perjantaina, maaliskuuta 01, 2013

Sarvekkaat ystävämme

Pagistaanissa on ehkä havaittavissa lievää taisteluväsymystä, kun mitään erityisen järkevää ja analyyttistä ei jaksa eikä ehdi kirjoittaa. Jatketaan siis vanhalla, tutulla silppulinjalla - vähän sitä sun tätä.

Sitä paitsi nyt on perjantai ja kevennyksen paikka.

Jotain allekirjoittaneen mielentilasta - kenties myös aivokapasiteetista - kertonee sekin, että jo monena päivänä olen käynyt töiden lomassa nauramassa tälle videolle, jossa vuohet huutavat kovin inhimillisillä äänillä (ja taas nauratti hirveästi, kun katsoin sen linkitystä varten).

Pagistaanissahan on aina pidetty vuohista. Minulla on ollut kunnia omistaakin kaksi perin persoonallista sorkkaeläintä parin vuoden ajan. Viime aikoina kontakteja sarvekkaisiin ystäviimme on kuitenkin ollut lähinnä Alpeilla.

Viime kesänä mieltä lämmitti erityisesti muuan sattumus wallisinvuohien parissa. En tiedä, miten tuon vuohirodun nimi kääntyisi oikeaoppisesti suomeksi; saksaksi se on Walliser Schwarzhalsziege ja englanniksi Valais Blackneck goat. Joka tapauksessa kyseessä on hyvin kaunis eteläsveitsiläinen vuohirotu, joka oli jo häviämässä tuottoisampien lypsyrotujen tieltä. Sen ominaispiirteenä on pitkä turkki, joka jakautuu kuin viivottimella vedettynä mustaan etupäähän ja valkoiseen takapäähän. Kuten kuvista näkyy, aikuisilla on myös hieno otsatukka.

Olimme siipan kanssa laskeutumassa sateisena aamuna vuorilta laaksoon, kun polku meni - kuten ne usein menevät - eläinaitauksen läpi. Niityn toisella puolella näkyi laiduntamassa iso kööri wallisinvuohia. Joku niistä huomasi meidät porttia avatessamme ja kohta koko lauma - noin kolmekymmentä mustavalkoista liuhupartaa - tuli täyttä laukkaa meitä kohti. Vaikuttava näky!

En tiedä, mitä vuohet satunnaisilta kulkijoilta halusivat. Jotain syötävää oletettavasti. Yhtä kaikki ne asettuivat ympärillemme tiiviiseen, toiveikkaaseen piiriin ja katsoa nakottivat meitä odottavasti. Pienimmät kilit kipaisivat viereisen ladon kiviseinälle nähdäkseen paremmin. Jotain ryysiksestä ehkä kertoo se, ettei tungeksivasta vuohilaumasta saanut vasemmanpuoleista otosta parempaa kuvaa.

Aikansa ne meitä katselivat ja kuuntelivat pahoittelujamme, ettei meillä ollut mukana mitään vuohia kiinnostavaa tarjottavaa. Rapsuteltavaksi sarvipäät eivät suostuneet, vaan väistivät kättä. Sitten ne kyllästyivät, palasivat omiin laidunnuspuuhiinsa ja me jatkoimme matkaamme. Kulkiessamme huomasimme kyltin, jossa kerrottiin lauman olevan osa EU:n tukemaa alkuperäisrotujen elvytysprojektia.

Sentään vuohet eivät lähteneet seuraamaan meitä, kuten miehelle jonkin kerran on Alpeilla käynyt. Ehkä emme vielä parin maastoyöpymisen jälkeen haisseet tarpeeksi vahvasti ollaksemme potentiaalisia johtajapukkeja. 

2 kommenttia:

Jenny kirjoitti...

Potentiaaliset johtajapukit :D

Kati Parppei kirjoitti...

Nih! Olemme monet kerrat miettineet, mistä moinen käytös vuohilla kumpuaa. Toisaalta kyllä minunkin vuoheni lähtivät mielellään pihasta ohikulkijoiden matkaan, jos tilaisuus tuli. Voi olla, että syynä on ihan vain vaihtelunhalu ja uteliaisuus.