava havainto ikkunalaudalta: vajaa vuosi sitten ostamani Phalaenopsis eli perhoskämmekkä on kehittänyt pimeän ajan ratokseen komean kukkavanan nuppuineen.
Ja vähemmän mukava havainto omasta kehosta: kanadalaisperäinen flunssavirus näyttää purkaneen matkalaukkunsa ja asettuneen taloksi hengitysteihini, eikä osoita laantumisen merkkejä yli viikon kärvistelynkään jälkeen. Joka yö herään yhden, kahden aikaan mitä ikävimpään tunteeseen, että ilkeä tonttu on käynyt ruuttaamassa röörini täyteen epoksiliimaa. Sitten valvotaan, köhitään, niistetään, manaillaan, juodaan kuumaa teetä ja hengitetään yrttihöyryä. Päivällä köhitään, niistetään ja haukotellaan hartaasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti