Doverin linnasta ja kulttuuriperinnön vaalimisesta

Niin, siitä Doverin linnastahan minun piti jokunen sana kirjoittaa. Se on yksi parhaiten säilyneistä keskiaikaisista linnoista Englannissa ja mainio esimerkki siitä, millaisia kerrostumia ja merkityksiä yhteen ainoaan paikkaan voi kertyä.

Hyvä sijainti kanaalin kapeimmalla kohdalla houkutteli paikalle roomalaiset. Heidän 100-luvulla rakentamansa pharos-majakan rauniot näkyvät yllä olevassa kuvan vasemmassa laidassa. Sen vieressä oleva korkeampi rakennus on kirkko, jonka vanhimmat osat ovat 1000-luvulta.

Itse linna - joka häämöttää takana - on Vilhelm "Valloittajan" alulle panema tukikohta. Hän aloitti sen rakennuttamisen hetimiten saavuttuaan saarelle vuonna 1066. Päälinna torneineen on kuitenkin pitkälti Henrik II:n aikaansaannosta 1180-luvulta eteenpäin. Hänen seuraajansa jatkoivat urakkaa lisäämällä kokonaisuuteen uusia muureja ja valleja ja laajentamalla sitä.

Doverin linnan alue pysyi sotilaallisesti tärkeänä tukikohtana aina toiseen maailmansotaan asti. Silloin sieltä johdettiin muun muassa operaatio Dynamoa, jolla brittisotilaat evakuoitiin Dunkirkista kanaalin yli vuonna 1940 saksalaisten miehitettyä Ranskan. Linnoitusten alla on mailikaupalla tunneleita, jotka olivat sodan aikana kiivaassa tukikohtakäytössä.

Nykyisin Doverin linnan valtaavat päivittäin turistit. Meneillään on jatkuva operaatio Elämys. Britit, jos ketkä, taitavat menneisyyden leipomisen makoisaan ja helposti sulavaan muotoon. Tutkimaan pääsee niin tunneleita, linnaa kuin vallejakin ja jos oma mielikuvitus loppuu kesken, apua löytyy jos jonkinlaista.

Päälinna on jo itsessään vaikuttava paikka. Vaikuttavuutta lisää, että se on sisustettu osin 1100-luvun asuun. Yksi oikean takan ääressä lämmitelleistä vapaaehtoistyöntekijöistä kertoi, että seinävaatteiden värit ja kuosit sekä huonekalujen mallit on poimittu huolellisesti vanhoista käsikirjoituksista. Takana on siis pitkä tutkimusprojekti ja jälki sen mukaista.

Eikä siinä kaikki. Kurkistellessamme näkymiä linnan tuuliselta katolta viereemme tuli turkiksiin pukeutunut nuori mies, joka manaili "tätä helvetin kylmää maata". Palaset alkoivat loksahdella paikoilleen palatessamme linnan pääsaliin, jossa keskiaikaisittain pukeutunut pariskunta kävi kiivasta riitaa. Henrik II ja Eleonoora Akvitanialainenhan siinä ottivat yhteen perintökysymyksistä ja maiden hallinnasta. Turkisviittainen kaveri oli tietysti heidän poikansa Rikhard "Leijonamieli". Näistä valtakuvioista kävijöitä oli luonnollisesti valistettu lyhyellä ja humoristisella multimediaesityksellä ennen siirtymistä itse linnaan. 

Tapaan suhtautua hieman epäluuloisesti kaikenlaisiin "historian elävöittämisiin", olivatpa kyseessä näytellyt kohtaukset tai lasten puuhanurkkaukset. Ne ovat helposti muovisia ja mutkat suoriksi vetäviä (ja toisinaan kiusaannuttavia, jos pahaa aavistamatonta yleisöä vedetään väkisin mukaan leikkiin). Mutta Doverissa kaikki napsahteli nautittavasti kohdalleen. Tosin - jos nyt jotakin huomautettavaa haluaa hakea - näyttelijöiden olisi pitänyt puhua nykyenglannin sijasta muinaisranskaa.

Oma näkökohtansa tietysti on, mitä tällaisella historiallisen perinnön vaalimisella haetaan, millaisia muotoja se ottaa ja onko siinä kenties jotain ongelmakohtia. Tämä ei koske pelkästään elävöittämisyrityksiä, vaan ylipäänsä historiallisia paikkoja, rakennuksia, muistomerkkejä, kirjallisia esityksiä... Historiaa, maantiedettä, maisemaa ja muistin merkitystä tutkinut David Lowenthal on hienosti purkanut heritage -käsitettä, joka kääntyy suomeksi perinnöksi, ehkä tarkentaen kulttuuriperinnöksi.

Hänen mukaansa kulttuuriperintöä vaalitaan nykyisin vimmaisemmin kuin koskaan. Sen arvoa ei kukaan kyseenalaista. Yhtenä syynä on nykyihmisen irrallisuus ja tarve hakea "omia" juuriaan, eikä markkinatalouskaan ulkona kuviosta ole. Tässä innossa on toki puolensa, mutta myös ongelmansa.

Ensinnäkin kulttuuriperinnön määrittely ja rakentaminen ovat osaltaan tekemässä menneisyydestä esitystä, jossa asiat seuraavat toistaan siistissä kronologisessa järjestyksessä. Historian esittämistä ja kertomista sävyttää aina tietynlainen "jälkiviisaus": me - toisin kuin tuolloin eläneet - tiedämme, mitä tietyn hetken jälkeen tapahtui, eikä se voi olla värittämättä käsityksiämme kyseisestä hetkestä. Taaksepäin katsottuna asiat näyttävät aina selkeämmiltä kuin tapahtuessaan:

Historical hindsight tidies chaos into order, often into predestined sequence, as though things could not have happened otherwise. 
(Lowenthal: The Heritage Crusade and the Spoils of History)

Menneestä laadittu esitys on niin ikään väistämättä vajavainen. Se, mitä historiasta päätyy kerrottavaksi ja toistettavaksi, on vain murto-osa tapahtuneesta, puhumattakaan puhutusta, ajatellusta, kaikesta siitä, mistä ei ole jäänyt jälkiä. Edelleen se, mitä kerrottavaksi on valikoitunut ja yhä valikoituu, ei suinkaan aina ole sattumanvaraista.

Historian yksinkertaistamisessa helposti sulavaan muotoon piileekin se ongelma, että yksipuolisuudessaan se kertoo vain yhden tarinan, yhden näkökulman. Kun tuon näkökulman tavoitteena on tietyn yhteisön tai ryhmän identiteetin vahvistaminen, mennään jo aavistuksen verran vaarallisille vesille historian hyväksikäytön suhteen. Englannissa heritage -ajattelu ei ole ehkä niin selvästi patriotismin leimaamaa kuin monessa muussa paikassa (jätän esimerkit nyt tässä mainitsematta), mutta kyllähän sekin perustuu enemmän tai vähemmän viralliseen ja "lukkoon lyötyyn" historiantulkintaan, eräänlaiseen menneisyyskaanoniin.

Metahistoriallisten pohdintojen ohella käytännön kysymyksiä ovat Lowenthalin mukaan muun muassa se, miten esimerkiksi historiallisesti arvokkaaksi koetut paikat määritellään - mikä on tarpeeksi arvokasta tai vanhaa, mihin raja vedetään - ja miten menneen merkkejä sivuavaa kulttuuripolitiikkaa tehdään. Mikä on se taho, joka sitä tekee? Entä irrottaako museointi paikan, rakennuksen tai muun jäänteen asiayhteydestään? Kuka saa hyötyä taloudellisesti kulttuuriperinnöstä? Ja niin edelleen.

Mutkikas ja monitahoinen aihe kaiken kaikkiaan. Mutta äärimmäisen mielenkiintoinen ja tärkeämpi kuin päältä arvaisi, väitän.