perjantaina, tammikuuta 04, 2008

Särjettyjä sydämiä

"Sydämet särkyvät - ja ne särkyvät juuri sillä tavoin kuin kahviloissa kuultavissa chansonne-lauluissa esitetään. Ja chansonneiden opetus on laulusta lauluun se, että särkyneestä sydämestä ei saa enää ehjää.
Elämä opettaa meille samaa. Jos olemme kerran lähestyneet toista ihmistä täynnä luottamusta ja ehjin sydämin mutta tunteitamme on loukattu, 'sydämemme on särjetty', emme enää koskaan voi tuntea toista ihmistä kohtaan todellista luottamusta emmekä antaa toiselle itseämme. Maan päällä ei ole olemassa herkempää ainetta kuin se, mistä meidät on tehty. Emme pysty millään unohtamaan loukkausta, joka on kohdistunut sieluumme ja tunteisiimme. Mitä sitten elämä suokin meille myöhemmin, millaisia ystävyys- ja rakkaussuhteita se meille lahjoittaakin, mielessämme kytee aina vain epäilys. Kaikki ihmissuhteet voivat olla meille mahdollisuuksia harjoittaa ilkeitä ja sydämettömiä leikkejä, tilaisuuksia kostaa. Sellaisia me olemme.
Ole varovainen, kun tapaat särjettyjä sydämiä, sillä et voi päästää heitä tuskasta. Eikä ole olemassa niin suurta kärsivällisyyttä, viisautta, suurpiirteisyyttä ja himoa, että se saattaisi tyynnyttää pettyneen sydämen."


- Sandór Márai: Mietteiden kirja

Yksi lempikirjailijoistani sai minutkin pohdiskelemaan, mitä oikein särkyy, kun särkyy sydän. Mitä löytyy kulahtaneen kielikuvan takaa?

Kenties sydämen särkyminen voisi kuvata sitä, kun sinänsä egoistinen kuvitelma omasta korvaamattomuudesta rikkoutuu? En nimittäin usko, että se liittyy suoraan kenenkään yksittäisen ihmisen "menettämiseen". Miten voisi menettää, kun ei ole koskaan omistanut? Ei, luulen, että kyse on nimenomaan siitä musertavasta tunteesta, kun ymmärtää olevansa jätettävissä ja vaihdettavissa, vaikka on kuvitellut - niin lapselliselta kuin se jälkikäteen tuntuukin - olevansa itse toiselle se ainoa mahdollinen toinen.

Luulen myös, että sydän voi särkyä vain kerran. Monet sen kokevat, toiset - nykyään kai yhä harvemmat - säästyvät siltä. Sydämen särkyminen edellyttää kuitenkin, että tuo korvaamattomuuden kuvitelma on saanut tilaisuuden kasvaa ja vankistua jonkinasteisen vastavuoroisuuden ja molemminpuolisen luottamuksen voimin. Jos sen sijaan on teini-ikäisenä ihastunut palavasti johonkuhun, joka ei vastaakaan tunteeseen, kyseessä lienee ennemminkin kitkerä pettymys haaveen haihtumisesta, vaikka sydämen särkymisestä kertovat, siirappiset balladit tuntuvatkin osuvan tuolloin suoraan maaliinsa.

Kukapa toisaalta toisten sydämistä tietää. Ehkä kyse on vain aste-eroista: sydän voi mennä säpäleiksi, tai siihen voi tulla särö?

En osaa kuitenkaan suhtautua särkyneisiin sydämiin yhtä pessimistisen kyynisesti kuin arvoisa kirjailija. Kukaan meistä kun ei ole viime kädessä korvaamaton kenellekään, paitsi itselleen (sekä kenties omille vanhemmilleen ja sisaruksilleen, mutta se on hieman eri asia - enkä käsittele tässä sitä surullista ja luonnotonta tilannetta, että sydän särkyy jo lapsena, kun lähimmät hylkäävät). Eikä pidä ollakaan, uskon. Sikäli illuusio joutaa mennä. Sen menettäminen on itse asiassa varsin vapauttavaa sen jälkeen, kun tuskat on lopulta kärsitty ja itkut itketty.

Vanhan ystäväni kanssa juttelimme kerran siitä, millaisia jälkiä ihmissuhteisiin liittyvät elämänkriisit ovat meihin jättäneet. Yksissä tuumin tajusimme: pelko on kadonnut. Kun sydän on kerran särkynyt, särkymistä ei tarvitse - ainakaan samalla tavalla, tämän määritelmän mukaan - enää pelätä. Se ei ole tuntematon uhka. Vastoin synkimpiä odotuksiaan siitä selvisi elävien kirjoissa. Toiseen ei enää tarvitse takertua henkensä hädässä, kun tietää, että ilman häntäkin elää ja hengittää ja voi nauttia elämästään. Viimeksi mainittu tuskin onnistuu heti rakkaan ihmisen hukkaamisen jälkeen, mutta joskus myöhemmin kyllä. Sen tietää ja siihen uskoo, kun on sen kerran kokenut.

Tavallaan korvaamattomuuden tunteen menetys toimii siis kumminkin päin. Ei laita toista liian paljon vartijaksi, eikä ryhdy sellaiseksi enää itse. Asiaintilaa voisi kai kuvata toisella inflaatioon asti viljellyllä kielikuvalla: seistä omilla jaloillaan iloiten aidosti siitä, jos rinnalla seisoo joku toinen. Joiltakin se ehkä onnistuu luonnostaan, ilman sydämen särkymistäkin, toiset meistä tarvitsevat tuon karmaisevan herätyksen todellisuuteen.

Jotenkin näin asian itse koen, ja mistään muustahan en voi kirjoittaakaan.

Ei, herra Márai, en vaihtaisi omaa, särkynyttä ja kokoon kursittua sydäntäni enää uuteen ja ehjään, vaikka joskus mainitsemasi epäilys ja vanhat arvet sitä vihlaisevatkin. Se on silti, paikattunakin, elävä ja lämmin ja sykkii hienosti.

5 kommenttia:

MissJenny kirjoitti...

Kerrassaan hieno kirjoitus, vaikka alkupätkä rupesikin kirpaisemaan sydänalasta - ettei vaan olisi kirjoittajan akuutista sydämen tilasta kyse.. Mutta onneksi ei, huh.

Ja näin kommentoi siis aktiivinen lukija ja surkea kommentaattori MissJenny.

Ellinoora kirjoitti...

Antoisaa pohdintaa. Sandór Márai tuntuu olevan melkoinen pessimisti. Sydämet ovat yllättävän lujia, sillä niissä virtaa koko ajan! Voi myös tietoisesti irrottautua koetuista 'sydäntäsärkevistä' pettymyksistä ja jatkaa eteen päin. Elämällä on annettavaa vielä monenkin pettymyksen jälkeen.

Obeesia kirjoitti...

Jäin pohtimaan kirjoitustasi. Yöllä tuli mieleen, että minun pitää jättää sinulle kommentti.

- Kirjoitat kauniisti.

Kati Parppei kirjoitti...

MissJenny, ei sentään eikä onneksi, vaikka sellaisenkin kuvan voi toki äkkivilkaisulla saada. Kunhan pähkäilin :).

Ellinoora, tuo tietoisesti irrottautuminen on minustakin se tärkein vastalääke pessimismille. Sitä kyllä taitaa joutua tekemään koko elämänsä ajan niin uusien kuin vanhojenkin pettymysten suhteen - aina, kun elämä heilauttaa, vanhatkin kivut muistuttavat olemassaolostaan. Muttei niissä tarvitse asiakseen rypeä, tai ajatella taikauskoisesti, että "kaikki menee kuitenkin pieleen, koska niin on käynyt ennenkin, ja minä nyt olen tällainen..." Jälkimmäiseen sortuu muuten varsin helposti, jos kuva itsestä - itsetunto, itsetuntemus, itseluottamus? - on jäänyt heikonlaiseksi. Töitä, töitä.

Obeesia, kiitos samoin, olen vakilukijoitasi...

olematon kirjoitti...

Itse näen, että se mikä särkyy on järjestäen kuvitelmamme elämästä, todellisuudesta ja rakkaudesta, jotta Elämä, Todellisuus ja Rakkaus pääsisivät kunnolla esiin, ja jotta voisimme omin jaloin seistä sen edessä.

Kiitos hyvästä kirjoituksesta, joka osui täällä päässä oikeaan aikaan/kohteeseen, särkien vähän tätä sydäntä.