Kana ja tuulihaukka

Ei, otsikko ei viittaa englantilaiseen pubiin. Mahdollista se kyllä olisi.

Olin jo iltapuhteenani naputtelemassa tarinaa Doverin linnasta, kun osuin lukemaan Jukka Kemppisen pakinointia puhetaidosta tai pikemminkin -taidottomuudesta. Se sattui niin makeasti yksiin viime aikojen mietteideni kanssa, etten malttanut olla tarttumatta aiheeseen. Kemppistä lainaten:

Roomalainen perinne tuntee ja ylistää useitakin huonoja puhujia, ja Kreikassa oli kokonainen maakunta, Lakedaimon eli Sparta, jonka asukkaat olivat kuuluisia vähäsanaisuudestaan. Samaa ominaisuutta muuten ylistetään myös viikinkikirjallisuudessa.

Omassa historiassamme henkilöitä, joita kirjallisten muistiinpanojen mukaan ei ympäröinyt seurallinen puheensorina, olivat esimerkiksi Mannerheim ja Ryti. Lisäisin mielelläni Tannerin, mutta en ole aivan varma. Kaikki mainitut olivat ainakin jokseenkin kehnoja puheen pitäjiä, eikä ole tietoa, että he olisivat koskaan puhuneet ketään pyörryksiin.

Täällä Cambridgessa olen yllättynyt siitä, miten moni lukee esitelmän tai luennon suoraan paperista. Hyvin moni. Enkä puhu nyt opiskelijoista. Vain kerran olen osunut kuuntelemaan sarjaa, jossa luennoitsija kuljeskeli yleisön edessä kuin olohuoneessaan ja piti kolme briljanttia esitelmää - ilman paperin paperia ja silmin nähden esiintymisestä nauttien. Jos hänellä jotain muistiinpanoja oli, ei niistä vilaustakaan näkynyt ainakaan auditorion takariveille.

Entä allekirjoittanut? Oikeastaan täällä olen taas tullut pohtineeksi sitä tosiasiaa, etten ole luontainen puhuja. En millään kielellä, en missään tilanteessa. Ajattelen kirjoittamalla, en puhumalla. Suullisesti muotoilen asiat hitaasti ja tarvitsen siihen kiireettömyyden tunnetta. Usein lopputulos tuntuu jäävän räpistelyksi. Kirjoittamalla taas pääsen lentoon saman tien. Ja se lento on enimmäkseen helppoa, kepeää ja nautinnollista. Ero on kuin kanalla ja tuulihaukalla.

En jännitä esiintymistä yleisön edessä, enkä kammoksu esimerkiksi luentojen pitämistä. En myöskään lue sanottavaani paperista yleisöön katsomatta, mutta tarkan kirjallisen konseptin etenemiselleni tarvitsen. Niin ikään koen aina alisuoriutuvani tilanteissa, joissa joudun reagoimaan kysymyksiin ilman miettimisaikaa, vaikka aihe olisi läpeensä tuttu. Esimerkkeinä mainittakoon haastattelut ja yleisön kysymyksiin vastaaminen esitelmän päätteeksi. Selviän niistä miten kuten, mutta tunnen itseni hyvin kiusaantuneeksi ja kankeaksi. Se ei kuulemma päälle päin näy - ainakaan aina - mutta kokemusta se ei miksikään muuta.

Moni kollega on sanonut nauttineensa väitöstilaisuudestaan täysin siemauksin vauhtiin päästyään. Minä olen luonut puhujaan sivusilmäyksen ja pysynyt hiljaa.

Toki kyseessä on taito, joka jonkin verran kehittyy kokemuksen ja ajan myötä. Monen vuoden etätyöt eivät liene suullista ilmaisua parantaneet, mitä tulee kykyyn käydä spontaania keskustelua oman alan asioista. Mutta uskon yhä vakaammin, että se on myös taipumuskysymys. Yksi ilmaisee itseään paremmin tekstillä, toinen puheella. Joiltakin onnekkailta molemmat onnistuvat yhtä hyvin.

Kysymisessä olen kyllä taitava. Ehkä siksi toimittajan työt luonnistuvat. Olen myös mielelläni niiden joukossa, jotka esittävät kysymyksiä luennon päätteeksi. Mutta poliitikkona olisin surkea tapaus. Jos sanottavaa joskus löytyisikin, vakuuttavan sanomisen kyvyn kanssa olisi niin ja näin - ainakin, jos puhetta ei olisi aikaa muotoilla huolella etukäteen. Kemppisen sanat vahvistavat ajatustani, että järjestys on juuri päinvastainen suhteessa siihen, mitä nykyään vaaditaan:

Sujuvuuden ihanne ei ole ongelmaton. Silti jotenkin tuntuu, että tämän hetken politiikassa ja muussa julkisessa elämässä sanojensa punnitsija ei potkisi pitkälle. Elämmekö puppupuheiden korkeasuhdanteessa?

Pidän kyllä tuosta ystävällisestä kuvauksesta "sanojen punnitsija". Synkempinä hetkinä olen määritellyt kaltaiseni kankeakielisen puhujan suorasanaisemmin.

Toki mielessäni vain. Tai kenties kirjaimin.