Tiettyjä siirtoja

Kun toisiinsa ja elämäänsä tyytyväinen pariskunta saa kuulla olevansa kiinteistöyhtymä, lienee aika tehdä tiettyjä siirtoja. Koska kumpikaan meistä ei erityisesti nauti huomion keskipisteenä paistattelusta - hyvät kemaraiset ovat aina paikallaan, kunhan ne ovat toisten - päivitimme tilanteen piipahtamalla diskreetisti Hämeenlinnan maistraatissa.

Sentään kutsuimme paikalle kohtuullisen välimatkan päässä asuvat sisarukset ja langot ja kävimme toimituksen päätteeksi illastamassa pitkän kaavan mukaan (kiitos siskolle kuvasta). Yllätetyt, joskaan ei kovin yllättyneet vanhemmat vietiin vastaavasti lepyttelyaterialle viikonloppuna Joensuussa, jossa luihuja salavihittyjä odottivat myös shamppanjapullo ja kiireellä hankittu hääkakku.

Suunnitelmissamme oli käydä samalla Pohjois-Karjalan reissulla mäenlaskussa Kolilla Nurmeksen saunamökkiä tukikohtana käyttäen. Kahlatessamme lauantaina hankien läpi kaminalämmitteiselle mökille pakkasta oli jo 25 astetta. Iltaa kohden se kiristyi yli kolmeenkymmeneen, ja kun mies aamuyöstä vilkaisi mittaria, lukema oli huimat 37 miinusastetta. Seuraavana päivänä pakkanen laski pariinkymmeneen asteeseen viiman yltyessä vastaavasti huimaksi. Niinpä mäenlasku jäi, mutta viikonloppu metsä- ja jääkävelyineen ja saunomisineen oli hieno jo sellaisenaan; kuka tietää, koska tällaisia talvia seuraavan kerran tulee.

Hieman tekopyhältä* tuntuukin tässä yhteydessä mainita, että huomenna suuntaamme suksinemme Alpeille rymyämään ja törsäämään ne rahat, jotka säästimme jättämällä komeat hääkinkerit järjestämättä - tosin luulen, ettei budjettireissaajien killingeillä olisi päässyt edes alkuun.

*Aina voi tietysti lohduttautua sillä, ettemme harrasta parjattuja Thaimaan reissuja; mikä olisikaan parempaa balsamia huvittelunhaluisen päästötuhlarin omalletunnolle kuin vielä suurempien syntisten osoittelu?

Kurikas

Isä soitti usein kitaraa ja lauloi, kun olin pieni. Yksi hänen vakiokappaleistaan oli pohjalainen kansanlaulu Kaksipa poikaa Kurikasta. Muistan pitkään ymmärtäneeni laulun niin, että pojat olivat kurikkaita, mitä se sitten olisikaan tarkoittanut.

Sana voisi kyllä olla ihan käyttökelpoinen.

Nyt olen jo vähän valistuneempi Suomen maantieteen suhteen, mutten vieläkään tiedä, mikä on se "peslaipiippu", joka laulussa myös mainitaan.

Tuurilla seilaamista

Älkää vain ottako todesta mitään, mitä koirien käyttäytymisestä ja kouluttamisesta paasaan. Meillä nimittäin eletään kuin pellossa.

Ensin linkki toisaalle, olkaa hyvä: Osmo Soininvaara pohtii vanhustenhoidon järjestämistä ja rahoittamista.

- - -

Jostain syystä kynnykseni kirjoittamiseen on noussut. Siinä, missä aiemmin olen kirjoittanut blogiin puolivalmista ajatusvirtaa melkein mistä tahansa keveän verbaaliverryttelyn hengessä, pidän nyt rimaa korkeammalla ja kuvittelen, että viimeistellyt ja huolella perustellut tekstit syntyvät jostain itsestään.

Luulen, että odotan itseltäni liikaa vähän joka suhteessa. Esimerkiksi mahdollisuus siirtyä väikkärin parista suoraan uusiin tutkimustöihin on iloinen asia, muttei mitään paraatimarssia Uralille. Uuden tutkimusaiheen kehittäminen ja sen rajaaminen järkevästi työstettäväksi kokonaisuudeksi käytännön realiteetit huomioiden ottaa oman aikansa, taustatyönsä ja kypsyttelynsä. Silti odotan, että kaiken pitäisi selvitä heti, ja jos se ei sitä tee, vika on minussa ja kykenemättömyydessäni. Huomaan kokoavani itselleni paineita sellaisistakin asioista, jotka eivät ole minun vallassani ja murehtivani asioita aivan liian pitkälle eteenpäin. Väitöskirjan esitarkastuslausuntojen ja kustantamon tuomion odottelu kiristää niin ikään hermoja.

Kun taas kerran voivottelin siipalle, että mitähän tästäkin tulee, töistä ja väikkäristä ja elämästä yleensä, hän rauhoitteli, että hyvinhän olet tähänkin asti selvinnyt kaikesta, mitä eteen on tullut. Valitin, että sehän siinä onkin: pärjäämisen kupla voi puhjeta ihan koska tahansa ja sitten mennäänkin hurukyytiä alamäkeen eikä mistään tule enää koskaan ikinä mitään.

Elämäni valo on vuosien myötä oppinut, ettei maailmantuskaisia vikinöitäni ja itseruoskintaani kannata aina niin kovin todesta ottaa (joskus hän on alkanut nauraa avautumisilleni sydämensä pohjasta, mistä olen ensin suuttunut kamalasti ja sitten huomannut, että nauru tarttuu - ja että olen tosiaan jo kauan sitten siirtynyt järkevän argumentoinnin tuolle puolen). Nyt hän kuunteli synkistelyäni ja tuumi sitten, että siinä, missä optimisti hakee aikaisemmista onnistumisistaan voimaa ja uskoa tulevaan, pessimisti taitaa nähdä niissä pelkkää tuurilla seilaamista ja pelätä koko ajan onnensa kääntyvän.

Osuva kiteytys. Ikävän osuva. Kun asiaa miettii, ymmärtää hyvin, miksi myönteisesti elämään ja tulevaisuuteen suhtautuvien on todettu elävän pidempään terveempinä. Kai tällainen miestä syö, ja naista. Vaan minkäpä teet? Omaa ajatteluaan voi toki jossain määrin muuttaa - olen urakoinut sen eteen parikymmentä vuotta vaihtelevin tuloksin - mutta luulen, ettei perusluonnettaan taida toiseksi pystyä vaihtamaan.

Voi vain toivoa, että tiedostaminen on edes puoli voittoa. Toisaalta "optimistin" ja "pessimistin" kaltaiset, mustavalkoiset määritteet tuskin kertovat koko totuutta. En esimerkiksi pidä itseäni mitenkään peruskielteisenä ihmisenä. Pikemminkin pessimismi on epäterveellinen ja mentaaliseen umpikujaan johtava ajattelutapa, joka aktivoituu tietyissä tilanteissa ja mielentiloissa.

(Tässä muuten mietin, että joku mediakonsultti saattaisi pudistella päätään tällaisille introspektiivisille julkitilityksille: omalla nimellä kirjoittaessaanhan pitäisi rakentaa itsestään kuvaa hyvänä tyyppinä ja synnynnäisenä menestyjänä, ei vuodattaa puutteitaan ja angstiaan potentiaalisten työnantajien kauhisteltavaksi. Mutta hei guys, what you see is, like, what you get. High five!)

Karjalan tutkimuslaitoksen blogi

Jos muun muassa Karjala, Venäjä, rajaseutu, Itä-Suomi ja yliopiston työelämä kiinnostavat, kannattaa lukea Itä-Suomen yliopiston (entisen Joensuun yliopiston) Karjalan tutkimuslaitoksen blogia. Tämä ei ole maksettu mainos, vaikka kyseessä onkin työpaikkani vielä jonkin aikaa, ja käytännössä pakerran vastakin samojen teemojen parissa.

Tuntuu kovin itsekeskeiseltä linkittää omaan kirjoitukseensa, mutta tästä aiheesta aioin alun perin kirjoittaa täällä, joten menköön.

Haiseeko tallissa

Kun entisestä nyrkkeilijästä ja kansanedustajasta postuumisti ilmestynyt kolumni sai kansan syvät rivit kuohuksiin, joku tutuntuttu pohti, olisiko viisasta palata takaisin lehtien yleisönosastoaikaan. Ei enää nettikeskusteluja, Facebook-ryhmiä tai tekstiviestipalstoja, minne saa töräyttää kuolemattoman mielipiteensä ensimmäisessä syömmennousussa. Kun teksti pitää kirjoittaa, postittaa ja sen julkaisemista odotella hyväkin tovi, tulee sanomisiaan ehkä mietittyä kaksi kertaa eikä rääyttyä maailmalle vihapäissään kaikkea, mitä sylki suuhun tuo.

Sananvapaus on hyvä asia, mutta sanojensa puntaroiminen ennen ilmoille päästämistä tuskin tekisi kenellekään pahaa.

Vaikka oman mielenterveytensä vuoksi nettikeskustelut kannattaisi aina ja joka tilanteessa kiertää kaukaa, toisinaan niitä sortuu lukemaan. Varsinkin kolumistien osalta ihmetyttää, miten eri tavoin ihmiset voivat saman tekstin lukea. Otetaanpa esimerkiksi vaikka Laura Koljosen näennäisen viaton kolumni, jossa hän pohtii lasten lemmikkihingun suitsimista ja kanavoimista:

"Kärtin seitsemän vanhana hevosta. En tuntenut ketään ratsastusta harrastavaa, saati ollut itse koskaan ratsastanut, mutta olin lukenut sitäkin innokkaammin hevoskirjoja ja -lehtiä. Olin aivan varma, että hevosen omistaminen kuului pikkutytön oikeuksiin. Vanhempieni kauhuksi häiriö ei mennyt ohi raha- ja aikapulaan vetoamalla. Järkisyyt, kuten jo kahden harrastuksen änkeminen viikkoaikatauluuni, eivät todellakaan riittäneet minulle kun hoin hevosesta yötä päivää.

Vihdoin isäni pakkasi minut autoon ja vei lähimmälle hevostilalle. Paikan päällä ystävällinen nainen vei minut talliin. Isäni auto kaasutti tilalta viisi minuuttia saapumisemme jälkeen. Hevoset jäivät näkemättä, sillä en suostunut astumaan jalallanikaan talliin, koska siellä haisi mielestäni niin pahalle. Hevosesta puhuminen loppui seinään."

Laura Koljonen: Se täti jolla on se harmaa koira, HS 25.1.2010

Minusta - vanhasta hevoshullusta - pätkä oli riemastuttava ja lempeän itseironinen. Mutta keskustelussa joku suuttui siitä, että hänen mielestään kirjoittaja yleisti kaikki eläimiä haluavat lapset nirppanokiksi. Toinen kauhisteli kirjoittajan lapsiminän vieraantuneisuutta luonnosta ja eläimistä. Sitten riideltiin, haiseeko tallissa vai ei. Ja niin edelleen.

En missään nimessä väitä, että mitään tekstiä voisi lukea vain yhdellä oikealla tavalla. Mutta jos keskusteluihin ja erinäisiin "kohuihin" on uskominen, esimerkiksi kolumnin tai pakinan juju jää kovin usein sivuseikoista pöyristymisen alle (yksi inhokkisanoistani muuten, mutta kovin kuvaava). Henkilökohtaisesti en vieläkään käsitä mekkalaa, joka mainion kirjoittajan Kaarina Hazardin Halme-kolumnista nousi; ei hän minusta kuollutta pilkannut, vaan meitä eläviä, ja ihan aiheesta. Voi tietysti olla, että ajankohta oli väärä, sananvalinnat liian värikkäitä ja viesti meni sen vuoksi suurelta osalta lukijoista täysin ohi. Mikä on sääli.

Tästä aiheesta on sivumennen sanoen liki mahdotonta kirjoittaa ilman vaikutelmaa, että kirjoittaja - siis allekirjoittanut - pitää itseään "parempana" lukijana kuin niitä muita, jotka pöyristyvät. En pidä, mutta mitä esimerkiksi Hazardin kolumniin tulee, kuulun mitä ilmeisimmin niihin, jotka lukivat ja ymmärsivät tekstin heti kättelyssä siten, kuin kirjoittaja - omien sanojensa mukaan - sen halusi luettavaksi ja ymmärrettäväksi.

En keksi muuta selitystä kuin sen, että jos lukee koko ajan ja paljon erilaisia tekstejä eri aikakausilta, saa kuin huomaamattaan eväitä vaihtaa lukutapaa ja tulkintaa tekstin luonteen mukaan. Sillä ei ole mitään tekemistä älykkyyden tai paremmuuden kanssa. Jos on lukenut lähes koko ikänsä ja lukee työkseen, kuten allekirjoittanut, on taatusti paremmissa asemissa tulkitsemaan erilaisia tekstejä kuin sellainen, joka käyttää aikansa muuhun (kenties paljon hyödyllisempään).

Varovainen arvaukseni sai vahvistusta Anja Snellmanilta, joka pohti omassa kolumnissaan kuilua "Ajattelevan" ja "Toisen" lukijan välillä, toisin sanoen sitä, miksi kirjoittajan viesti menee perille osalla lukijoista toisten lukiessa sitä kuin piru raamattua:

"Mistä on kysymys? Luuserien ja intelligentsijan välisestä kuilusta, politikoinnista, eettisistä pelisäännöistä, väärinarvioinneista, kiireestä? Ehkä kaikista noistakin, mutta väitän, että Toisten lukijoiden määrä kasvaa samassa suhteessa kuin kaunokirjallisuuden lukeminen vähenee. Kyky hahmottaa, eritellä ja tulkita katoaa. Ironia, satiiri ja parodia ovat enää harvojen herkkuja. Nyanssit katoavat yksinkertaisen, raaistuvan (internet)kielenkäytön alta. Ei tässä medialukutaidosta ole kysymys, vaan kirjoitetun sanan sävyjen lukemisen taidosta."

Jos Snellman on oikeassa, mitkä ovat kielenkäytön muuttumisen ja luennan yksipuolistumisen yhteiskunnalliset seuraukset? En tiedä, mutta ainakin niin sanotun vihapuheen lisääntyminen saa niskakarvat pystyyn. Ei riitä, että ilmaistaan eriävä mielipide, se pitää tehdä katkeruutta ja sappea vuodattaen, täysin estoitta haukkuen ja jopa uhkaillen. Olipa aihe mikä tahansa.

On vaikea uskoa, että moisesta mielipiteenvaihdosta voisi syntyä mitään hyvää tai rakentavaa. Epäilyttää sekin, että paineiden purkamisen jälkeen anonyymi nettiräyhä muuttuisi tyytyväiseksi ja helpottuneeksi kansalaiseksi. Ei, uskon ennemminkin siippani usein siteeraamaan behaviour breeds behaviour-malliin: tietynlainen käytös poikii lisää vastaavaa.

Siinä mielessä alussa ehdotettu toimenpide voisikin puoltaa paikkaansa. Että vedetäänpä nyt henkeä ja istutaan alas ja mietitään kaikessa rauhassa, millainen kirjelmä sinne paperilehden yleisönosastoon laaditaankaan. Omalla nimellä.

Ja sitten jätetään se televisio tai tietokone avaamatta ja otetaan käteen ihan oikea kirja.

Oma

Sattumalta kuullut puhelinkeskustelut voivat olla melko kryptisiä ja saada mielikuvituksen lentoon. Esimerkiksi tänään liikennevaloissa seistessäni kuulin tällaisen dialoginpuolikkaan:
- Se oli siis kasvain. Ensin sen annettiin olla, mutta sitten päätettiin leikata, kun se alkoi painaa.
- Sitä leikkausta pääsi katselemaan sellaisesta ikkunasta. Siinä se rötkötti selällään maha auki.
- Joo, jos se olisi ollut oma, en ehkä olisi pystynyt katsomaan. Mutta nyt se oli vain jännää.

Koira ei ole ihminen

Tähän voisi hyvin laittaa jonkun söpön pusipusi-kuvatekstin. Juri (oikealla) käyttäytyy kuitenkin kuten sudenpentu vanhemman yksilön seurassa: se osoittaa omaa vaarattomuuttaan ja "alamaisuuttaan" kiemurtelemalla Rockyn kuonon alla ja nuolemalla sen suupieliä (joka on myös pentujen tapa pyytää emoa oksentamaan niille ruokaa).

Kennelliiton tekemää kyselyä koskevassa uutisessa muistutetaan itsestäänselvältä tuntuvasta asiasta, joka näyttää meiltä koiranomistajilta usein unohtuvan tänä koirien designvaatemallistojen aikana: koira ei ole ihminen.

"Koira ei pysty tuntemaan empatiaa tai rakastamaan ihmistä samalla tavalla kuin toinen ihminen. Liiallisen inhimillistämisen seurauksena yhä useammalla koiralla esiintyy käytösongelmia. Asiantuntijat toivoisivat ihmisten kohtelevan rakkaita koiriaan koirina."

Kieltämättä aika ajoin tulee sorruttua koirien leikkimieliseen inhimillistämiseen. Se lienee luonnollista: ihminen pyrkii sanoittamaan ympäristöään oman kokemusmaailmansa mukaan. Olen kuitenkin kovasti yrittänyt opetella ymmärtämään koirien käyttäytymistä ja lajinomaisuutta juuri siksi, etten vaatisi niiltä asioita, joita ei koiraeläimen tajuntaan ole ohjelmoitu.

Toisaalta juuri se, että koira on täysin omanlaisensa olento, tekee lajienvälisestä kanssakäymisestä niin palkitsevaa. Se on myös ollut pääsyy siihen, miksi meilläkin on jo pitkään ollut vaivoinamme ja ilonamme useampi kuin yksi koira (asia, joka lemmikittömien tuttavien keskuudessa on herättänyt aiheellistakin ihmetystä). Laumaeläinten keskinäisen toiminnan ja viestinnän seuraaminen on äärimmäisen mielenkiintoista ja opettavaista - ja auttaa myös osaltaan muistamaan koirien koiramaisuuden ja suden perimän.

Väittäisin, että koirat ovat ennen muuta pragmaatikkoja toimiessaan niin keskenään kuin ihmistenkin kanssa. Niiden tunteiden kirjoa ei pidä silti vähätellä. Se näyttää olevan laaja, vaikka ihminen ei pääsekään koiran päähän tutkimaan, mitä eläin missäkin tilanteessa todella tuntee, vaan - kuten edellä sanoin - on taipuvainen tulkitsemaan tilanteita omien kokemustensa ja tunteidensa valossa.

Mutta esimerkiksi se, että Sandylla on ollut tapana minun sairaana ollessani pysyä vieressäni hereillä vahtimassa, kunnes mies tulee kotiin - sitten se on kirjaimellisesti näyttänyt huokaisevan helpotuksesta ja käynyt nukkumaan - on tuskin merkki syvästä empatiasta ja huolesta. Olettaisin, että kyse on laumaeläimen järkevästä toiminnasta: kun normaalisti valpas ja asiain kulkua ohjaava pomo on kanveesissa, muiden on otettava vastuu lauman turvallisuudesta.

Joskus koirien älykkyys yllättää. Kuten eläintenkouluttaja Tuire Kaimiokin uutisjutussa toteaa, koira tuskin pystyy suunnittelemaan etukäteen, mitä mistäkin seuraa. Sen sijaan se on hyvin noheva oppimaan jo koetuista seurauksista. Meillä koirat ovat kerta toisensa jälkeen tehneet jotakin, jonka vasta viime aikoina - riittävien toistojen jälkeen - olemme alkaneet uskoa tarkoitukselliseksi.

Kun pentu tulee taloon, se tapaa viedä sumeilematta isommiltaan lelut ja luut. Ellei kyseessä ole erikoisen tärkeä aarre, vanhemmat koirat antavat yleensä pennulle periksi. Mutta usein käy niin, että pennun vietyä vaikkapa hyvässä työstövaiheessa olevan puruluun, vanhempi koira menee lelulaatikolle penkomaan ja tuo sieltä jonkin lelun, jolla se ei normaalisti ole ollenkaan kiinnostunut leikkimään. Pentu huomaa tämän ja hyökkää oitis vaatimaan uutta aarretta itselleen. Vanhempi koira pudottaa sen - ja ryntää saman tien nappaamaan äsken menettämänsä puruluun itselleen (ja saakin usein pitää sen itsellään jonkin aikaa etenkin, jos se vie sen jonnekin kauemmas). Toiminta näyttää suunnitelmalliselta - ja tavallaan sitä onkin - mutta taustalla on epäilemättä monta kokemusta siitä, miten nopeasti pennun mielenkiinto suuntautuukin uuteen kohteeseen.

Koiralaumalla on myös omat, ihmisistä riippumattomat sääntönsä. Kukaan ei saa mennä toisen omalle ruokakupille ilman, että vastassa on murinaa tai hampaat. Jos kuitenkin joltakulta jää ruokaa - yleensä Rockylta, joka on välillä huono syömään - voivat muut mennä sulassa sovussa syömään samasta kupista ylijääneen ruoan. Tässäkin tosin ajoituksen on oltava oikea: jos Sandy on ehtinyt kupille reilusti ennen Juria, siitä tulee Sandyn kuppi, jonne toisella ei enää ole asiaa.

Minkähän vuoksi nykyihmisillä on muuten niin suuri tarve inhimillistää eläimiä? On mielenkiintoista, millainen polarisoituminen on tapahtunut eläinten utilitaristisen hyödyntämisen ja lemmikkieläinten kohtelun välillä ainakin meillä länsimaissa. Toisaalla on lihan tehotuotanto ja toisaalla koirien terapeutit ja t-paidat. Onko ihmistenvälisestä kanssakäymisestä tullut - tai tehty - niin mutkikasta ja monin tavoin problemaattista, että koirien ja ihmisten välinen, helppo "rakkaus" tuntuu tarjoavan jotain pyyteetöntä ja ongelmatonta? Jotain kai kertoo myös se, miten monet ovat lemmikeilleen isiä ja äitejä. Sinänsä viattomalta ja herttaiselta vaikuttavat nimitykset voivat ehkä kieliä siitä, että eläimen itseisarvo oman lajinsa edustajana jää tavalla tai toisella ihmisen emotionaalisten tarpeiden alle (ennen kuin joku älähtää, lisään tähän "joissain tapauksissa" - eiväthän nuo välttämättä korreloi keskenään).

Tilaa lentää

Vielä edelliseen aiheeseen viitaten: Työterveyslaitoksen herrat kirjoittivat taannoin viisaita maan suurimman päivälehden pääkirjoitussivulla. Hekin tähdensivät, että työurien pidentäminen vaatii uudenlaista ajattelua.

"Radikaali ajatus olisi, että ryhdytään tietoisesti luomaan työhön väljyyttä, joka parantaa työssä jaksamista, tukee terveyttä ja antaa mahdollisuuksia työn kehittämiseen. Samalla kohennettaisiin koko väestön elämänlaatua.

Jos siirtyminen nelipäiväiseen työviikkoon nostaisi suomalaisten keskimääräisen eläkkeellejäämisiän nykyisestä 58 vuodesta 65 vuoteen, toimenpide olisi taloudellisesti kannattava."

Kirjoittaa on pitänyt vaikka mistä, mutta aiheet katoavat päästä saman tien, kun niihin ei tartu heti (kovin paljon maailma tuskin siinä häviää). Uuden projektin myötä olen siirtynyt taas tiedontankkausvaiheeseen; päivät kuluvat lähinnä lukien, pohtien ja muistiinpanoja tehden. Sitten aikanaan, kun päähänsä on ahtanut tarpeeksi aineistoa, ravistellut sitä säännöllisesti juoksemalla ja antanut alitajunnan tehdä oman työnsä, voi puolestaan siirtyä - toivon mukaan - tiedontuottamisvaiheeseen.

Tosiasiassahan asia ei ole aivan noin yksioikoinen. Mutta se kuulostaa yhtä kaikki hauskalta.

Tutkijan ja kirjoittajan hommissa muuten huomaa, että kroonistunut stressi ja liian tiukoiksi tikistetyt aikataulut ovat todellakin luovuuden ja paradoksaalisesti jonkinlaisen aidon tuotteliaisuuden vihollisia - tosiasia, joka pätee kyllä mihin tahansa työhön. Tietynlainen kurinalaisuus ja määräajat ovat välttämättömiä - ilman niitä ei ainakaan allekirjoittanut saisi kummoisia aikaan - mutta kyllä ajatuksen hiirihaukalla pitää olla tilaa lentää, ei se häkissä elä. Pitää olla aikaa seurata maailmanmenoa, lukea muutakin kuin työperäistä kirjallisuutta, katsella ympärilleen, nukkua tarpeeksi, laittaa hyvää ruokaa, tavata lajitovereita.

Happea tarvitaan myös, raitista ulkoilmaa ja sopivasti liikuntaa.

Jollen väärin muista, "huippuyliopistoa" Suomeen suunniteltaessa neuvoa käytiin kysymässä Oxfordista ja muista kunniakkaista opinahjoista. Vastaukset olivat jokseenkin yksiselitteisiä: tuloksia tulee, kun motivoituneille ja asiansa osaaville tekijöille annetaan työrauha ja luotetaan siihen, että he tekevät osansa. Ei siihen sen kummempia innovaatiotemppuja tai tuottavuustaikasauvoja tarvita. Huipputekijät ovat toki omaa kastiaan, mutta eiköhän sama päde meihin rivitutkijoihinkin. Tai keneen tahansa millä tahansa alalla*.

*Siivousajoiltani muistan erityisen ikävänä tunteen, että meitä suuren firman työntekijöitä kohdeltiin potentiaalisina pinnareina, jotka koettavat vetää mutkia suoriksi ja päästä mahdollisimman vähällä. Kun tuo epämääräisen epäluottamuksen ilmapiiri yhdistyi ylimitoitettuihin työtehtäviin tekijöihin nähden (ennen ulkoistamista sama työmäärä oli kuulemma jaettu liki kaksinkertaiselle tekijämäärälle), torpedoi se tehokkaasti hyvin tehdystä työstä syntyvän ilon, joka puolestaan on edellytys viihtymiselle ja jaksamiselle työssä kuin työssä.

Levätä pitää. Juri ja Sandy näyttävät esimerkkiä.

Yhä harvempi, yhä enemmän

Eräs tuttuni mainitsi Facebookissa, ettei ole osannut vastata tyydyttävästi lapsensa toistuvaan kysymykseen, miksi tarhapäiviä pitää olla enemmän kuin kotipäiviä.

Pagistaanissakin on pohdittu taas nykyajan työelämää. Niin lähipiiristä kuin hieman etäämpääkin kuulee jatkuvasti esimerkkejä siitä, mitä tapahtuu, kun yhä harvempi tekee yhä enemmän kasvavien tulospaineiden puristuksessa. Stressiä, unettomuutta, jatkuvaa huolta, riittämättömyyttä, vapaa-ajan supistumista minimiin, elämänilon katoamista. Pahimmillaan näihin yhdistyy vielä huoli oman työpaikan tulevaisuudesta.

Joskus tuntuu, että koko yhteiskunta pyörii valtavan perspektiiviharhan varassa. Työelämä, elämäntyö, työ on elämä, elämä on työ, jonka alttarille uhrataan kaikki perheestä terveyteen. Eikö vähempi todellakaan riittäisi? Eikö taakkaa voitaisi jakaa useammalle? Miksei enää riitä, että yritys tekee tulosta? Miksi pitää tehdä aina edellisvuotista parempaa tulosta?

Samalla pohditaan, miten nyt työssä olevista ja työikään tulevista saataisiin tiristettyä viimeisetkin mehut. Eläkeikää tulee nostaa, ja onpa silmään sattunut puheenvuoroja, joissa on väläytelty kokonaistyöajan pidentämistäkin (aivan kuin sitä ei olisi jo tapahtunut lukemattomien, kirjaamattomien ylityötuntien muodossa).

Eläkeiän nostopaineitahan perustellaan sillä, että ihmiset elävät pidempään terveempinä. Siippa esitti kiintoisan näkökohdan: voisiko olla, että eliniän pitenemiskehitys jälleenrakennussukupolvesta näihin päiviin on kohta nähty? Sydän- ja verisuonisairaudet, tuki- ja liikuntaelinsairaudet, mielenterveysongelmat ja alkoholin liikakäyttö tuntuvat lisääntyvän jatkuvasti, eivätkä liian rankka työtahti toisaalla ja työttömyys toisaalla niitä ainakaan vähennä. Vielä tämä kehityskulku ei elinikätilastoissa näy, mutta loogiselta tuntuu, ettei satavuotiaita, perusterveitä ja toimintakykyisiä miehiä ja naisia tulla näkemään joukoittain tulevaisuudessakaan.

Tosiasia on myös se ahkerasti esiin tuotu seikka, että eläkeiän nostaminen vaatisi vastapainokseen työelämän muuttumista vähemmän kuormittavaksi. Se puolestaan näyttäisi vaativan niin suuria rakenne- ja ennen muuta arvomuutoksia paitsi Suomessa, myös globaalilla tasolla, että moni tunnollinen työntekijä ehtii kaatua saappaat jalassa joko hautaan tai työkyvyttömyyseläkkeelle, ennen kuin jotain tapahtuu - jos tapahtuu.

Sikäli kuin tiedetään, itse kullekin on jaettu vain yksi elämä, ainakin tässä muodossa. Kohtuulliselta tuntuisi, että ansiotyötään voisi tehdä perustyytyväisenä - vaikkei se herkkua kellekään aina ole - ja että siihen ainoaan elämään mahtuisi paljon muutakin.

Ainutlaatuista ja antoisaa aikaa

Loppiaisena parinkymmenen asteen pakkaseen yhdistyi sakea sumu. Kuva on Hyvinkään Kytäjältä.

Kokonaisvaltainen kirjoittaminen-blogissa pohdittiin taannoin erään Parnassossa ilmestyneen artikkelin pohjalta, onko väitöskirjan tekemisessä järkeä. Sekä tekstissä että sen kommenteissa nousee esille hyviä näkökulmia ja huomioita.

"Väitöskirjan tekeminen tarjoaa paljon vapautta ja monenlaisia haasteita, joista osa on aidosti palkitsevia. Se voi olla ainutlaatuinen tilaisuus paneutua juuri itseään kiinnostaviin teemoihin usean vuoden ajan. Todellisuudessa kovin harvalla ihmisellä on työpaikka, joka tarjoaa tällaisia asioita."

Kaikesta nurinasta ja tuskailusta huolimatta minäkin myönnän auliisti, että väitöskirjan työstäminen ja etenkin viimeiset neljä vuotta tutkijakoulutettavana ovat olleet varsin ainutlaatuista ja antoisaa aikaa. Vaikka tutkijakoulusysteemissä - ja jos niikseen tulee, koko koulutusjärjestelmässä - on kiistämättömät epäkohtansa, tarjosi se allekirjoittaneelle monen muun asian ohessa vuosien työrauhan ja mahdollisuuden perehtyä mitä kiinnostavimpiin asioihin "luvan kanssa". Se, ettei jatkotyöllistyminen omalle alalle ole ollut missään vaiheessa varmaa, on ollut osa itse valittua pakettia, joskin toki kaukana ideaalitilanteesta.

Kirjoittaja myös huomauttaa, että "eivät kaikki näe humanististen tieteiden arvoa, mutta toivottavaa olisi, että edes humanistit itse näkisivät sen." Myönnetään tämäkin; aika ajoin tulee syyllistyttyä oman tieteenalansa ja tekemistensä vähättelyyn ihan suotta, joskin useimmiten leikkimielellä. Ei sellainen ainakaan edistä ilmapiiriä, jossa muullakin kuin välittömällä taloudellisella tuottavuudella nähdään olevan aitoa merkitystä.

Kääkäleestä kennelyskä, kennelyskästä yrkkä

Pagistaanin karvainen kansanosa on viime aikoina elänyt kriisistä kriisiin. Tuskin oli venähtäneestä jalasta ja sittemmin kumipalloepisodista selvitty, kun pentuparka sai homeerisen yskän. Vaikkei kuumetta tai muuta yleiskurjuutta ollutkaan, ei jatkuvaa köhimistä ja liman kakomista kestetty kuunnella enää maanantain tullen. Niinpä kävin pennun kanssa eläinlääkärissä - avainasiakkuus ja kultakortti häämöttävät - vahvistamassa kennelyskäepäilyn todeksi ja ottamassa vastaan antibioottireseptin bakteeritulehdusten torjumiseksi. Vaikka itse tauti on virusinfektio, voi se varsinkin pennuille aiheuttaa häijyjä lisätauteja. Rokotushan koirilla on, mutta ei se suojaa kaikkia virusmuunnoksia vastaan sen enempää kuin ihmistenkään influenssarokotus.

Tartunta on kyllä arvoitus. Pariin viikkoon ei ole oltu tekemisissä muiden kuin oman lauman kanssa, ja itämisaika on tuota lyhyempi. Eläinlääkärin mukaan pieni epäonnen soturi on saattanut vetäistä pöpön kärsäänsä vaikka lenkkipolulta - pentujen vastustuskyky kun ei ole aikuisen koiran luokkaa. Muut koirat ovatkin toistaiseksi kunnossa.

Juri ei kyllä helpolla nahkaansa myy. Ei se sentään hoidettaessa pure, mutta huutaa kuin banshee, jos sillä on pienikin epäilys siitä, että toimenpide sattuu. Esimerkiksi lämmön mittaaminen hännän alta saa aikaan porun, josta voisi kuvitella itsensä Vlad Tepesin olevan työntämässä valkohehkuista keihästä pentuparan ahteriin. Korvien puhdistusta Juri luulee kai lobotomiayritykseksi. Puhumattakaan rokotuksesta tai verinäytteen ottamisesta, jotka kuuluvat varmasti naapurikortteliin. Eläinlääkärikin totesi pennulla olevan vaikuttavat äänitehosteet. Diplomaattisesti sanottu.

- - -

Koira-aiheeseen liittyen Pagistaan on päättänyt julkaista lyhyen sanaston valtakunnassa käytetyistä, toisinaan aiheellista oudoksuntaa aiheuttavista käsitteistä. Esimerkiksi "koirien piiput" on tullut mainittua useampaankin otteeseen erinäisissä sosiaalisissa tilanteissa. Jollei tarkennusta ole pyydetty, on asia voinut jäädä selittämättä hämmentyneille keskustelukumppaneille.

Kieli elää, joten tässäkin listassa on vuosikymmeniä sitten vakiintunutta termistöä sulassa sovussa viime vuosien lisäysten kanssa. Jotakin oleellista on voinut jäädä myös pois; täydentäviä huomautuksia otetaan vastaan sanaston tuntevilta.

jytynen = makupala, ks. myös lahjus
kakelo = koiran kuivamuonanappula
keritseminen = saksilla tai leikkurilla trimmaaminen
koirapuuro = kotitekoinen koiranruoka; yleensä riisistä ja jauhelihasta keitettävä puuro
kreosootti = koira, joka oksentaa koko yön kaikille vaikeasti siivottaville pinnoille syötyään jotain sopimatonta (viittaus luonnollisesti Monty Pythonin Herra Kreosoottiin)
kärsä = koiran kirsu, ks. myös törsänuppi
kääkäle = koiran takapäästä materialisoituva, kiinteä kansantuote
lahjus = makupala; etenkin muiden koirien ohitustilanteita voiteleva huomion kiinnittäjä
lyrkittää = rapsuttaa
läpäläpä = onomatopoeettinen, pään ravistusta kuvaava käsite (meillä läpäläpä osataan tehdä myös pyynnöstä)
lääsö = etenkin pentujen jäljiltä löytyvä lammikko lattialla
piippu = puruluu (piippu-nimitys johtuu puruluiden luonteenomaisesta asemoitumisesta koiran suuhun tai suupieleen)
pötkis = kottikärrymäinen venytysliike, jota jotkut koirat harrastavat: takapää heiluvine häntineen ja sojottavine takakäpälineen on sohvalla tai sängyssä, muu osa koirasta lattialla
renttu = kaksijalkainen, ravisteltava kangaslelu, jollainen on tehty kaikille pennuillemme 1970-luvulta alkaen
ruikkimalääsö = lääsö, joka uroskoiran tekemänä yltää seinälle tai johonkin muuhun pystysuoraan objektiin (ja voisi sivumennen sanoen olla myös lappilainen paikannimi)
rötös = ihmisten omaisuuden tuhoaminen tai uudelleen muotoileminen
sirmakka = vinkuva koiranlelu
sukkula = karvaisen kosmonautin käyttämä koiranpeti
törsä = koiran kuono
törsänuppi = koiran kirsu
yrkkä = koiran etupäästä materialisoituva orgaaninen aines, jossa on joskus myös epäorgaanisia kappaleita, ks. myös kreosootti
äpykkä = geneerinen ilmaisu erit. muotopuolille koiranleluille
ökö = äpykän synonyymi

Kamera on ollut edelleen harmillisen vähällä käytöllä, joten laitettakoon loppuun muisto viime kesältä. Kuvassa Rocky.

Vaiheikas vuosikymmen

Vuoden vaihtuessa yllätyin siitä, miten vaiheikas vuosikymmen taakse jäi (vaikka tarkasti ottaenhan se vaihtuu vasta vuoden päästä). Jotakin kertoo jo se, että asuin sen kuluessa kahdeksassa asunnossa kuudella eri paikkakunnalla. Jurttaa on siis alvariinsa purettu ja pystytetty. Siinä sivussa olen jotenkin onnistunut tienaamaan elantoni ja suorittamaan kaksi - melkein kolme - tutkintoa, mikä näin jälkikäteen tuntuu jonkinmoiselta saavutukselta ottaen huomioon kiertolaiselämän.

Lähi-ihmissuhteissa luulen oppineeni vaikeamman kautta ainakin luopumista, joustamista ja liian joustamisen varomista - rajattomuuden kirous! Toivon mukaan osaan nähdä toisen - ja tämä koskee kaikkia lähimmäisiä - edes vähän paremmin kuin kymmenen vuotta sitten.

Se retrospektiosta tällä erää. Eletään eteenpäin ja katsotaan, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Viisivuotias Pagistaan toivottaa kaikille hyviä hetkiä ja iloa uuteen vuoteen!

Eiger Nordwand ja muut mahdottomuudet

Eigerin pohjoisseinä kuvattuna patikkaretkellä heinäkuisena hellepäivänä vuonna 2007.

Siipan kiipeilyretket ja sittemmin oma, vaatimaton alppiharrastelu ovat vuosien myötä herättäneet allekirjoittaneessa alati kasvavan kiinnostuksen vuorikiipeilyn historiaa kohtaan. Kuten lienen aiemminkin todennut, kiipeilyssä - elämisen kannalta tarpeettomassa ja usein riskialttiissakin touhussa - tuntuu tiivistyvän jotain olennaista ihmisen ominais- ja omituislaadusta.

Nojatuolikiipeily on sitä paitsi erityisen mukava ja riskitön urheilumuoto.

"Vuorten valloittamisella" on tietenkin ollut vankat siteensä myös politiikkaan ja kansallisaatteiden nousuun, mikä saa aate- ja mentaliteettihistorioitsijan aina innostumaan. Esimerkiksi Matterhornin ensinousua vuonna 1865 edelsi kansalliseksi kilpajuoksuksi kehkeytynyt kisa italialaisten ja englantilaisten välillä. Jälkimmäiset ehtivät huipulle ensin, mutta ilo jäi lyhytaikaiseksi, kun seitsenhenkisestä retkikunnasta neljä putosi kuolemaansa vuorelta laskeutuessaan (Zermattin museossa on edelleen nähtävissä onnettomuudessa katkennut köysi, joka näyttää kovin ohuelta ja surkealta tarkoitukseensa. Samalla reissulla kannattaa käydä Zermattin kirkon kupeessa sijaitsevalla kiipeilijöiden hautausmaalla, jonka jossakin matkaoppaassa kuvattiin olevan "a sobering experience for all the wanna-be climbers").

Yksi traagisimmista ja oudoimmista luvuista vuorikiipeilyn menneisyydessä lienee Sveitsin Alpeilla sijaitsevan Eiger-vuoren pohjoisseinä, "Eiger Nordwand". Itse vuorelle ensinousu tehtiin jo 1858, mutta pohjoisseinämää pidettiin pitkään täysin mahdottomana kiivetä. Homo Sapiensin erityispiirteisiin näyttää kuitenkin kuuluvan, että mahdottomuudet vetävät tiettyjä yksilöitä puoleensa kuin pähkinät oravia. Jo toinen nousuyritys vuonna 1935 johti kiipeilijöiden kuolemaan, ja sen jälkeen liki 70 yrittäjää on menettänyt henkensä seinämällä, joka on teknisesti vaikea, sääoloiltaan arvaamaton ja altis lumi- ja kivivyöryille.

Nykytekniikalla kiipeäminen on toki toisenlaista kuin 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla; ääriesimerkkeinä vaikkapa Ueli Steckin nopeusennätykset kolmella Alppien pohjoisseinämällä mukaan lukien Eiger, jonka hän kiipesi alle kolmessa tunnissa. Riskit eivät silti ole hävinneet mihinkään, ja etenkin soolokiipeily tuolla tasolla on turvallisuutta painottavan siippani sanojen mukaan "lyhytikäisten reikäpäiden hommaa".

Erityisen traagisen hohteen on saanut vuonna 1936 tehty Eigerin pohjoisseinän kiipeämisyritys, jossa neljä saksalaista ja itävaltalaista huippukiipeilijää kuoli yhden loukkaannuttua ja koko joukon jäätyään loukkuun vuorelle (tästä tapauksesta on aivan viime aikoina tehty kaksikin varsin kelpoisaa elokuvaa, fiktiivisempi Nordwand vuonna 2008 ja draamadokumentti The Beckoning Silence vuonna 2007). Surullisen ironisen tapauksesta teki se, että Andreas Hinterstoisser oli ratkaissut yhden mahdottomalta näyttäneistä kohdista tekemällä mestarillisen, sivuttaisen siirtymän sileää kiveä pitkin - tämä kohta reitistä on sittemmin tunnettu nimellä Hinterstoisser Traverse. Ryhmän päätös poistaa paikasta varmistusköysi matkaa jatkaessaan osoittautui kuitenkin kohtalokkaaksi: kun se yhden jäsenen loukkaannuttua ja sään muututtua huonoksi joutui kääntymään reitillään takaisin, siirtymä olikin mahdotonta tehdä toiseen suuntaan.

Sittemmin koko seinämä pyrittiin julistamaan kiipeilykieltoon. Vuonna 1938 Alpine Journalin toimittaja ilmoitti Eigerin pohjoisseinän kiipeämisen olevan "mielenvikaisten pakkomielle" ja "järjettömin hanke koko kiipeilyn historiassa". Kuitenkin jo samana vuonna itävaltalais-saksalainen retkikunta - tai tarkemmin sanottuna kaksi voimansa yhdistänyttä kahden miehen köysistöä - onnistui mahdottomassa, kun se kiipesi pohjoisseinän kolmessa päivässä (tämäkin saavutus otettiin toki poliittiseen hyötykäyttöön "kolmannessa valtakunnassa").

Yksi neljästä kiipeilijästä oli itävaltalainen Heinrich Harrer, joka on paitsi kirjoittanut tunnetun Seitsemän vuotta Tiibetissä-teoksen, myös maanmainion kirjan The White Spider: The Classic Account of the Ascent of the Eiger (Die Weisse Spinne, julkaistu vuonna 1959 ja täydennetty 1964). "Valkoinen hämähäkki" viittaa hämähäkin muotoiseen jääkenttään pohjoisseinän ylimmässä kolmanneksessa (kuva lainattu täältä).

Kirjassa on paitsi taidokas ja yksityiskohtainen kuvaus Eigerin pohjoisseinän kiipeilyhistoriasta mukaan lukien Harrerin omakohtainen kokemus ensinoususta, myös kiintoisaa pohdintaa siitä, miksi moisiin, maallikon silmin täysin järjettömiin hankkeisiin ylipäänsä ryhdytään, mitä niillä mahdollisesti haetaan ja miten media ja "suuri yleisö" niihin suhtautuvat. Mitä viimeksi mainittuun tulee, pilkkaaminen ja kritiikitön sankarinpalvonta ovat Harrerin mukaan ääripäitä, joista ensin mainittu tapaa vaihtua hetkessä jälkimmäiseen, kun jokin mahdottomana pidetty hanke onnistuu. Hän myös kehottaa antamaan puhtaalle, inhimilliselle seikkailunhalulle sille kuuluvan arvon silloinkin, kun sen hedelmiä ei itse ymmärrä:

"Let us grant courage and the love of pure adventure their own justification, even if we cannot produce any material support for them. Mankind has developed an ugly habit of only allowing true courage to the killers. Great credit accrues to the one who bests another; little is given to the man who recognises in his comrade on the rope a part of himself, who for long hours of extreme perils faces no opponent to be shot or struck down, but whose battle is solely against his own weakness and insufficiency. Is the man who, at moments when his own life is in balance, has not only to safeguard it but, at the same time, his friend's - even to the extent of mutual self-sacrifice - to receive less recognition than a boxer in the ring, simply because the nature of what he is doing is not properly understood?"
- Heinrich Harrer: The White Spider: The Classic Account of the Ascent of the Eiger

Sitten jaksat pitkän tiesi kulkea kuin aimo miesi

Ja niin joulu joutui Pagistaanin perinteisen konseptin mukaan: kuusen luota kuusen luokse. Tarkoituksena oli kyllä rauhoittua pariksi päiväksi ihan vain olemaan ja arkihuolet kaikki heittää - olimme tehneet vedenpitävän suunnitelman ajan jakamisesta kahden mökin ja kahden perhekunnan välille - mutta aikataulut muuttuivat ja niin sitä mentiin hupsis tupsis pimpeli pompeli juokse porosein, kunnes eilen illansuussa löysimme itsemme kotoa kolaamasta ja lapioimasta taloa esiin hangen hohteesta vain.

Muuten joulunseutu Liperissä ja Nurmeksessa oli kyllä oikein mukava, eikä huolta, murhetta kenkään muistanut: oli hyvää seuraa, kattilat täynnä puuroo, maja rauhaisa ja kaksi mehevälöylyistä rantasaunaa. Talvipakkasilla on vielä voimaton lämpö auringon: Nurmeksessa mittari laski joulupäivän iltana 30 miinusasteeseen. Koiriakaan ei tarvinnut houkutella ulkoa sisälle, vaan päin vastoin.

Oi jospa ihmisellä ois joulu ainainen, niin ei tarvitsisi koko ajan rekehen, rekehen nousta matkaamaan.

Joulunaikaa

Sanotaan, että pyöräilemistä ei sen kerran opittuaan koskaan unohda. Ratsastukseen pätee sama: hienosäätö toki ruostuu, mutta "perstuntuma" säilyy. Kävin lauantaina viiden vuoden ratsastustauon jälkeen tekemässä puolentoista tunnin maastolenkin islanninhevosella. Kun nousin pienen, kirjavan ja hyvin karvaisen tamman selkään, minut valtasi huima tuttuuden ja kotoisuuden tunne. Nautin joka hetkestä.

Juuri nyt en kylläkään nauti kipeytyneistä lihaksista. Ratsastamattomuudella on hintansa, joka näkyy ankkamaisena askelluksena muutaman päivän ajan.

Pitkän tauon syynä on ollut yksinkertaisesti se, ettei minulla ole varaa säännölliseen hevosteluun Etelä-Suomen tuntihinnoilla. Olen myös tiennyt, että jos käyn ratsastamassa vaikkapa vain yhden kerran, siitä sukeutuu hurja hinku jatkaa taas siitä, mihin harrastus vuosia sitten jäi (meillä oli entisen mieheni kanssa talli kotipihassa, mikä tosin teki hevostelusta vähän turhankin intensiivistä ja sitovaa). On ollut helpompaa olla kokonaan ilman.

Ja niinhän siinä kävi, että olen lauantain jälkeen löytänyt itseni tekemästä erinäisiä laskelmia. Hevosen hankkimista en sentään suunnittele, mutta jos tunneilla olisi sittenkin varaa käydä... Islanninhevoset alkoivat kiinnostaa kovasti; olen aina pitänyt pienistä, herkistä, sopivan säpäköistä mutta kuitenkin selväpäisistä ja varmajalkaisista hevosista. Sitten aktiiviaikojeni issikkatalleja onkin noussut Suomenniemelle hurja määrä.

- - -

Viikonloppuna koettiin vauhdin lisäksi myös vaarallisia tilanteita, kun koiranpojat pistelivät jostain käsittämättömästä syystä suihinsa kokonaisen kumisen koiranpallon. Sellaisen, joita on ympätty osaksi jos jonkinmuotoisia koiranleluja. Vaikka pidämmekin lelutilannetta tiukasti silmällä, kaksikko oli tarvinnut älynväläyksensä toteuttamiseen vain lauantai-illan juoksulenkkiin ja saunomiseen kuluneen ajan. Pallosta ei löytynyt jälkeäkään - lukuun ottamatta siis roippeita, joita materialisoitui koirien molemmista päistä.

Eläinlääkärin ohjeistuksella evästettyinä seurasimme tilannetta, joka onneksi päättyi ilman suolitukoksia tai muita vaarallisia seurauksia. Ainakin tiedetään, mitä Riihimäen Palloveikot eivät tule joulupaketeistaan löytämään.

Kohtsillään suuntaamme tuttuun tapaan joulunviettoon Pohjois-Karjalaan. Pagistaan toivottaakin kaikille mitä rauhallisinta ja leppoisinta joulunaikaa sekä iloa tulevaan vuoteen!

Silmänreiät lakanassa

Teimme siipan kanssa vuotuisen vierailun Absurdistaniin. Toisin sanoen kävimme lelukaupassa katsomassa, löytyisikö sieltä joululahjaa miehen kummipojalle.

Silmä sattui leluröykkiöiden keskellä lasten naamiaisasuihin. Niitä on nykyisin joka lähtöön: valmiita kostyymeja teräsmiehille, batmaneille, prinsessoille, tontuille ja ties mille. Katsoimme huvittuneina tarjontaa ja aloimme avautua lähes yhteen ääneen:
- Silloin kun minä olin pieni...
- ...naamiaisiin puettiin aina vanha lakana...
- ...johon oli leikattu silmänreiät!

Jos hyvin kävi, lakana oli sentään valkoinen. Muistan kyllä olosuhteiden niin vaatiessa todistelleeni itselleni, että haamu voi ihan hyvin olla vihreäkin (ei sentään 70-luvun kukkakuoseilla koristettu).

Myös muuta rekvisiittaa lastenjuhliin löytyy hyllykaupalla. Vaikkapa kummitusaiheisiin kemuihin - joita nykyisin toki Halloweeniksi kutsutaan - ei tarvinne enää askarrella pahvista ja piipunrasseista hämähäkkejä tai suhrata liiduilla paperille luurankoa hämärästi muistuttavia olentoja. Kaiken kuviteltavissa olevan saa valmiina, kunhan vanhemmat kaivavat kuvetta.

Kaipa nykylapset ovat onnellisessa asemassa meihin käpylehmillä leikkineisiin verrattuna. Aivan erityisen onnellisia lienevät ne, jotka käärivät rahat krääsäkaupasta.

Mutta niiden muotopuolien hämähäkkien askarteleminen oli kyllä puolet huvista. Vähintään. Toinen puoli tuli siitä, kun kuvitteli loput kamaluudet sieltä lakanan silmänrei'istä tihratessaan.

Minne kaikki raha menee?

Pagistaanissa on viime aikoina katsottu ja luettu uutisia perin synkin mielin*. Mediakriittisen suotimenkin läpi seurattuna kaikki** tuntuvat myös hyvinvointi-Suomessa voivan yhä huonommin: lapset, nuoret, työikäiset, vanhukset, sairaat, mielenterveysongelmaiset, tuotantoeläimet (globaalia perspektiiviä huonovointisuuteen ei uskalla edes ottaa). Lisäksi taustalla jylläävät ihmistä isommat asiat, kuten ilmastonmuutos sekä siihen liittyvät nykyiset ja tulevat ekokatastrofit.

Joka ikiseen ongelmaan vastauksena tuntuu olevan, ettei ole rahaa.

Meiltä kun ei taloustieteellistä osaamista löydy, niin olemme ottaneet vapauden esittää aika ajoin ääneen tyhmän, mutta varsin perustavanlaatuisen kysymyksen, minne kaikki raha oikein menee? Verot, yritystulot, lainaraha ja niin edelleen? Mikä on se mekanismi, joka saa aikaan tämän yleisen ankeutumisen kierteen, vaikka näennäisrahaa liikkuu maailmalla enemmän kuin koskaan ennen? Selittääkö väestön huoltosuhteen muutos muka kaiken? Töiden siirtyminen halvan työvoiman maihin? Musta aukko, joka imaisee valuutan toiselle puolen galaksia?

Taloustieteilijöillä on varmasti parempaa ja tärkeämpää luettavaa kuin Pagistaanin kuulumiset, mutta jos joku osaa vastata kysymykseen niin, että humanisti ja diplomi-insinöörikin sen ymmärtävät, sana on taas kerran vapaa. Yhteiskuntaopin tunneista on jo aikaa, ja maailma on niiden jälkeen muuttunut suuntaan jos toiseenkin.

*Ilmeisesti lomailu alkaa riittää allekirjoittaneelle, kun on aikaa pyörittää näinkin isoa maailmantuskapyörää.

**Karkea yleistys sallittakoon ja todettakoon, että moni - mukaan lukien allekirjoittanut - voi myös joltisenkin hyvin ja on siitä kiitollinen.

Lomalla

Allekirjoittanut on loppukuun virallisella lomalla. Se tuntuu hieman oudolta näin kotioloissa, vaikka tiedänkin tarvitsevani pienen aivonnollaustauon ennen uusia kuvioita. Mutta mikä loma se on, jolla ei kanneta reppua hikisenä ja haisevana pitkin vuorenrinteitä, hiihdetä yhtäläisen hikisenä ja haisevana pitkin kuruja tai tehdä jotain muuta yhtä rentouttavaa (enkä minä ole edes niin hard core-lomailija kuin siippani, joka voi viettää koko kesälomansa vuoristokivikossa tai jäätiköllä ahtautuneena muiden haisevien partaturakaisten kanssa samaan telttaan)?

Erinomaisen rentouttava ja mieltä elähdyttävä on kuitenkin ajatus, että loman jälkeen voi palata töihin. Ilman sitä tietoa kai purisin jo kynsiäni ja kulkisin ympyrää tulevia murehtien. Olenkin usein miettinyt, oliko tutkijan uravalinta tällä pääkopalla se viisain mahdollinen. Vaikka miten haluaisin uskotella itselleni olevani spontaani ja huoleton - eikä pulska palkkapussi todellakaan ole minulle mikään elämänlaadun mittari - alan tähän ikään mennessä tunnistaa itsestäni tietyn turvallisuushakuisuuden. Pidän rutiineista ja arjesta, pidän siitä, että tiedän (tai ainakin luulen tietäväni pois lukien yllättävät käänteet) mitä seuraavana päivänä ja seuraavalla viikolla on ohjelmassa tai millä elätän itseni kolmen kuukauden tai puolen vuoden päästä. Ei se tarkoita sitä, etten tahtoisi haastaa itseäni ja tehdä uusia asioita, mutta haluaisin kai kehittyä itse valitsemissani puitteissa.

Niinpä. Kukapa ei. Saahan sitä haluta vaikka mitä.

Kuten jollekin sanoin, tällaisina murrosaikoina tunnen kulkevani heikoilla jäillä tietämättä edes, minne olen menossa. Tai oudossa, hämärässä paikassa, ennen kuin silmät tottuvat vähäiseen valoon. Menee jonkin aikaa, että saan asemoitua itseni uuteen tilanteeseen niin psyykkisesti kuin sosiaalisestikin. Tavallaan se on toki hauskaa, hyvällä tavalla jännittävää, mutta myös hermostuttavaa - käyn kierroksilla, nukun huonosti ja heräilen öisin valvomaan, vaikka asiat olisivat jo asettuneet hyvälle mallille.

Nykyajan pätkätutkijan elämässä työperäisiä murroskausia riittää, mutta ehkä niille siedättyy. Mikä sitä paitsi on varmaa kenellekään, missään tilanteessa? En edes halua kuvitella, miten karua on joutua työttömäksi työpaikasta, jota on luullut enemmän tai vähemmän pysyväksi. Pätkätyöläinen ei pääse missään vaiheessa kuvittelemaan turhia, joten pudotustakaan ei tule, ainakaan yhtä korkealta. Tämä kuulostaa ehkä kyyniseltä, eikä tilanne todellakaan ole sellainen, mitä sen ideaalimaailmassa tulisi olla, mutta tällä hetkellä se on yhtä kaikki realismia. Ja ainakin nyt ja tässä, sen realismin puitteissa omat työasiani näyttävät asettuvan paremmin kuin olisin osannut mitenkään kuvitella. Que sera, sera.

Ehkä saan taas aikaiseksi kirjoittaa tännekin jotain yleisesti kiinnostavampaa tai ainakin sellaiseksi olettamaani.

Pessimisti ei pety

Pikkukoira (joka ei nyt niin kauhean pikkuinen enää ole, ainakaan omasta mielestään, kuten kuvasta näkyy) matkusti tiistaina ensimmäistä kertaa junassa Joensuusta Riihimäelle. Olen pyrkinyt ottamaan jokaisen koiran junaan mukaan jo pentuna, ettei sitten aikuisena tarvitse ihmetellä outoa matkustusmuotoa. Jännittävintä taisivat olla kuulutukset, joita piti kuunnella päätä kallistellen.

Valtionrautateiden lemmikkipolitiikassa on onneksi siirrytty taas kokonaisiin vaunuihin epäonnistuneen koppikokeilun jälkeen; kuuden toisilleen ennestään tuntemattoman eläimen sullominen omistajineen samaan, pieneen tilaan takasi kosovolaisen letkeän tunnelman moneksi tunniksi.

Väikkäri on vihdoin jätetty esitarkastukseen, mutta vielä ei ennätä huokaisemaan. Työrintamalta tuli parissa päivässä useampikin hyvä uutinen, jotka edellyttävät vikkelää toimintaa ja asioiden saattamista paperille ennen ensi viikkoa. Ehdin jo aloittaa notkistavan rannejumpan vessaharjakädelle muutaman taukovuoden jälkeen, mutta näillä näkymin humanisti saa tehdä ainakin jonkun tovin sitä, mihin on pitkän ja yhteiskunnalle tyyriin koulutuksensa saanut. Kuten useammallekin taholle olen valoisasti todennut, pessimisti ei pety.

Uusi tekosyy

Nuoremman koiranpojan venähtänyt takajalka on vihdoin parantunut kokonaan. Helpotus! Melko pitkään pentu otti ravatessaan hassuja jenkka-askelia, vaikkei varsinaisesti enää ontunutkaan. Ilmeisesti tavan vuoksi se piti myös tassua ylhäällä seistessään - ei aina, mutta usein.

Muun elämän osalta helpotusta odotellaan vielä, eli sama virsi jatkuu. Muutoksen tuulenviri alkaa kuitenkin tuntua: lähdemme torstaina koko porukalla Pohjois-Karjalaan, jossa ohjelmassa on muun muassa tutkijakoulukaverin kiinnostava väitös, hiukan mökkeilyä, luennointia, Kanadassa asuvan ystävän tapaaminen sekä väikkärikäsikirjoituksen jättäminen korkeimman omakätisesti tiedekuntaan esitarkastusta varten.

Kohta pitääkin keksiä uusi tekosyy sotkemiselle, stressaamiselle, hajamielisyydelle sekä yleiselle diivailulle ja oikuttelulle. Eihän väitöskirjan väsääminen työtä kummempaa ole, mutta on sen ympärillä kaikesta tohtoritehtailusta huolimatta säilynyt jonkinlainen akateemisen mystisyyden aura, jonka suojissa ja varjolla on tuntenut voivansa käyttäytyä aika ajoin hieman omituisesti. Tosin epäilen uskottavuuteni saaneen hieman naarmuja, kun olen tehnyt "viimeisiä viilauksia" ja hyppinyt niiden takia seinille jo ainakin vuoden ajan.