Lukekaapa Taviokuurnan teksti, jossa hän referoi (allekirjoittaneenkin kovasti arvostaman) evoluutiobiologi Jared Diamondin näkemyksiä ihmiskunnan nykytilasta ja tulevaisuudesta. Surullinen tosiasia on, että ongelmat eivät ole jossain muualla, kaukana meidän leppoisasti soljuvasta arjestamme.
Kirjoituksen kuvaamista syy- ja seuraussuhteista nousivat mieleen ne lapselliset yleisönosastokommentit, joissa suomalaiset ilakoivat ilmastonmuutoksesta: "antaa tulla vaan, sitten meilläkin on lämmintä". En minäkään halua leikkiä tuomiopäivän profeettaa, mutten malta olla toteamatta, että esimerkiksi huolta ja hätää aiheuttanut H1N1-influenssa voi olla - ja todennäköisesti onkin - vasta alkua, jos ongelmavyyhti jatkaa sotkeutumistaan ja kiristymistään.
Mitä sitten voi tehdä? Olla ajattelematta koko asiaa, vai uuvuttaa itsensä henkilökohtaisella ristiretkellä maailman pahuutta vastaan? Kävin taannoin haastattelemassa tästä kiperästä aiheesta erästä eko- ja ympäristöpsykologia, joka vetosi vanhaan viisauteen: pitäisi oppia tunnistamaan ne asiat, joihin voi vaikuttaa niistä, joille ei itse voi mitään. Kun ihminen kokee pystyvänsä vaikuttamaan edes johonkin ja tekemään oman, pienen osansa tilanteen parantamiseksi, mielenrauha tulevaisuusuhkien keskellä löytyy helpommin.
Jututettavani toi myös esille työuupumuksen, ahdistuksen ja ympäristökysymysten yhteyden: niin kauan kuin yhteiskunta ylläpitää ja vahvistaa tehokkuuden ja tuottavuuden arvomaailmaa, ihmiset päätyvät väsyttämään itsensä rahan ja tavaran kilpavarustelulla huomaamatta itsekään, mihin elämä valuu. Sama kulutuskeskeisyys sahaa oksaa tulevaisuuden elämisen edellytysten alta.
Psykologi totesi asiassa piilevän paradoksin: hidastamalla tahtia itsensä, läheistensä ja ympäristönsä hyväksi ihmiset luulevat joutuvansa luopumaan jostakin, vaikka asia olisi aivan päinvastoin.
Siitä, onko todellista vaurautta aika vai raha, on kirjoittanut muun muassa Osmo Soininvaara, viime aikoina ymmärtääkseni myös moni muu. Ehkä jonkinlainen kulttuurinmuutos on näköpiirissä?
sunnuntai, syyskuuta 27, 2009
perjantaina, syyskuuta 25, 2009
Sisarukset
Pennut kasvavat, kuten asiaan kuuluu. Kasvattajan lähettämässä kuvassa ruskea Juri ja sen sininen sisko Selma (toisen narttumme kaima siis) ovat unten mailla. Tänään tapaankin pienen koiranpojan naamakkain. Suunta on Jyväskylän kautta kohti Pohjois-Karjalaa, jossa on tiedossa kaverin häät, syksytöitä mökillä ja muita töitä Joensuussa. Aikataulu on tuttuun tapaan tiiviinpuoleinen, kun jo maanantaina pitää palata takaisin kotisorvin ääreen.
Flunssan lisäksi ilmassa on kasvavaa taisteluväsymystä, mutta vielä on jaksettava rutistaa. Samalla on suunnattava katsetta kohti tulevaa; nelivuotinen tutkijakoulutettavan pestini loppuu vuoden vaihteessa ja kylmä maailma odottaa.
tiistaina, syyskuuta 22, 2009
Syksyä
On Pagistaanissa tehty muutakin kuin pohdittu kaiken katoavaisuutta. Historia on kyllä alana sellainen, ettei aihetta voi oikein paeta, vaikka haluaisikin. Kuolleiden kanssahan tässä seurustellaan.
Pikainen katsaus elävien kuulumisiin kertoo muun muassa seuraavaa:
Väitöskirjaa viimeistelen vimmaisesti ohjaajan kommenttien luotsaamana. Esimerkiksi sienimetsään en ole ehtinyt kertaakaan, mikä kuvaa tilannetta paremmin kuin mikään muu. Toisaalta uudella paikkakunnalla on aina oma urakkansa löytää hyvät apajat, eikä siihen urakkaan ole nyt ollut tilaisuutta.
Puolukatkin jäivät poimimatta ainakin Ylä-Karjalan tutuilta paikoilta, jotka kaupalliset poimijat kuulemma tyhjensivät aivan mökin pihapiiriä myöten. Sama koski koko suurta niemeä. Siinä, missä amatööripoimijan jäljiltä voi vielä kerätä toisen ja kolmannenkin saaliin, nämä olivat anopin mukaan tehneet äärimmäisen tarkkaa työtä. Kauempaa korvesta ja saarista olisi ehkä löytynyt marjaa, jos siis itään olisimme ylipäänsä ehtineet puolukka-aikaan.
En ole vielä oikein päättänyt, mitä ajatella asiasta - siis kaupallisen marjanpoiminnan lisääntymisestä ja sen käytännön järjestelyistä. Siispä en sano siitä mitään. Muuta kuin sen, että metsiinhän mahtuu väkeä ja marjaa riittää, mutta orjatyötä ei saa kenelläkään teettää, ja pihapiirit olisi syytä ohjeistaa jättämään rauhaan silloinkin, kun asukkaat eivät ole paikalla. Kunnon pelisäännöt tarvitaan, muuten on aivan turha toivoa sopuisaa yhteiseloa kaupallisten poimijoiden ja paikallisten välille.
Jos lie koskaan. Inhimillinen perikateus on sitkeää lajia ja kaikesta "omaksi" katsotusta pidetään lujasti kiinni, oli laillisia perusteita tai ei.
Sisko ja lankomies kävivät viikonloppuna kylässä, mikä toi mukavan ja tervetulleen tauon kirjapinon keskellä istumiseen ja näytön tuijottamiseen. Ilta kului sushin ja sympaattisen irkkubaarin merkeissä. Allekirjoittaneelle tosin iski puskan takaa ärhäkkä blitzkrieg-flunssa, joka ei jättänyt neuvottelun varaa. Sen kourissa pärskitään ja kärvistellään edelleen toivoen, ettei virus salamatkustanut Tampereelle.
Lopuksi pikku-uutiset:
Pihavaahtera alkaa saada väriä ja oravat juoksevat edes takaisin hakemassa tammesta terhoja.
Omenoita on saatu naapureilta ja marja-aronioita varastettu kaupungin pensaista. Sosetta ja hilloa on keitetty ja raastetta pakastettu. Myös piirakkaa on tehty muun muassa Kuusenkerkän ohjeella.
Kaksi kolmesta perhoskämmekästä kukkii, samoin kiinanruusu.
Koiranpoika venäytti käpälänsä hössöttäessään lauantaina ja ontui sitä jonkun tunnin surkeana, mutta unohti vaivansa saman tien vieraiden saavuttua.
Allekirjoittaneelta nyysittiin kengät kuntosalin kenkähyllystä, mikä aiheuttaa edelleen suhteetonta ja voimatonta kiukkua - jos se oli vahinko, miksei tyyriitä ja juuri minun jalkoihini täydellisiä töppösiä ole vetoomuksistani huolimatta tuotu takaisin? Uskoni ihmiskuntaan on kokenut tainnuttavan kolauksen.
Siinäpä tärkeimmät tällä erää. Nauttikaa harvinaisen kauniista ja lempeästä syksystä niin kauan kuin sitä riittää!
Pikainen katsaus elävien kuulumisiin kertoo muun muassa seuraavaa:
Väitöskirjaa viimeistelen vimmaisesti ohjaajan kommenttien luotsaamana. Esimerkiksi sienimetsään en ole ehtinyt kertaakaan, mikä kuvaa tilannetta paremmin kuin mikään muu. Toisaalta uudella paikkakunnalla on aina oma urakkansa löytää hyvät apajat, eikä siihen urakkaan ole nyt ollut tilaisuutta.
Puolukatkin jäivät poimimatta ainakin Ylä-Karjalan tutuilta paikoilta, jotka kaupalliset poimijat kuulemma tyhjensivät aivan mökin pihapiiriä myöten. Sama koski koko suurta niemeä. Siinä, missä amatööripoimijan jäljiltä voi vielä kerätä toisen ja kolmannenkin saaliin, nämä olivat anopin mukaan tehneet äärimmäisen tarkkaa työtä. Kauempaa korvesta ja saarista olisi ehkä löytynyt marjaa, jos siis itään olisimme ylipäänsä ehtineet puolukka-aikaan.
En ole vielä oikein päättänyt, mitä ajatella asiasta - siis kaupallisen marjanpoiminnan lisääntymisestä ja sen käytännön järjestelyistä. Siispä en sano siitä mitään. Muuta kuin sen, että metsiinhän mahtuu väkeä ja marjaa riittää, mutta orjatyötä ei saa kenelläkään teettää, ja pihapiirit olisi syytä ohjeistaa jättämään rauhaan silloinkin, kun asukkaat eivät ole paikalla. Kunnon pelisäännöt tarvitaan, muuten on aivan turha toivoa sopuisaa yhteiseloa kaupallisten poimijoiden ja paikallisten välille.
Jos lie koskaan. Inhimillinen perikateus on sitkeää lajia ja kaikesta "omaksi" katsotusta pidetään lujasti kiinni, oli laillisia perusteita tai ei.
Sisko ja lankomies kävivät viikonloppuna kylässä, mikä toi mukavan ja tervetulleen tauon kirjapinon keskellä istumiseen ja näytön tuijottamiseen. Ilta kului sushin ja sympaattisen irkkubaarin merkeissä. Allekirjoittaneelle tosin iski puskan takaa ärhäkkä blitzkrieg-flunssa, joka ei jättänyt neuvottelun varaa. Sen kourissa pärskitään ja kärvistellään edelleen toivoen, ettei virus salamatkustanut Tampereelle.
Lopuksi pikku-uutiset:
Pihavaahtera alkaa saada väriä ja oravat juoksevat edes takaisin hakemassa tammesta terhoja.
Omenoita on saatu naapureilta ja marja-aronioita varastettu kaupungin pensaista. Sosetta ja hilloa on keitetty ja raastetta pakastettu. Myös piirakkaa on tehty muun muassa Kuusenkerkän ohjeella.
Kaksi kolmesta perhoskämmekästä kukkii, samoin kiinanruusu.
Koiranpoika venäytti käpälänsä hössöttäessään lauantaina ja ontui sitä jonkun tunnin surkeana, mutta unohti vaivansa saman tien vieraiden saavuttua.
Allekirjoittaneelta nyysittiin kengät kuntosalin kenkähyllystä, mikä aiheuttaa edelleen suhteetonta ja voimatonta kiukkua - jos se oli vahinko, miksei tyyriitä ja juuri minun jalkoihini täydellisiä töppösiä ole vetoomuksistani huolimatta tuotu takaisin? Uskoni ihmiskuntaan on kokenut tainnuttavan kolauksen.
Siinäpä tärkeimmät tällä erää. Nauttikaa harvinaisen kauniista ja lempeästä syksystä niin kauan kuin sitä riittää!
maanantaina, syyskuuta 14, 2009
Sisäinen ruumis
Ties kuinka monetta kertaa: danse macabre-maalaus Inkoon kirkosta. Se on vain niin hieno.Taannoin valtakunnallisen päivälehden päätoimittaja pohti vanhustenhoidon tilaa ja totesi, että meidän nykyajan vauhtisokeiden ihmisten pitäisi löytää "sisäinen ruumiimme", eli tiedostaa oma vanhenemisemme ja kuolevaisuutemme.
Pidin kommentista. Yhteiskunnastamme kun elämän rajallisuus on siivottu tehokkaasti pois. Onhan jo sana ruumis useimmissa yhteyksissä - siis eläviä ihmisiä tarkoitettaessa - korvattu kliinisellä kuntosalisanalla keho. Rypistyminen on rumaa ja vanheneminen vastenmielistä.
Mitä tästä seuraa? Mutkia suoriksi vetäen vaikkapa hääpareja, jotka vaativat kaunista pappia. Olemisesta katoaa sen tummasävyinen syvyys. Kauniiden, rohkeiden ja tehokkaiden maailmaan eivät kuulu ihmisen heikkous, rumuus ja kuolevaisuus.
Niin ainakin halutaan uskoa.
Minäkin pelkään kuolemaa. Ennen muuta pelkään läheisteni lähtöä - en halua ajatella maailmaa, jossa heitä ei enää ole. Vähän myös omaani. Ajatus kaiken katoavaisuudesta ahdistaa aamuöisin, kun on hiljaista ja pimeää. Mutta tanssiinkutsu tulee kaikille vuorollaan. Sen tiedon kanssa on kai vain elettävä, kunnes kuolee; koetettava tulla sopivasti sinuiksi sisäisen ruumiinsa kanssa.
Näköjään asiaa on pohdittu Pagistaanissa aiemminkin. Ja pohditaan vastakin, hiljaa mielessä jollei tekstinä.
lauantaina, syyskuuta 12, 2009
Juri
"On oma nautintonsa hulluudessa; sen tietää hullut."- Dryden, The Spanish Friar
Kolme menee siinä missä kaksikin. Ja kun vanhimmasta aika jättää, ei kukaan jää yksin. Sitä paitsi avaruuslentäjä tarvitsee apupilotin.
maanantaina, syyskuuta 07, 2009
Mummonmökki, neljä huonetta
Taannoin paikallislehdessä oli ilmoitus, jossa haluttiin vuokrata mummonmökki. Tarkempina toiveina esitettiin neljä huonetta, keittiö, sauna ja iso piha.
Tätä sitten joutessamme pohdimme eräässä sosiaalisessa mediassa. Mielikuvat mummonmökistä olivat jokseenkin yksituumaisia ja ainakin kaksi huonetta pienempiä kuin ilmoituksen toivekoti. Paras kommentti tuli eräältä keskusteluun osallistuneelta kulttuuriantropologilta. Hän totesi ilmoituksen olevan oiva esimerkki haaveiden ja todellisuuden yhteentörmäyksestä: hänen visiossaan perhe haaveili punamullatusta mökki-idyllistä pioneineen ja ukonhattuineen, mutta lasten jääkiekkokamoja ja pleikkareita sekä iskän kotiteatteria ja äiskän kodinhoitohuonetta olisi turha koettaa mahduttaa kamariin ja hellahuoneeseen.
Ja sen jättitrampoliininkin pitäisi pihalle sopia.
Viime aikoina on tullut useammassakin seurassa pohdiskeltua asumiskulttuurin muutosta. Maallikkohavainnot kun kertovat, että uusissa omakotitaloissa tapaa olla pinta-alaltaan melko pieni - joskin ehkä korkea - olohuone. Muista asuinhuoneista neliöitä löytyykin reilusti. Muutenkin on suosittu suuria taloja, tosin viime aikoina pienempien asumusten kysyntä on ollut kasvamaan päin.
Meidän neljän huoneen ja keittiön torppamme on rakennettu vuonna 1962. Asuinneliöitä on 90, joiden lisäksi alakerrasta löytyy toinen mokoma sauna- ja varastotilaa. Tämänikäisissä ja hieman nuoremmissa taloissa olohuone näyttää usein olevan hulppean suuri, mutta makuuhuoneet nykymittapuun mukaan pieniä (elintaso oli 60-luvulla jo noussut rintamamiestalojen ajoista; kussakin talossa asui yksi perhe ja lapsilla saattoi jo olla ainakin yksi oma huone).
Liekö niin, että muutoksessa heijastuu elämäntapojen muuttuminen yhteisökeskeisestä yksilöllisempään? Ennenhän koko perhe kokoontui katsomaan televisiosta samoja ohjelmia ja viettämään muutenkin aikaa yhteisissä tiloissa. Niin ikään tuttavien luona kyläiltiin enemmän. Nykyisin taas lapsilla näyttää yhä useammin olevan omissa huoneissaan telkkarit, tietokoneet, pelit ja vehkeet. Vapaa-aikaa vietetään ennemmin yksilöinä kuin perheenä, kukin omassa solussaan touhuten ja medioita kuluttaen. Kyläillä ei ehditä tai jakseta, ainakaan spontaanisti arki-iltaisin. Mihin suurta olohuonetta siis tarvittaisiin?
Varmasti taustalla on muitakin arkkitehtonisia trendejä, mutta onhan tuo aika järkeenkäypää - olisi perin outoa, jos ajan henki ei näkyisi kulloisissakin asumuksissa. Saa nähdä, millaisia taloja kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä halutaan. Miten ilmastonmuutos ja energiansäästöpaineet näkyvät, ja muuttuuko ihmisten sosiaalinen kulttuuri johonkin suuntaan? Ihannoimatta sen kummemmin menneitä aikoja voinee kysyä, tuleeko yltiöyksilöllisyys joskus tiensä päähän. Entä suorittamisen ja tehokkuuden yliarvostaminen; onko ihmisillä vielä jonain päivänä enemmän aikaa ja intoa hakeutua toistensa seuraan muutenkin kuin virtuaalisesti?
Tätä sitten joutessamme pohdimme eräässä sosiaalisessa mediassa. Mielikuvat mummonmökistä olivat jokseenkin yksituumaisia ja ainakin kaksi huonetta pienempiä kuin ilmoituksen toivekoti. Paras kommentti tuli eräältä keskusteluun osallistuneelta kulttuuriantropologilta. Hän totesi ilmoituksen olevan oiva esimerkki haaveiden ja todellisuuden yhteentörmäyksestä: hänen visiossaan perhe haaveili punamullatusta mökki-idyllistä pioneineen ja ukonhattuineen, mutta lasten jääkiekkokamoja ja pleikkareita sekä iskän kotiteatteria ja äiskän kodinhoitohuonetta olisi turha koettaa mahduttaa kamariin ja hellahuoneeseen.
Ja sen jättitrampoliininkin pitäisi pihalle sopia.
Viime aikoina on tullut useammassakin seurassa pohdiskeltua asumiskulttuurin muutosta. Maallikkohavainnot kun kertovat, että uusissa omakotitaloissa tapaa olla pinta-alaltaan melko pieni - joskin ehkä korkea - olohuone. Muista asuinhuoneista neliöitä löytyykin reilusti. Muutenkin on suosittu suuria taloja, tosin viime aikoina pienempien asumusten kysyntä on ollut kasvamaan päin.
Meidän neljän huoneen ja keittiön torppamme on rakennettu vuonna 1962. Asuinneliöitä on 90, joiden lisäksi alakerrasta löytyy toinen mokoma sauna- ja varastotilaa. Tämänikäisissä ja hieman nuoremmissa taloissa olohuone näyttää usein olevan hulppean suuri, mutta makuuhuoneet nykymittapuun mukaan pieniä (elintaso oli 60-luvulla jo noussut rintamamiestalojen ajoista; kussakin talossa asui yksi perhe ja lapsilla saattoi jo olla ainakin yksi oma huone).
Liekö niin, että muutoksessa heijastuu elämäntapojen muuttuminen yhteisökeskeisestä yksilöllisempään? Ennenhän koko perhe kokoontui katsomaan televisiosta samoja ohjelmia ja viettämään muutenkin aikaa yhteisissä tiloissa. Niin ikään tuttavien luona kyläiltiin enemmän. Nykyisin taas lapsilla näyttää yhä useammin olevan omissa huoneissaan telkkarit, tietokoneet, pelit ja vehkeet. Vapaa-aikaa vietetään ennemmin yksilöinä kuin perheenä, kukin omassa solussaan touhuten ja medioita kuluttaen. Kyläillä ei ehditä tai jakseta, ainakaan spontaanisti arki-iltaisin. Mihin suurta olohuonetta siis tarvittaisiin?
Varmasti taustalla on muitakin arkkitehtonisia trendejä, mutta onhan tuo aika järkeenkäypää - olisi perin outoa, jos ajan henki ei näkyisi kulloisissakin asumuksissa. Saa nähdä, millaisia taloja kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä halutaan. Miten ilmastonmuutos ja energiansäästöpaineet näkyvät, ja muuttuuko ihmisten sosiaalinen kulttuuri johonkin suuntaan? Ihannoimatta sen kummemmin menneitä aikoja voinee kysyä, tuleeko yltiöyksilöllisyys joskus tiensä päähän. Entä suorittamisen ja tehokkuuden yliarvostaminen; onko ihmisillä vielä jonain päivänä enemmän aikaa ja intoa hakeutua toistensa seuraan muutenkin kuin virtuaalisesti?
torstaina, syyskuuta 03, 2009
Vaikka mitä
Aamukahvipöydässä mies alkoi yht'äkkiä nauraa hekottaa. Kysyessäni, mikä voi olla niin hauskaa puoli seitsemältä sumuisenharmaana aamuna, hän sanoi lukevansa lehdestä uutista, jossa kerrottiin saastuneen maan piilottelusta ympäri pääkaupunkiseutua.
- Niiiin?
- No kun tässä komisario sanoo, että tontilta "on kuljetettu öljynsekaista maata, rakennusjätettä ja vaikka mitä". Vaikka mitä? Egyptiläisiä muumioita? Natsien kulta-aarteita? Pitäisi kertoa tarkemmin, eikä jättää ihmisiä epätietoisuuteen!
On se aika outo välillä.
Mutta vakavasti puhuen, jos Pagistaanin lainsäädäntö olisi voimassa laajemminkin, ympäristö- ja eläinsuojelurikoksista ei päänsilittelyillä pääsisi. Hemmetti! Ei ole pitkä aika siitä, kun selvisi, että eräs jätefirma oli töräytellyt muina töinään jäteöljyä vesistöihin ja tehnyt sitä melkoisen tovin jäämättä kiinni. Nyt toinen hyvä on jemmannut läpeensä saastunutta maa-ainesta pitkin pääkaupunkiseutua. Ei ole härskiydellä mitään rajaa.
Minusta tuo maa voitaisiin vaikkapa kärrätä asianosaisten omille takapihoille. Passaa siinä sitten kesäiltana grillailla. Jäteöljysankareiden aamukahvi taas määrättäisiin tarjoiltavaksi tuhdin öljyplörön kera seuraavien kymmenen vuoden ajan.
- Niiiin?
- No kun tässä komisario sanoo, että tontilta "on kuljetettu öljynsekaista maata, rakennusjätettä ja vaikka mitä". Vaikka mitä? Egyptiläisiä muumioita? Natsien kulta-aarteita? Pitäisi kertoa tarkemmin, eikä jättää ihmisiä epätietoisuuteen!
On se aika outo välillä.
Mutta vakavasti puhuen, jos Pagistaanin lainsäädäntö olisi voimassa laajemminkin, ympäristö- ja eläinsuojelurikoksista ei päänsilittelyillä pääsisi. Hemmetti! Ei ole pitkä aika siitä, kun selvisi, että eräs jätefirma oli töräytellyt muina töinään jäteöljyä vesistöihin ja tehnyt sitä melkoisen tovin jäämättä kiinni. Nyt toinen hyvä on jemmannut läpeensä saastunutta maa-ainesta pitkin pääkaupunkiseutua. Ei ole härskiydellä mitään rajaa.
Minusta tuo maa voitaisiin vaikkapa kärrätä asianosaisten omille takapihoille. Passaa siinä sitten kesäiltana grillailla. Jäteöljysankareiden aamukahvi taas määrättäisiin tarjoiltavaksi tuhdin öljyplörön kera seuraavien kymmenen vuoden ajan.
maanantaina, elokuuta 31, 2009
Sammakko ja snickarboa
Rautateiden solmukohtaan noussut Riihimäkihän on yksi niistä harvoista suomalaisista kaupungeista, joita ei ole rakennettu veden äärelle. Pienempiä lammikoitakaan täällä ei juuri ole. Sitä yllättyneempi olin, kun iltana muutamana angervonalusta peratessani esiin hyppäsi suuri sammakonrontti. Onneksi en ollut osunut siihen lapiollani! Sammakko löysi pensaikon vierestä sammaleisen painauman, johon se asettui häirityn ja loukkaantuneen näköisenä.Jätettyäni väitöskirjatekstin ohjaajalleni luettavaksi olen yrittänyt kehitellä jos jonkinlaista sijaistoimintaa välttääkseni ylenmääräisen hermoilun, ympyrän kulkemisen ja seinille hyppimisen. Olen viilannut paria artikkelia ja koettanut ideoida ja pohjustaa mahdollisia tulevia työkuvioita (yritän valaa itseeni kenties katteetonta uskoa elämään väitöskirjan jälkeen). Myös keittiö on maalattu ja pihalla siirrelty kasveja paikasta toiseen sammakoiden ja muiden maanrajassa elävien harmiksi.
On onni, että torppamme kaltaisessa paikassa neuroottisen energiansa voi suunnata edes jossain määrin hyödylliseen toimintaan. Kerrostalossa saattaisin päätyä hakkaamaan pikku vasaralla lovia seinään tai kokoamaan kattiloista rumpupatteriston.
Siipalla on omat työpaineensa, joita hän purki viikonloppuna tyhjentämällä tulevan snickarboan - entisen autotallin - muuton aikana sinne kasatusta roinasta ja maalaamalla sen. Herkkä yhdistelmä sinapinkeltaista ja tummaa turkoosia vaihtui askeettiseen valkoiseen, joka suurensi ja valaisi tilan aivan toiseksi. Siellä mahtuu värkkäilemään niin lennokkeja, linnunpönttöjä kuin vanhoja huonekalujakin.
Vielä kun sen käytetyn höyläpenkin löytäisi jostakin. Grafiikkaprässistä ei edes tohdi puhua ääneen; se on hyvin kaukainen haave, jonka toteutuminen edellyttäisi sekä riittävää varallisuutta että "kerran elämässä"-tilaisuutta.
Ja näinkin on hyvä. Enemmän kuin hyvä.
torstaina, elokuuta 27, 2009
Joskus pelottaa
"A man is but the product of his thoughts: what he thinks, he becomes."
- Mahatma Gandhi (1869-1948)
Viime viikonloppuna kävimme Sipoossa siipan "nettideitin" 40-vuotispäivillä. Tarkennuksena mainittakoon, että miehet tosiaan löysivät toisensa takavuosina netistä etsiessään kiipeily- ja vaellusseuraa. Nykyisin siippa on kyseisen kaverin esikoispojan kummisetä, joten yhteyttä tulee pidettyä ainakin merkkipäivien verran.
Yhtä kaikki, kemuissa tuli odotetusti juttua myös kiipeilystä. Kaltaiseni keltanokka kuuntelee aina korvat hörössä tositekijöiden tarinoita, vaikka oma kontribuutio keskusteluun onkin vaatimaton. Tällä kertaa eräs kiipeilyguruista - tosin nykyisin vähemmän asiaa harrastava - pohti sitä, miten kiipeäminen kulkee eri päivinä eri tavoin. Yhtenä sujuu, toisena ei ollenkaan.
- Ja joskus pelottaa niin perkeleesti.
Se oli lohdullista kuultavaa kaverilta, joka on kiivennyt reittejä, joiden lähellekään allekirjoittaneella ei tule kuuna päivänä olemaan asiaa. Ei, vaikka kuinka treenaisi. Se juna meni jo, jos koskaan kohdalle tulikaan.
Sen sijaan vähäiselläkin kiipeilykokemuksella olen tajunnut, miten paljon on tosiaan kiinni omasta korvienvälistä. On äärimmäisen kiinnostavaa ja opettavaista havainnoida omia primitiivireaktioitaan ja niiden seurauksia. Millaisissa tilanteissa alkaa pelottaa perkeleesti? Mitä sitten tapahtuu? Miten voi välttää lamaantumisen ja keskittyä tilanteen ratkaisemiseen?
Etenkin vuorilla könyäminen on tässä suhteessa opettavaista: jos eteen tulee kiperä paikka, vaihtoehtoina on yleensä mennä eteenpäin tai kääntyä takaisin. Jälkimmäinen ei aina edes onnistu, tai saattaa edellyttää koko päivän patikointia lähtöpisteeseen muiden liki yhtä konstikkaiden paikkojen yli. Sen sijaan kotikontujen seinillä tai kallioilla kiipeillessä voi aina todeta, ettei tämä reitti onnistu ainakaan tänään, tulla alas, laittaa tossut reppuun ja lähteä kahvinkeittoon.
Kannattaa tietysti välttää visusti niin hankalia paikkoja, että omat taidot tai uskaltaminen loppuvat oikeasti kesken. Taitavamman kumppanin kanssa reissaaminen onkin siitä mukavaa, että itseään joutuu haastamaan suhteellisen turvallisesti. Toisin sanoen päätyy paikkoihin, joihin ei yksin menisi - eikä kannattaisi mennäkään - mutta pääsääntöisesti niistä on mahdollista päästä yli toisen neuvomana. Se tosin edellyttää sitä, että pystyy jotenkuten hallitsemaan paitsi kehoaan, myös mieltään. Kun vieressä tai takana on kymmenien tai jopa satojen metrien jyrkkä pudotus, on pystyttävä keskittymään sataprosenttisesti siihen, mitä jaloillaan ja käsillään tekee. Panikoimiseen ei ole varaa, koska eteenpäin on päästävä.
Ironisesti voisi todeta, että pelosta on hyötyä, jos se saa ihmisen pysymään poissa hankalista paikoista. Mutta siinä vaiheessa, kun itsensä on niihin paikkoihin järjestänyt, siitä on vain haittaa, ja se pitää yrittää saada aisoihin*.
Mielenkiintoista on myös se, miten paljon itseluottamus tai sen puute saa aikaan. Itseluottamus, luottamus itseen, jonkinlainen sisäsyntyinen usko siihen, että pystyy ja selviää; ei hajoa ulkoisesti sen enempää kuin sisäisestikään. Esimerkiksi siipallani kyseinen ominaisuus on harvinaisen terveellä pohjalla: hän tuntee ja tunnustaa realistisesti rajansa, mutta niiden puitteissa hän menee ja tekee haluamansa asiat jäämättä setvimään omia mielenliikahduksiaan tai kykenemisiään. Ainakin hän yrittää, ja jos ei onnistu, yrittää uudestaan tai jättää asian sikseen saamatta sen kummempia kolhuja egolleen. Saattaapa vielä nauraakin hyväntuulisena omille epäonnistumisilleen ja kompuroinneilleen (ominaisuus, jota varauksetta ihailen ja arvostan).
Samasta syystä hän on muuten mitä parhain opettaja; hänellä ei ole mitään tarvetta pönkittää omaa itsetuntoaan toisen osaamattomuuden tai virheiden kustannuksella.
Allekirjoittaneella taas itseluottamuksen hauraus on se Akilleen kantapää, joka ilmoittaa itsestään aina, kun oma mukavuusraja on ylitettävä tavalla tai toisella. Jostain löytyy aina se pieni, epäilevä ääni supisemaan, että pystytköhän kuitenkaan, tuossa voi käydä huonosti, et kai nyt oikeasti kuvittele osaavasi jotakin; ylipäänsä olevasi jotakin? Sen kuunteleminen voi lannistaa heti kättelyssä niin, ettei mitään uskalla edes yrittää, vaan pakenee pikimmiten turvallisemmille vesille. Epäonnistuminen - joskus jopa se, ettei jotakin asiaa osaa oitis ja opettelematta - taas yllyttää äänen pilkkalauluun, joka tuntuu murentavan itsetunnon olemattomiin.
Vähitellen alan kuitenkin tunnistaa tuon äänen ja huomata, että pystyn vaientamaan sen. Saatan lamaantua hetkeksi kuuntelemaan sitä ja väittää kivenkovaan, etten uskalla tai osaa tehdä jotakin; "en pääse tuosta, varmasti en pääse". Jotenkin - en ole vielä keksinyt, miten se oikein toimii - löydän kuitenkin itsestäni mielentilan, jossa panikoiminen vaihtuu tilanteen rauhalliseen arviointiin ja keskittymisen suuntaamiseen itse asiaan. Mieli tyyntyy ja hätääntyneen hälinän tilalle tulee varmuus omasta pärjäämisestä. On äärimmäisen hämmentävää tajuta, että ratkaiseva muutos tapahtuu vain ja ainoastaan omassa päässä. Mikään ympärillä ei ole muuttunut.
Tällaisetkin oivallukset voisivat jäädä saamatta, ellei joutuisi tilanteisiin, joissa pakko on paras kannustin. Heikon itseluottamuksen kirousta kantavan on helppoa pysyä omalla mukavuusalueellaan tehden vain asioita, jotka tietää osaavansa. Epämukavista, itsensä haastamista vaativista tilanteista voi arkielämässä usein perääntyä ja pysyä ainakin näennäisesti tasapainossa selittämällä perääntymisensä itselleen parhain päin.
Kiipeilyn - ja aiemmin ratsastuksen - myötä luulenkin oppineeni ymmärtämään, että mieltään todella voi ja pitää hallita (hevosen kanssa haastetta lisää vielä se, että pelissä on kaksi tahtoa, kahdet aivot ja väistämätön tosiasia, että omat mielialat siirtyvät hevoseen esimerkiksi tahattoman jännittämisen kautta). Se ei ole mikään klishee tai trendikästä zen-huttua. Lamaantua voi muuallakin kuin kallioseinällä, mutta yhtä lailla eteenpäin on mentävä. Omia tunneryöpsähdyksiä ei kannata aina ottaa todesta; ne tulevat ja menevät. Tunteissaan vellomisen sijaan niitä voi yrittää tarkkailla ja ohjata. Jos päättää etukäteen, ettei osaa, opi tai uskalla, laatii mitä todennäköisimmin itseään toteuttavan ennustuksen ja rajoittaa olemistaan aivan turhaan. Joskus pelottaa niin perkeleesti, mutta loppuviimeksi itse päättää, mitä pelolleen missäkin tilanteessa tekee.
Näin ainakin teoriassa. Käytännössä opeteltavaa riittää tässäkin loppuelämäksi. On kuitenkin ollut hienoa saada edes pieninä välähdyksinä huomata, että se on mahdollista.
*Jos nyt joku kysyy sinänsä järkevän kysymyksen, miksi moisiin paikkoihin pitää ylipäänsä mennä, en voi muuta kuin todeta niiden olevan usein käsittämättömän hienoja ja kaiken vaivan ja pelkäämisen arvoisia. Itsetuntemuksen kehittyminen tulee vielä lisäbonuksena päälle.
- Mahatma Gandhi (1869-1948)
Viime viikonloppuna kävimme Sipoossa siipan "nettideitin" 40-vuotispäivillä. Tarkennuksena mainittakoon, että miehet tosiaan löysivät toisensa takavuosina netistä etsiessään kiipeily- ja vaellusseuraa. Nykyisin siippa on kyseisen kaverin esikoispojan kummisetä, joten yhteyttä tulee pidettyä ainakin merkkipäivien verran.
Yhtä kaikki, kemuissa tuli odotetusti juttua myös kiipeilystä. Kaltaiseni keltanokka kuuntelee aina korvat hörössä tositekijöiden tarinoita, vaikka oma kontribuutio keskusteluun onkin vaatimaton. Tällä kertaa eräs kiipeilyguruista - tosin nykyisin vähemmän asiaa harrastava - pohti sitä, miten kiipeäminen kulkee eri päivinä eri tavoin. Yhtenä sujuu, toisena ei ollenkaan.
- Ja joskus pelottaa niin perkeleesti.
Se oli lohdullista kuultavaa kaverilta, joka on kiivennyt reittejä, joiden lähellekään allekirjoittaneella ei tule kuuna päivänä olemaan asiaa. Ei, vaikka kuinka treenaisi. Se juna meni jo, jos koskaan kohdalle tulikaan.
Sen sijaan vähäiselläkin kiipeilykokemuksella olen tajunnut, miten paljon on tosiaan kiinni omasta korvienvälistä. On äärimmäisen kiinnostavaa ja opettavaista havainnoida omia primitiivireaktioitaan ja niiden seurauksia. Millaisissa tilanteissa alkaa pelottaa perkeleesti? Mitä sitten tapahtuu? Miten voi välttää lamaantumisen ja keskittyä tilanteen ratkaisemiseen?
Etenkin vuorilla könyäminen on tässä suhteessa opettavaista: jos eteen tulee kiperä paikka, vaihtoehtoina on yleensä mennä eteenpäin tai kääntyä takaisin. Jälkimmäinen ei aina edes onnistu, tai saattaa edellyttää koko päivän patikointia lähtöpisteeseen muiden liki yhtä konstikkaiden paikkojen yli. Sen sijaan kotikontujen seinillä tai kallioilla kiipeillessä voi aina todeta, ettei tämä reitti onnistu ainakaan tänään, tulla alas, laittaa tossut reppuun ja lähteä kahvinkeittoon.
Kannattaa tietysti välttää visusti niin hankalia paikkoja, että omat taidot tai uskaltaminen loppuvat oikeasti kesken. Taitavamman kumppanin kanssa reissaaminen onkin siitä mukavaa, että itseään joutuu haastamaan suhteellisen turvallisesti. Toisin sanoen päätyy paikkoihin, joihin ei yksin menisi - eikä kannattaisi mennäkään - mutta pääsääntöisesti niistä on mahdollista päästä yli toisen neuvomana. Se tosin edellyttää sitä, että pystyy jotenkuten hallitsemaan paitsi kehoaan, myös mieltään. Kun vieressä tai takana on kymmenien tai jopa satojen metrien jyrkkä pudotus, on pystyttävä keskittymään sataprosenttisesti siihen, mitä jaloillaan ja käsillään tekee. Panikoimiseen ei ole varaa, koska eteenpäin on päästävä.
Ironisesti voisi todeta, että pelosta on hyötyä, jos se saa ihmisen pysymään poissa hankalista paikoista. Mutta siinä vaiheessa, kun itsensä on niihin paikkoihin järjestänyt, siitä on vain haittaa, ja se pitää yrittää saada aisoihin*.
Mielenkiintoista on myös se, miten paljon itseluottamus tai sen puute saa aikaan. Itseluottamus, luottamus itseen, jonkinlainen sisäsyntyinen usko siihen, että pystyy ja selviää; ei hajoa ulkoisesti sen enempää kuin sisäisestikään. Esimerkiksi siipallani kyseinen ominaisuus on harvinaisen terveellä pohjalla: hän tuntee ja tunnustaa realistisesti rajansa, mutta niiden puitteissa hän menee ja tekee haluamansa asiat jäämättä setvimään omia mielenliikahduksiaan tai kykenemisiään. Ainakin hän yrittää, ja jos ei onnistu, yrittää uudestaan tai jättää asian sikseen saamatta sen kummempia kolhuja egolleen. Saattaapa vielä nauraakin hyväntuulisena omille epäonnistumisilleen ja kompuroinneilleen (ominaisuus, jota varauksetta ihailen ja arvostan).
Samasta syystä hän on muuten mitä parhain opettaja; hänellä ei ole mitään tarvetta pönkittää omaa itsetuntoaan toisen osaamattomuuden tai virheiden kustannuksella.
Allekirjoittaneella taas itseluottamuksen hauraus on se Akilleen kantapää, joka ilmoittaa itsestään aina, kun oma mukavuusraja on ylitettävä tavalla tai toisella. Jostain löytyy aina se pieni, epäilevä ääni supisemaan, että pystytköhän kuitenkaan, tuossa voi käydä huonosti, et kai nyt oikeasti kuvittele osaavasi jotakin; ylipäänsä olevasi jotakin? Sen kuunteleminen voi lannistaa heti kättelyssä niin, ettei mitään uskalla edes yrittää, vaan pakenee pikimmiten turvallisemmille vesille. Epäonnistuminen - joskus jopa se, ettei jotakin asiaa osaa oitis ja opettelematta - taas yllyttää äänen pilkkalauluun, joka tuntuu murentavan itsetunnon olemattomiin.
Vähitellen alan kuitenkin tunnistaa tuon äänen ja huomata, että pystyn vaientamaan sen. Saatan lamaantua hetkeksi kuuntelemaan sitä ja väittää kivenkovaan, etten uskalla tai osaa tehdä jotakin; "en pääse tuosta, varmasti en pääse". Jotenkin - en ole vielä keksinyt, miten se oikein toimii - löydän kuitenkin itsestäni mielentilan, jossa panikoiminen vaihtuu tilanteen rauhalliseen arviointiin ja keskittymisen suuntaamiseen itse asiaan. Mieli tyyntyy ja hätääntyneen hälinän tilalle tulee varmuus omasta pärjäämisestä. On äärimmäisen hämmentävää tajuta, että ratkaiseva muutos tapahtuu vain ja ainoastaan omassa päässä. Mikään ympärillä ei ole muuttunut.
Tällaisetkin oivallukset voisivat jäädä saamatta, ellei joutuisi tilanteisiin, joissa pakko on paras kannustin. Heikon itseluottamuksen kirousta kantavan on helppoa pysyä omalla mukavuusalueellaan tehden vain asioita, jotka tietää osaavansa. Epämukavista, itsensä haastamista vaativista tilanteista voi arkielämässä usein perääntyä ja pysyä ainakin näennäisesti tasapainossa selittämällä perääntymisensä itselleen parhain päin.
Kiipeilyn - ja aiemmin ratsastuksen - myötä luulenkin oppineeni ymmärtämään, että mieltään todella voi ja pitää hallita (hevosen kanssa haastetta lisää vielä se, että pelissä on kaksi tahtoa, kahdet aivot ja väistämätön tosiasia, että omat mielialat siirtyvät hevoseen esimerkiksi tahattoman jännittämisen kautta). Se ei ole mikään klishee tai trendikästä zen-huttua. Lamaantua voi muuallakin kuin kallioseinällä, mutta yhtä lailla eteenpäin on mentävä. Omia tunneryöpsähdyksiä ei kannata aina ottaa todesta; ne tulevat ja menevät. Tunteissaan vellomisen sijaan niitä voi yrittää tarkkailla ja ohjata. Jos päättää etukäteen, ettei osaa, opi tai uskalla, laatii mitä todennäköisimmin itseään toteuttavan ennustuksen ja rajoittaa olemistaan aivan turhaan. Joskus pelottaa niin perkeleesti, mutta loppuviimeksi itse päättää, mitä pelolleen missäkin tilanteessa tekee.
Näin ainakin teoriassa. Käytännössä opeteltavaa riittää tässäkin loppuelämäksi. On kuitenkin ollut hienoa saada edes pieninä välähdyksinä huomata, että se on mahdollista.
*Jos nyt joku kysyy sinänsä järkevän kysymyksen, miksi moisiin paikkoihin pitää ylipäänsä mennä, en voi muuta kuin todeta niiden olevan usein käsittämättömän hienoja ja kaiken vaivan ja pelkäämisen arvoisia. Itsetuntemuksen kehittyminen tulee vielä lisäbonuksena päälle.
maanantaina, elokuuta 24, 2009
Hyvä renki
Perjantaina kollegan kirjanjulkistustilaisuudessa päädyimme pohtimaan, onko Facebookista työnteolle enemmän haittaa vai hyötyä. Mediassahan on kerrottu monien työnantajien suhtautuvan naamakirjaan nyreästi, ja jopa kieltäneen sen käytön työajalla.
Itse olen koettanut yli vuoden ajan selittää skeptiselle siipalleni Facebookin hyviä puolia. Hän kun on vakuuttunut siitä, että siellä vain vältellään töitä ja heitellään kavereita virtuaaliperunoilla (!).
Luulen kyllä, että kysymys on hyvin alasidonnainen. Esimerkiksi konepajan takuiden hoidossa Facebookissa roikkumisesta lienee lähinnä haittaa; puhelimet soivat tauotta ja sähköpostilaatikko täyttyy nopeammin kuin sitä ehtii purkaa. Sen sijaan kotona työskentelevälle tutkijantekeleelle se edustaa työyhteisöä ja virtuaalista kahvihuonetta hyvässä ja pahassa. Kyllä, sinne voi unohtua jaarittelemaan ja selailemaan ihmisten kuva-albumeita varsinkin, kun oma työ tökkii. Mutta siellä puidaan myös ideoita, pohditaan käsitteitä, annetaan kollegiaalisia neuvoja, iloitaan menestyksestä ja kannustetaan huonona päivänä.
Eikä se jaarittelukaan aina turhaa ole. Lukuisten yksinäisten etätyövuosien jälkeen en tiedä, mitä päässäni olisi tapahtunut ilman blogeja ja sittemmin myös muuta sosiaalista mediaa. Ehkä olisin alkanut waltarilaisittain seurustella työpöydän reunalla istuvien venäläismunkkien kanssa. Omasta pääkopastaan on hyvä päästä välillä pois ja kuulla lähimmäisten äänet - edes virtuaalisesti.
Luulen myös, että työkseen kirjoittavat ja tekstiä pyörittelevät saavat Facebookista eniten irti. Jos pitää sanoista ja hahmottaa maailmaa pitkälti verbaalisesti, voi naamakirjassa viettää mitä virkistävimpiä sanailottelun hetkiä, joiden jälkeen oma luomisinto tuntuu saaneen uutta potkua.
Ja kun ystävät ovat pitkin poikin maailmalla, yhteys säilyy luontevan arkisena pikakuulumisten kirjoittamisen ja kommentoinnin avulla. Ei siinä kovin syvällistä ajatuksenvaihtoa käydä - toisinaan ehkä sitäkin - mutta ainakin pysyy jotakuinkin jyvällä siitä, mitä toisen elämässä on meneillään.
Toki, korvike se silti on. Ei statuspäivityksillä ihmisten oikeaa kohtaamista korvata. Ei työasioissa eikä ystävien kanssa. Ehkä Facebookissa ja muissa vastaavissa piileekin jonkinlainen sosiaalisuuden illuusion vaara: varsinkin silloin, kun ihmisten tapaaminen vaatii järjestelyä ja vaivannäköä, on kovin helppoa tyytyä virtuaalikohtaamisiin ja tuntea olleensa päivän mittaan hyvinkin sosiaalinen, puhelias ja kantaaottava tapaamatta ainoatakaan elävää sielua (koiria ei tässä yhteydessä lasketa). Ainakin omalta osaltani olen huomannut, että valppaana on syytä olla ja potkia itseään tarvittaessa ylös, ulos ja ihmisten pariin.
Summa summarum: Facebook on hyvä renki, mutta isännyys on syytä säilyttää visusti omissa käsissä. Myös virtuaaliperunoille suodun ajan ja huomion suhteen.
Itse olen koettanut yli vuoden ajan selittää skeptiselle siipalleni Facebookin hyviä puolia. Hän kun on vakuuttunut siitä, että siellä vain vältellään töitä ja heitellään kavereita virtuaaliperunoilla (!).
Luulen kyllä, että kysymys on hyvin alasidonnainen. Esimerkiksi konepajan takuiden hoidossa Facebookissa roikkumisesta lienee lähinnä haittaa; puhelimet soivat tauotta ja sähköpostilaatikko täyttyy nopeammin kuin sitä ehtii purkaa. Sen sijaan kotona työskentelevälle tutkijantekeleelle se edustaa työyhteisöä ja virtuaalista kahvihuonetta hyvässä ja pahassa. Kyllä, sinne voi unohtua jaarittelemaan ja selailemaan ihmisten kuva-albumeita varsinkin, kun oma työ tökkii. Mutta siellä puidaan myös ideoita, pohditaan käsitteitä, annetaan kollegiaalisia neuvoja, iloitaan menestyksestä ja kannustetaan huonona päivänä.
Eikä se jaarittelukaan aina turhaa ole. Lukuisten yksinäisten etätyövuosien jälkeen en tiedä, mitä päässäni olisi tapahtunut ilman blogeja ja sittemmin myös muuta sosiaalista mediaa. Ehkä olisin alkanut waltarilaisittain seurustella työpöydän reunalla istuvien venäläismunkkien kanssa. Omasta pääkopastaan on hyvä päästä välillä pois ja kuulla lähimmäisten äänet - edes virtuaalisesti.
Luulen myös, että työkseen kirjoittavat ja tekstiä pyörittelevät saavat Facebookista eniten irti. Jos pitää sanoista ja hahmottaa maailmaa pitkälti verbaalisesti, voi naamakirjassa viettää mitä virkistävimpiä sanailottelun hetkiä, joiden jälkeen oma luomisinto tuntuu saaneen uutta potkua.
Ja kun ystävät ovat pitkin poikin maailmalla, yhteys säilyy luontevan arkisena pikakuulumisten kirjoittamisen ja kommentoinnin avulla. Ei siinä kovin syvällistä ajatuksenvaihtoa käydä - toisinaan ehkä sitäkin - mutta ainakin pysyy jotakuinkin jyvällä siitä, mitä toisen elämässä on meneillään.
Toki, korvike se silti on. Ei statuspäivityksillä ihmisten oikeaa kohtaamista korvata. Ei työasioissa eikä ystävien kanssa. Ehkä Facebookissa ja muissa vastaavissa piileekin jonkinlainen sosiaalisuuden illuusion vaara: varsinkin silloin, kun ihmisten tapaaminen vaatii järjestelyä ja vaivannäköä, on kovin helppoa tyytyä virtuaalikohtaamisiin ja tuntea olleensa päivän mittaan hyvinkin sosiaalinen, puhelias ja kantaaottava tapaamatta ainoatakaan elävää sielua (koiria ei tässä yhteydessä lasketa). Ainakin omalta osaltani olen huomannut, että valppaana on syytä olla ja potkia itseään tarvittaessa ylös, ulos ja ihmisten pariin.
Summa summarum: Facebook on hyvä renki, mutta isännyys on syytä säilyttää visusti omissa käsissä. Myös virtuaaliperunoille suodun ajan ja huomion suhteen.
keskiviikkona, elokuuta 19, 2009
Tuorejuusto-punaherukkapiiras
Jatkona edelliselle marjapostaukselle mainittakoon, että Pagistaanin koekeittiössä testattiin Maku-lehdestä löytynyt tuorejuustoisen punaherukkapiiraan ohje. Kaarina Roinisen resepti osoittautui niin toimivaksi, että laitettakoon se edelleen kiertoon. Hyviä tapoja käyttää viinimarjoja kun ei ole koskaan liikaa ainakaan niillä, joilla on vapaa pääsy omiin tai toisten pensaisiin. Pientä näpertelyä tuo vaatii, mutta tulos on vaivan väärti. Täyte on kupsakkaa ja täydentää mukavasti herukoiden kirpeyttä.Linkistä löytyy ohje sellaisenaan, alla pienin lisäyksin. Sitä voi soveltaa myös muihin marjoihin.
Punaherukka-tuorejuustopiiras
Pohja
125 g voita tai margariinia
3/4 dl sokeria
2 luomumunan keltuaista
2 1/2 dl vehnäjauhoja (itse laitoin suurimman osan spelttiä)
1 tl leivinjauhetta
1 dl maitoa
Täyte
2 valkuaista
1 dl sokeria
200 g maustamatonta tuorejuustoa
2 tl vaniljasokeria
1 rkl perunajauhoja
5 dl punaherukoita
Erottele munista valkuaiset ja vatkaa ne ensin kovaksi vaahdoksi, niin vatkaimia ei tarvitse välillä pestä. Lisää sokeri vähitellen koko ajan vatkaten.
Vatkaa pohjan pehmeä rasva ja sokeri vaahdoksi. Lisää keltuaiset yksitellen vatkaten. Sekoita joukkoon keskenään sekoitetut kuivat aineet ja maito. Levitä taikina voideltuun irtoreunaiseen vuokaan tai korkeareunaiseen piirakkavuokaan (käytin 25 cm:n irtopohjavuokaa leivinpaperipohjustuksella ja hyvin toimi). Taikina on löysähköä, joten sitä ei voi eikä tarvitse nostella reunoille.
Vatkaa tuorejuusto, vaniljasokeri ja perunajauhot tasaiseksi seokseksi. Lisää joukkoon valkuaisvaahto ja punaherukat varovasti nostellen. Levitä seos taikinan päälle vuokaan.
Paista leivonnaista 175 asteessa uunin alaritilätasolla 40–45 minuuttia. Anna jäähtyä vuoassa, irrota sitten reunarengas piirakan ympäriltä ja siirrä tarjoiluastiaan. Jos valmistit leivonnaisen piirakkavuoassa, tarjoa se vuoasta.
tiistaina, elokuuta 18, 2009
Kilotolkulla
Pistäydyimme viikonloppureissulla Nurmeksessa keräämässä talven mustikat; vattuja ja viinimarjojakin mukaan tarttui. Kun tulimme kotiin ja aloimme järjestää pakastinta laittaaksemme uudet marjat alimmaksi, huomasimme entistä saalistakin olevan jäljellä kilotolkulla. En käsitä, miten se on mahdollista, kun kuitenkin joka päivä vajutamme varastoja.Pitänee vajuttaa vielä enemmän. Tai kerätä vähemmän. Puolukka-aikakin on vasta edessä.
Vihervarpusen lentopoikasen kuvasin jo heinäkuussa Pielisen rannalla. Täällä kotona olen töiden lomassa seuraillut sinitiaispoikuetta, joka näyttää viihtyvän pihan douglaskuusissa. Jotakin ne niistä löytävät, kun keikkuvat pää alaspäin oksankärkiä perkaamassa.
keskiviikkona, elokuuta 12, 2009
Viihdettä iltapäivään
Uudessa naapurustossamme asuu paljon mukavia eläkeläisiä. He elelevät itse 60-luvulla rakentamissaan taloissa ja istuvat päivät kuistilla seuraamassa maailman menoa. Meille ehätettiin heti kättelyssä tähdentämään, ettei istuskelu missään nimessä tarkoita sitä, että he tarkkailisivat naapureiden tekemisiä, pois se heistä.
Yhtä kaikki, lienemme jo nyt tarjonneet kantaväestölle paljon viihdyttävää seurattavaa. Ainakin pariksi päiväksi juttua taisi riittää siitä, kun Pohjois-Karjalassa ollessamme pihallamme vieraili keskellä yötä palokunta ja poliisi. Ohi kulkenut koiranulkoiluttaja oli kuullut sisältä palovaroittimen huutoa ja mennyt herättämään naapurin. Tämä oli yrittänyt soittaa meille, mutta pahaksi onneksi siipalla oli ollut puhelin kiinni, enkä minä ollut herännyt soittoon.
Niinpä naapuri oli kutsunut paikalle palokunnan. Palomestari oli niin ikään koettanut saada meitä kiinni selvittääkseen mahdollisen vara-avaimen sijainnin. Kun tämä ei ollut onnistunut, palomiehet olivat joutuneet murtautumaan sisään, minkä vuoksi paikalle oli tarvittu myös poliisi.
Hälytyksen syyksi osoittautui onneksi vain viallinen palovaroitin, minkä palomestari rauhoittavasti minulle kertoi soittaessani hänelle aamulla ääni kauhusta täristen. Ei ole kovin mukavaa herätä reissussa ja huomata, että yön aikana on tullut puhelu sekä naapurilta että palomestarilta.
Koska palomestarin mukaan lukoton ovi oli laitettu narulla kiinni niin, että siitä ei päässyt sisään, aikaistimme paluutamme vain parilla päivällä. Tullessamme iltamyöhällä kotipihaan katsoimme kovia kokenutta ulko-oveamme ja repesimme nauruun.
Lukko oli murrettu niin siististi, ettei siinä ulkopuolella näkynyt juuri jälkiä, mutta koko komeuden ylle oli viritetty punakeltainen "Pääsy kielletty"-nauha, joka näkyi ainakin parinsadan metrin päähän.
Päättelimme nauhan laittamisen olevan lakisääteinen juttu: jos asiattomat pyrkivät nauhasta huolimatta sisään taloon, he syyllistyvät lain rikkomiseen. Mutta kovin dramaattiselta se näytti. Mietimme, joko naapurustossa on pohdittu, kumpi tappoi kumman.
Ja kuten ystävä totesi: ei kukaan enää jonkin ajan päästä muista, miksi pihallamme pyöri pelastusviranomaisia. He vain muistavat, että poliisi siellä kävi melkein heti muuton jälkeen.
- - -
Pitkäkestoisempaa huvia naapureille ovat tarjonneet yrityksemme saada hienosta, uudesta aidastamme koiranpitävä. Karvainen Kolumbuksemme on osoittautunut kerta toisensa jälkeen meitä nokkelammaksi pyrkiessään valloittamaan uusia mantereita. Se on luikertanut käsittämättömän kapeasta raosta portin ali, mennyt tiheääkin tiheämmän pensaikon läpi - siihen emme edes alun perin laittaneet aitaa, koska normaali koira ei ikinä saisi päähänsä tunkeutua moiseen ryteikköön - kaivautunut aidan alta ja ängennyt itsensä kuistin kaiteen läpi yli metrin pudotuksen kautta vapauteen.
Kaikki edelliset koiramme ovat pysyneet omalla pihalla vaikka ilman aitaa, mutta tämä Houdini haastaa kaikki esteet. Olemme nähneet, miten se katselee aitaa pitkät tovit ja selvästi miettii seuraavaa siirtoa.
Onneksi se ei mene kauas - tien toisella puolella asuva portugalinvesikoira Flora on usein saanut herravieraan - ja tulee heti kutsuttaessa, mutta kerta toisensa jälkeen naapurit ovat saaneet naureskella pitkin kylänraittia leuhottavalle koiralle ja meille, jotka huudamme pää punaisena Rockya heti kotiin. Ja sitten alkaa taas vimmattu nikkarointi.
Toissapäivänä - kun jälleen naiivisti uskoimme, ettei aidassa voi enää olla koiranmentäviä aukkoja - tieltä kuului kaamea rääkäisy. Koiranpoika siellä jahtasi onnellisena vähemmän onnellista fasaanikukkoa.
Onneksi tienpätkällä on vain vähän liikennettä. Mutta jos vahinko on sattuakseen, se sattuu. Eikä tällainen peli vetele muutenkaan. Alcatrazin linnoitustyöt siis jatkuvat hamaan tulevaisuuteen. Joskus konstit loppuvat, joko meiltä tai koiralta.
Siihen asti ainakin naapureilla on hauskaa.
Rocky on niitä poikia, joilla on bisneksiä joka kylällä. Tässä Nurmeksen hurmaava Piitu, australianterrieri. Kipakka Piitu-neiti ei lähde herrojen kanssa marjaan, joten Rockyakaan ei ole sanottavasti lykästänyt.
Yhtä kaikki, lienemme jo nyt tarjonneet kantaväestölle paljon viihdyttävää seurattavaa. Ainakin pariksi päiväksi juttua taisi riittää siitä, kun Pohjois-Karjalassa ollessamme pihallamme vieraili keskellä yötä palokunta ja poliisi. Ohi kulkenut koiranulkoiluttaja oli kuullut sisältä palovaroittimen huutoa ja mennyt herättämään naapurin. Tämä oli yrittänyt soittaa meille, mutta pahaksi onneksi siipalla oli ollut puhelin kiinni, enkä minä ollut herännyt soittoon.
Niinpä naapuri oli kutsunut paikalle palokunnan. Palomestari oli niin ikään koettanut saada meitä kiinni selvittääkseen mahdollisen vara-avaimen sijainnin. Kun tämä ei ollut onnistunut, palomiehet olivat joutuneet murtautumaan sisään, minkä vuoksi paikalle oli tarvittu myös poliisi.
Hälytyksen syyksi osoittautui onneksi vain viallinen palovaroitin, minkä palomestari rauhoittavasti minulle kertoi soittaessani hänelle aamulla ääni kauhusta täristen. Ei ole kovin mukavaa herätä reissussa ja huomata, että yön aikana on tullut puhelu sekä naapurilta että palomestarilta.
Koska palomestarin mukaan lukoton ovi oli laitettu narulla kiinni niin, että siitä ei päässyt sisään, aikaistimme paluutamme vain parilla päivällä. Tullessamme iltamyöhällä kotipihaan katsoimme kovia kokenutta ulko-oveamme ja repesimme nauruun. Lukko oli murrettu niin siististi, ettei siinä ulkopuolella näkynyt juuri jälkiä, mutta koko komeuden ylle oli viritetty punakeltainen "Pääsy kielletty"-nauha, joka näkyi ainakin parinsadan metrin päähän.
Päättelimme nauhan laittamisen olevan lakisääteinen juttu: jos asiattomat pyrkivät nauhasta huolimatta sisään taloon, he syyllistyvät lain rikkomiseen. Mutta kovin dramaattiselta se näytti. Mietimme, joko naapurustossa on pohdittu, kumpi tappoi kumman.
Ja kuten ystävä totesi: ei kukaan enää jonkin ajan päästä muista, miksi pihallamme pyöri pelastusviranomaisia. He vain muistavat, että poliisi siellä kävi melkein heti muuton jälkeen.
- - -
Pitkäkestoisempaa huvia naapureille ovat tarjonneet yrityksemme saada hienosta, uudesta aidastamme koiranpitävä. Karvainen Kolumbuksemme on osoittautunut kerta toisensa jälkeen meitä nokkelammaksi pyrkiessään valloittamaan uusia mantereita. Se on luikertanut käsittämättömän kapeasta raosta portin ali, mennyt tiheääkin tiheämmän pensaikon läpi - siihen emme edes alun perin laittaneet aitaa, koska normaali koira ei ikinä saisi päähänsä tunkeutua moiseen ryteikköön - kaivautunut aidan alta ja ängennyt itsensä kuistin kaiteen läpi yli metrin pudotuksen kautta vapauteen.
Kaikki edelliset koiramme ovat pysyneet omalla pihalla vaikka ilman aitaa, mutta tämä Houdini haastaa kaikki esteet. Olemme nähneet, miten se katselee aitaa pitkät tovit ja selvästi miettii seuraavaa siirtoa.
Onneksi se ei mene kauas - tien toisella puolella asuva portugalinvesikoira Flora on usein saanut herravieraan - ja tulee heti kutsuttaessa, mutta kerta toisensa jälkeen naapurit ovat saaneet naureskella pitkin kylänraittia leuhottavalle koiralle ja meille, jotka huudamme pää punaisena Rockya heti kotiin. Ja sitten alkaa taas vimmattu nikkarointi.
Toissapäivänä - kun jälleen naiivisti uskoimme, ettei aidassa voi enää olla koiranmentäviä aukkoja - tieltä kuului kaamea rääkäisy. Koiranpoika siellä jahtasi onnellisena vähemmän onnellista fasaanikukkoa.
Onneksi tienpätkällä on vain vähän liikennettä. Mutta jos vahinko on sattuakseen, se sattuu. Eikä tällainen peli vetele muutenkaan. Alcatrazin linnoitustyöt siis jatkuvat hamaan tulevaisuuteen. Joskus konstit loppuvat, joko meiltä tai koiralta.
Siihen asti ainakin naapureilla on hauskaa.
Rocky on niitä poikia, joilla on bisneksiä joka kylällä. Tässä Nurmeksen hurmaava Piitu, australianterrieri. Kipakka Piitu-neiti ei lähde herrojen kanssa marjaan, joten Rockyakaan ei ole sanottavasti lykästänyt.
torstaina, elokuuta 06, 2009
Halu ymmärtää
Aika ajoin mieleeni hiipii epäilys, olenko ulkomaailman mielestä sietämätön besserwisser, jonka pitää päästä sanomaan ja pätemään joka välissä. Besserwissereille tyypillistä kun lienee, että he ovat itse autuaan tietämättömiä aiheuttamastaan ärsytyksestä ja vastentahtoisen yleisönsä kiusaantuneesta liikehdinnästä.
Niin ikään lähestyvä tohtoroituminen saa joskus pelkäämään, että ihmiset luulisivat "asiantuntijan" roolin kihahtaneen allekirjoittaneelle hattuun. Etenkin, kun usein innostun paasaamaan asioista, jotka itse koen mielenkiintoisiksi ja tärkeiksi.
Ei, kuulkaa. Niin kuluneelta kuin se kuulostaakin, viime vuosina olen oppinut ennen muuta sen, miten vähän mistään mitään tiedän. Saati ymmärrän. Samalla on kuitenkin kasvanut sietokykyni omaa tietämättömyyttäni kohtaan. Ennen ajattelin, että jos minulta kysytään jotain, minun on tiedettävä vastaus. Ainakin, jos se liittyi asiaan, josta minun periaatteessa pitäisi tietää jotakin.
Koska minulla kuitenkin on tolkuttoman huono muisti nimien ja vuosilukujen suhteen, jouduin - ja joudun - jatkuvasti tilanteisiin, joissa niin sanottu maallikko tietää tai muistaa jotkut koulussa opetellut perusasiat tutkijaa paremmin (tosin aika usein ihmiset tuntuvat ajattelevan, että historiaa opiskellaan opettelemalla vuosilukuja ja tapahtumia ulkoa, jolloin tutkijan tulisi tietää kaikesta kaikki: "sinä kun olet historiantutkija, niin kerropa...").
Perusopiskeluaikoina se häiritsi ja sai nolostumaan, muttei juuri enää. Oikein vastaamisen neuroottisen tarpeen tilalle on tullut jotakin muuta, nimittäin alati kasvava halu ymmärtää asioita, kuten sitä, miten historiaa luodaan ja miten ihmismieli toimii pyrkiessään hahmottamaan menneisyyttä. Ajoittainen paasaamiseni on tuskin koskaan pyrkimystä päteä tai pyrkiä opettamaan muita, saati itsensä asettamista muiden yläpuolelle oman, orastavan asiantuntijuutensa varjolla.
Ennemminkin se on ääneen ajattelua, asioiden pyörittelyä ja silkkaa innostusta. Ja vilpitöntä pyrkimystä yrittää nähdä asiat mahdollisimman monelta kantilta.
Joskus kuitenkin tuntuu, että varsinkin kansalliseen historiaan ja sen tulkintoihin suhtautuvat vakavimmin ne, jotka eivät niitä työkseen perkaa. Vaihtoehtoisten näkökulmien esiin nostaminen saa monen puolustuskannalle, vaikka tutkijan kannalta harva asia on historiassa kiveen hakattu tai mustavalkoinen. Vaikka sitä ei aina ääneen lausutakaan, epämääräisen "epäisänmaallisuuden" ja asiantuntemattomuuden leimat - mitkä Suomessa usein näyttävät sekoittuvan epäilyksiin tutkijan poliittisesta punertavuudesta, aihetta tai ei - tuntuvat seuraavan yrityksiä katsoa asioita muistakin kuin totutuista kulmista.
Esimerkiksi tämä Karjala-aiheinen kirjoitus näyttää kirvoittaneen kovasti kannanottoja. Kuten eräässä nettikeskustelussa tuli ilmi, samaa tekstiä voi lukea ja tulkita hyvin eri tavoin. Yksi lukee sitä virkistävänä ja näkökulmien yhdistämiseen pyrkivänä päänavauksena, jossa ei näe mitään sinällään loukkaavaa - vaikka itse ehkä käyttäisi hieman eri ilmaisuja - kun taas toinen ärsyyntyy ja keskittyy poimimaan tekstistä aivan erilaisia asioita kuin ensin mainittu (tässä en malta olla toteamatta, että itsekin lehtiartikkeleita kirjoittaneena olen monesti turhautunut lyhytsanaisuuden vaatimukseen - jos esimerkiksi käyttämänsä käsitteet voisi avata paremmin, moni väärinkäsitys voisi jäädä syntymättä).
Eikä kumpikaan ole sen enempää "oikeassa" tai "väärässä" kuin toinen. Onkin tavallaan sääli, että tunteita nostattavia aiheita seuraavissa keskusteluissa juututaan inttämään, rettelöimään ja osoittelemaan sormella, kun maltillisempi ajatustenvaihto saattaisi olla avartavampaa kaikille osapuolille.
En tällä vähättele ollenkaan ihmisten kovia kokemuksia esimerkiksi sodan tai totalitarististen valtarakenteiden kourissa, eikä mieleeni tulisi ryhtyä luennoimaan menneisyyden tulkinnoista jollekin, joka on tapahtumat itse kokenut ja jolla ne nostavat tunteet pintaan. Sen sijaan kuuntelisin mielelläni, mitä hänellä on kerrottavanaan. On helppoa pyrkiä olemaan ulkopuolinen tarkkailija, jos ei itse ole tuntenut historian vähemmän hivelevää kosketusta selkänahassaan ("pyrkiä" lienee tässä oikea sana; aikaa sitten on haudattu ajatus tutkijan objektiivisuudesta - jokainen katsoo asioita aina oman pääkoppansa sisältä, oppimiensa ja omaksumiensa arvojen ja aatteiden läpi).
Mutta jos historiantutkijat(kin) tyytyvät toistamaan valmiita kaanoneita, kuka haastaa ihmiset katsomaan asioita uusista näkökulmista? Voi tietysti kysyä, miksi kerran opittuja ja omaksuttuja asioita ylipäänsä pitäisi katsoa uusista näkökulmista. Historiaa on kuitenkin kautta aikojen käytetty valtapolitiikan välineenä, mikä ei liene kenellekään uutta. Naapurin historiakomissio on siitä erityisen räikeä nykyesimerkki, vaikka lähempääkin niitä löytyy.
Niin läheltä, että niitä on vaikeaa edes huomata.
Noiden rakenteiden ja omien, opittujen asenteiden tunnistaminen ja pohtiminen ei olisi pahitteeksi kenellekään. Siivoamista kun voi harvoin aloittaa muualta kuin omista nurkista. Jos siihen pyrkisivät kaikki, tai edes nuorempi polvi - mitä ei tietenkään tapahdu kuin ideaalimaailmassa - sodan lietsominen ja totalitarististen järjestelmien nousu kävisi huomattavasti vaikeammaksi.
Silloin myös yhä harvemman tarvitsisi katsoa taakseen kyynelet silmissä jouduttuaan ihmistä suurempien voimien vietäväksi. Eikö siinä ole tarpeeksi syytä?
Niin ikään lähestyvä tohtoroituminen saa joskus pelkäämään, että ihmiset luulisivat "asiantuntijan" roolin kihahtaneen allekirjoittaneelle hattuun. Etenkin, kun usein innostun paasaamaan asioista, jotka itse koen mielenkiintoisiksi ja tärkeiksi.
Ei, kuulkaa. Niin kuluneelta kuin se kuulostaakin, viime vuosina olen oppinut ennen muuta sen, miten vähän mistään mitään tiedän. Saati ymmärrän. Samalla on kuitenkin kasvanut sietokykyni omaa tietämättömyyttäni kohtaan. Ennen ajattelin, että jos minulta kysytään jotain, minun on tiedettävä vastaus. Ainakin, jos se liittyi asiaan, josta minun periaatteessa pitäisi tietää jotakin.
Koska minulla kuitenkin on tolkuttoman huono muisti nimien ja vuosilukujen suhteen, jouduin - ja joudun - jatkuvasti tilanteisiin, joissa niin sanottu maallikko tietää tai muistaa jotkut koulussa opetellut perusasiat tutkijaa paremmin (tosin aika usein ihmiset tuntuvat ajattelevan, että historiaa opiskellaan opettelemalla vuosilukuja ja tapahtumia ulkoa, jolloin tutkijan tulisi tietää kaikesta kaikki: "sinä kun olet historiantutkija, niin kerropa...").
Perusopiskeluaikoina se häiritsi ja sai nolostumaan, muttei juuri enää. Oikein vastaamisen neuroottisen tarpeen tilalle on tullut jotakin muuta, nimittäin alati kasvava halu ymmärtää asioita, kuten sitä, miten historiaa luodaan ja miten ihmismieli toimii pyrkiessään hahmottamaan menneisyyttä. Ajoittainen paasaamiseni on tuskin koskaan pyrkimystä päteä tai pyrkiä opettamaan muita, saati itsensä asettamista muiden yläpuolelle oman, orastavan asiantuntijuutensa varjolla.
Ennemminkin se on ääneen ajattelua, asioiden pyörittelyä ja silkkaa innostusta. Ja vilpitöntä pyrkimystä yrittää nähdä asiat mahdollisimman monelta kantilta.
Joskus kuitenkin tuntuu, että varsinkin kansalliseen historiaan ja sen tulkintoihin suhtautuvat vakavimmin ne, jotka eivät niitä työkseen perkaa. Vaihtoehtoisten näkökulmien esiin nostaminen saa monen puolustuskannalle, vaikka tutkijan kannalta harva asia on historiassa kiveen hakattu tai mustavalkoinen. Vaikka sitä ei aina ääneen lausutakaan, epämääräisen "epäisänmaallisuuden" ja asiantuntemattomuuden leimat - mitkä Suomessa usein näyttävät sekoittuvan epäilyksiin tutkijan poliittisesta punertavuudesta, aihetta tai ei - tuntuvat seuraavan yrityksiä katsoa asioita muistakin kuin totutuista kulmista.
Esimerkiksi tämä Karjala-aiheinen kirjoitus näyttää kirvoittaneen kovasti kannanottoja. Kuten eräässä nettikeskustelussa tuli ilmi, samaa tekstiä voi lukea ja tulkita hyvin eri tavoin. Yksi lukee sitä virkistävänä ja näkökulmien yhdistämiseen pyrkivänä päänavauksena, jossa ei näe mitään sinällään loukkaavaa - vaikka itse ehkä käyttäisi hieman eri ilmaisuja - kun taas toinen ärsyyntyy ja keskittyy poimimaan tekstistä aivan erilaisia asioita kuin ensin mainittu (tässä en malta olla toteamatta, että itsekin lehtiartikkeleita kirjoittaneena olen monesti turhautunut lyhytsanaisuuden vaatimukseen - jos esimerkiksi käyttämänsä käsitteet voisi avata paremmin, moni väärinkäsitys voisi jäädä syntymättä).
Eikä kumpikaan ole sen enempää "oikeassa" tai "väärässä" kuin toinen. Onkin tavallaan sääli, että tunteita nostattavia aiheita seuraavissa keskusteluissa juututaan inttämään, rettelöimään ja osoittelemaan sormella, kun maltillisempi ajatustenvaihto saattaisi olla avartavampaa kaikille osapuolille.
En tällä vähättele ollenkaan ihmisten kovia kokemuksia esimerkiksi sodan tai totalitarististen valtarakenteiden kourissa, eikä mieleeni tulisi ryhtyä luennoimaan menneisyyden tulkinnoista jollekin, joka on tapahtumat itse kokenut ja jolla ne nostavat tunteet pintaan. Sen sijaan kuuntelisin mielelläni, mitä hänellä on kerrottavanaan. On helppoa pyrkiä olemaan ulkopuolinen tarkkailija, jos ei itse ole tuntenut historian vähemmän hivelevää kosketusta selkänahassaan ("pyrkiä" lienee tässä oikea sana; aikaa sitten on haudattu ajatus tutkijan objektiivisuudesta - jokainen katsoo asioita aina oman pääkoppansa sisältä, oppimiensa ja omaksumiensa arvojen ja aatteiden läpi).
Mutta jos historiantutkijat(kin) tyytyvät toistamaan valmiita kaanoneita, kuka haastaa ihmiset katsomaan asioita uusista näkökulmista? Voi tietysti kysyä, miksi kerran opittuja ja omaksuttuja asioita ylipäänsä pitäisi katsoa uusista näkökulmista. Historiaa on kuitenkin kautta aikojen käytetty valtapolitiikan välineenä, mikä ei liene kenellekään uutta. Naapurin historiakomissio on siitä erityisen räikeä nykyesimerkki, vaikka lähempääkin niitä löytyy.
Niin läheltä, että niitä on vaikeaa edes huomata.
Noiden rakenteiden ja omien, opittujen asenteiden tunnistaminen ja pohtiminen ei olisi pahitteeksi kenellekään. Siivoamista kun voi harvoin aloittaa muualta kuin omista nurkista. Jos siihen pyrkisivät kaikki, tai edes nuorempi polvi - mitä ei tietenkään tapahdu kuin ideaalimaailmassa - sodan lietsominen ja totalitarististen järjestelmien nousu kävisi huomattavasti vaikeammaksi.
Silloin myös yhä harvemman tarvitsisi katsoa taakseen kyynelet silmissä jouduttuaan ihmistä suurempien voimien vietäväksi. Eikö siinä ole tarpeeksi syytä?
tiistaina, elokuuta 04, 2009
Laatuaikaa
Käsite laatuaika saa niskakarvani poikkeuksetta pystyyn. Viimeksi törmäsin siihen jossain naistenlehdessä. Siinä kerrottiin yhdessä lenkkeilyn olevan parisuhteen "laatuaikaa", joka mahdollistaa syvällisetkin keskustelut. Tästä valistin siippaakin iltana muutamana, kun hölköttelimme Riihimäen raitteja. Että tässä sitä nyt vietetään, yhteistä laatuaikaa.
Laatuaika-ajatukseen sisältyy implisiittisesti ajatus, että sen vastakohtana on jotain muuta. Mitä? Laadutonta aikaa? Kakkoslaatuaikaa? Mitä sen piiriin lasketaan? Onko esimerkiksi ansiotöihin, kaupassa käyntiin tai pyykkäämisen käytetty aika jotenkin oletusarvoisesti huonompaa kuin ulkona syömiseen, maksettuihin elämyksiin tai lenkkeilyyn käytetty?
Käsitteeseen tuntuu tiivistyvän jotakin suoritus- ja tehokkuuspainotteisesta ajastamme, jotakin vähemmän terveellistä. Jotenkin minusta tuntuu, että ihmiset voisivat olla rennompia ja onnellisempia ilman moista sanahirviötä ja ajan väkinäistä jakamista parempaan ja huonompaan. Ottaen huomioon, että ihmisrievulla on käytössään rajallinen määrä päiviä, viikkoja ja vuosia, on kaikki osapuilleen terveenä ja elävien kirjoissa vietetty aika mitä suurimmassa määrin laatuaikaa. Vaikkei aina olisi hauskaakaan. Vaikka välillä olisi kurjaa ja kamalaakin.
Kerran uimahallissa kuulin erään vanhan rouvan toteavan muiden päivitellessä sateisia säitä, että "kiva on korvien välissä". Niinpä. Perusarjen remppaseminen on täynnä pieniä ilon kipeniä, kun ne vain sieltä opettelee hoksaamaan. Ja siinä riittääkin opettelemista yhdeksi ihmisiäksi.
Laatuaika-ajattelu tuo vain turhia suorituspaineita. Ainakin allekirjoittaneelle. Lenkilläkin alkaa heti tuntua, että tässä pitäisi nyt asiakseen keskustella henkeviä parisuhteen tilasta - luoja paratkoon - ja nauttia yhdessäolosta niin, että vesi silmistä tirskuu. Vaikka parasta on, kun juoksee vain ja hengittää ja elää, hiljaa kiitollisena omastaan ja toisen olemassaolosta. Joskus jutellaan, joskus ei, kuten aina.
No, ei asiaa nyt niin kirjaimellisesti tarvinne ottaa.
Mutta heinäkuussa Alpeillakaan en tullut ajatelleeksi, että tämä jos mikä on sitä laatuaikaa. Vaikka - myönnetään - sitähän se oli alusta loppuun. Kuvia hienosta reissusta löytyy täältä ja tarinaa tulee joskus enemmän.
Laatuaika-ajatukseen sisältyy implisiittisesti ajatus, että sen vastakohtana on jotain muuta. Mitä? Laadutonta aikaa? Kakkoslaatuaikaa? Mitä sen piiriin lasketaan? Onko esimerkiksi ansiotöihin, kaupassa käyntiin tai pyykkäämisen käytetty aika jotenkin oletusarvoisesti huonompaa kuin ulkona syömiseen, maksettuihin elämyksiin tai lenkkeilyyn käytetty?
Käsitteeseen tuntuu tiivistyvän jotakin suoritus- ja tehokkuuspainotteisesta ajastamme, jotakin vähemmän terveellistä. Jotenkin minusta tuntuu, että ihmiset voisivat olla rennompia ja onnellisempia ilman moista sanahirviötä ja ajan väkinäistä jakamista parempaan ja huonompaan. Ottaen huomioon, että ihmisrievulla on käytössään rajallinen määrä päiviä, viikkoja ja vuosia, on kaikki osapuilleen terveenä ja elävien kirjoissa vietetty aika mitä suurimmassa määrin laatuaikaa. Vaikkei aina olisi hauskaakaan. Vaikka välillä olisi kurjaa ja kamalaakin.
Kerran uimahallissa kuulin erään vanhan rouvan toteavan muiden päivitellessä sateisia säitä, että "kiva on korvien välissä". Niinpä. Perusarjen remppaseminen on täynnä pieniä ilon kipeniä, kun ne vain sieltä opettelee hoksaamaan. Ja siinä riittääkin opettelemista yhdeksi ihmisiäksi.
Laatuaika-ajattelu tuo vain turhia suorituspaineita. Ainakin allekirjoittaneelle. Lenkilläkin alkaa heti tuntua, että tässä pitäisi nyt asiakseen keskustella henkeviä parisuhteen tilasta - luoja paratkoon - ja nauttia yhdessäolosta niin, että vesi silmistä tirskuu. Vaikka parasta on, kun juoksee vain ja hengittää ja elää, hiljaa kiitollisena omastaan ja toisen olemassaolosta. Joskus jutellaan, joskus ei, kuten aina.
No, ei asiaa nyt niin kirjaimellisesti tarvinne ottaa.
Mutta heinäkuussa Alpeillakaan en tullut ajatelleeksi, että tämä jos mikä on sitä laatuaikaa. Vaikka - myönnetään - sitähän se oli alusta loppuun. Kuvia hienosta reissusta löytyy täältä ja tarinaa tulee joskus enemmän.
keskiviikkona, heinäkuuta 29, 2009
Ei taida kelvata
Ja niin meni heinäkuu. Pari hienoa viikkoa Alpeilla - niistä lisää myöhemmin - ja puolentoista viikon Pohjois-Karjalan turnee. Siinäpä se.
Tänään on vielä edessä siirtymä koirien kanssa Nurmekseen ja perjantaina kotiin. Ei täältä kyllä raaskisi lähteä, kun marjat ovat juuri kypsymässä, ja sekä mustikka- että vattusadosta näyttää tulevan tavallista parempi. Tutuille sienipaikoillekin oli kasvamassa laumoittain sormenpään kokoisia kantarelleja. Aaaah! Mutta olen luvannut jättää väikkärin - kyllä, koko tekstin vihdoin ja viimein - ohjaajan luettavaksi syyskuun alkuun mennessä, eikä hyvä marjasato taida kelvata syyksi lykätä määräaikaa.
Kustantamorintamaltakin tuli lupaavia uutisia, joten nyt on vain huolehdittava oman osuutensa hoitamisesta kunnialla loppuun. Tai ainakin yritettävä. Parhaansa.
Tänään on vielä edessä siirtymä koirien kanssa Nurmekseen ja perjantaina kotiin. Ei täältä kyllä raaskisi lähteä, kun marjat ovat juuri kypsymässä, ja sekä mustikka- että vattusadosta näyttää tulevan tavallista parempi. Tutuille sienipaikoillekin oli kasvamassa laumoittain sormenpään kokoisia kantarelleja. Aaaah! Mutta olen luvannut jättää väikkärin - kyllä, koko tekstin vihdoin ja viimein - ohjaajan luettavaksi syyskuun alkuun mennessä, eikä hyvä marjasato taida kelvata syyksi lykätä määräaikaa.
Kustantamorintamaltakin tuli lupaavia uutisia, joten nyt on vain huolehdittava oman osuutensa hoitamisesta kunnialla loppuun. Tai ainakin yritettävä. Parhaansa.
perjantaina, heinäkuuta 03, 2009
Tahti entisellään
Juhannuksen jälkeen tahti on jatkunut entisellään, myös blogin päivitystahti. Viime viikonloppuna pistäydyimme Tampereella viettämässä isän 75-vuotisjuhlia; se sopi parhaiten tapaamispaikaksi kaikille kolmelle ruokakunnallemme. Iltaristeily Pyhäjärvellä swingin ja jazzin säestämänä tuntui olleen päivänsankarin mieleen, eikä meillä muillakaan ollut mitään valittamista.
Keskiviikkona pistäydyimme kuuntelemassa elävää blueslegendaa ja lämmittelyn ansiokkaasti hoitanutta serbialaissyntyistä Ana Popovicia. B. B. Kingin karisma ei iän myötä ole ainakaan hiipunut, vaikka joku sankari yleisön joukosta katsoikin asiakseen ryhtyä urputtamaan vanhalle muusikolle kovaan ääneen kesken konsertin.
- Why don't you go home then, kehotti King ja totesi, ettei moista ollut 60 vuoden aikana ennen tapahtunutkaan.
Siinäpä tärkeimmät. Koirat ovat jo Pohjois-Karjalassa mökkilomaa viettämässä ja me suuntaamme neljän tunnin päästä kohti Turkua ja Tukholman lauttaa sekä sieltä edelleen kohti Sveitsiä. Luvassa on taas pari viikkoa alppipatikointia ja toivon mukaan vähän kiipeilyäkin. Nyt viimeistelemään pakkaamista, hienoa heinäkuuta itse kullekin!
Keskiviikkona pistäydyimme kuuntelemassa elävää blueslegendaa ja lämmittelyn ansiokkaasti hoitanutta serbialaissyntyistä Ana Popovicia. B. B. Kingin karisma ei iän myötä ole ainakaan hiipunut, vaikka joku sankari yleisön joukosta katsoikin asiakseen ryhtyä urputtamaan vanhalle muusikolle kovaan ääneen kesken konsertin.
- Why don't you go home then, kehotti King ja totesi, ettei moista ollut 60 vuoden aikana ennen tapahtunutkaan.
Siinäpä tärkeimmät. Koirat ovat jo Pohjois-Karjalassa mökkilomaa viettämässä ja me suuntaamme neljän tunnin päästä kohti Turkua ja Tukholman lauttaa sekä sieltä edelleen kohti Sveitsiä. Luvassa on taas pari viikkoa alppipatikointia ja toivon mukaan vähän kiipeilyäkin. Nyt viimeistelemään pakkaamista, hienoa heinäkuuta itse kullekin!
maanantaina, kesäkuuta 22, 2009
Emmehän me koskaan
Pielisen rannalla vietetyn juhannuksen kohokohtia olivat taas kerran paitsi saunominen ja talviturkin heittäminen, myös alkukesästä nauttiminen toiseen kertaan - täällä etelämpänähän luonto elää jo keskikesää. Nopeasti kesä etenee pohjoisempanakin: lauantaina kävimme katsomassa miehen tädin mailla sijaitsevaa suojeltua puronvartta, jossa saniaiset olivat jo ojentuneet kevätkippuroistaan metriseksi viidakoksi. Pari viikkoa sitten tarjolla olisi ollut rentukoiden kukintanäytös.
Nurmeksesta siirryimme Liperiin ryöstöretkelle. Vanhempani tekevät mökkiremonttia, jonka myötä purettiin hyvin palvelleet, riehakkaan oranssit keittiönkaapit vuodelta 1975. Pakkasimme ne isältä lainattuun peräkärryyn: ikäiseni kaapisto saa vielä toisen elämän alakerran verstaassa. Samaan lastiin kaivoimme aitan periltä liki satavuotiaan puusohvan, joka hankittiin 80-luvulla Turusta ja jossa nukuin monta vuotta, kunnes kasvoin siitä kirjaimellisesti ulos. Tilkkeeksi tungimme vanhan, kaksisataalitraisen akvaarioni (tuskin mikään tuo elämään säpinää paremmin kuin pikku vesivahinko puutalossa), kasan kuparisia kahvipannuja, jakkaran ja muuta pientä. Viikinkilaivamme irtosi rannikosta täytenä ja painavana meidän vilkuttaessamme häpeämättömästi isäntäväelle, joka kylläkin vakuutteli tyytyväisyyttään, kun aitat tyhjenivät edes vähän.
Tuskin menee montakaan viikkoa, kun löydän itseni taas manailemasta tavaran paljoutta ja ihmettelemästä, mistä rompetta oikein kerääntyy. Kun emmehän me juuri koskaan hanki mitään.
tiistaina, kesäkuuta 16, 2009
Ei koskaan kyseenalaistettu
Kuva on eräältä Pietarin Eremitaasin käytävältä, joka on koristeltu jäljennöksillä renessanssiajan italialaisfreskoista.Koira-aitamme alkaa olla viimeistelyä vaille valmis ja taatusti jokaisen siihen käytetyn tunnin arvoinen. Talkooapuna oli sunnuntaina miehen velipoika, ja sarjatyönä jälkeä syntyi alkupohdintojen jälkeen nopeasti.
Huvituin kovasti, kun kerroin isälleni puhelimessa aitaurakasta ja tämä kysyi ensi töikseen, miten naapurin Pippuri-kissa nyt pääsee kyläilemään. Olen kyllä loputtoman kiitollinen vanhemmilleni heiltä perimästäni rakkaudesta eläimiin ja luontoon. Kaikki näytille kiikuttamani toukat ja etanat saivat aina kiinnostuneen vastaanoton, samaten kaikenkarvaiset lemmikkini rotista käärmeeseen ja hamstereista vuohiin.
Vaikka isä harrastikin hirvenmetsästystä vuosikymmenet, ei meillä koskaan ole tapettu mitään elävää ilman pakottavaa tarvetta. Esimerkiksi eräänä kesänä ampiaiset ehättivät rakentamaan ison pesän mökin ulkohuussin sisäkattoon. Melkein koko kesän käytimme hyyskää sovussa ampiaisten kanssa (niiden sosiaalisen elämän tarkkailu oli mitä mielenkiintoisinta vessaviihdettä). Vasta, kun äiti sai pistoksen huussia siivotessaan, isä nappasi pesän pussiin ja kiikutti sen metsään.
Vieraita ei kai tuona kesänä sattunut juuri käymään.
Niin ikään viimeksi mökillä käydessäni vanhemmat kertoivat hiirten invaasiosta, joka oli seurausta keittiöremontista ja lattian avaamisesta. Olohuoneessa juoksentelevien hiirten edesottamuksia kuvailtiin allekirjoittaneelle aidolla lämmöllä ja huumorilla. Toki meilläkin on aika ajoin jouduttu turvautumaan litskuihin (tai nelijalkaiseen palkkamurhaajaan, kuten minä raukkamaisesti tein maalla asuessani), mutta torjuntatoimet eivät ole koskaan perustuneet inhoon tai vihaan "tuholaisia" kohtaan.
Elämän - pienen ja vähäisenkään - kunnioittamista meillä ei ole koskaan kyseenalaistettu, vaikka rajoja lajien väliseen yhteiselämään onkin aika ajoin ollut pakko vetää. Se lienee parhaimpia eväitä, mitä kotoaan voi saada.
perjantaina, kesäkuuta 12, 2009
Kytkentä vinksallaan
Luottokasvattajallamme on taas kesäpentue, viides kesäkuuta syntynyt (kuva on kasvattajan ottama). Sivumennen mainittakoon, että yksi uros on vielä vapaana.Luulen, että aivoissani on jokin kytkentä vinksallaan, koska koiranpennut herättävät minussa täsmälleen saman reaktion kuin pikkuvauvat useissa muissa. Ihmisen poikaset ovat kiinnostavia ja usein mitä viehättävimpiä olentoja, mutta samanlaista, täysin irrationaalista einoinsöpöjävoiollaolemassakatsokaanytnoitatassuja-tunnetilaa ne eivät allekirjoittaneessa saa aikaan.
Joskus takavuosina epämääräisesti häpesin asiaa, kun koin, että käytökseltäni pikkuvauvojen suhteen odotettiin jotakin enemmän - tässä asiassa naisilta tunnutaan aina odottavan enemmän kuin miehiltä, jopa toisen normaaliuden kyseenalaistamiseen asti - mutta sittemmin opin olemaan enimmäkseen välittämättä muiden odotuksista. Kuinka ollakaan, samalla kiusaantuneisuuteni vauvojen ja pikkulasten seurassa väheni huomattavasti. Sekä eläimet että lapset tuntuvat vainuavan heti, jos yrittää esittää jotakin, mitä ei ole ja jännittää omaa olemistaan sen vuoksi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)