Harakanpesä

"Piti harakka puhetta vierailleen:
'Tilapäinen ihan on pesä,
- älä putoa, varis! - tein kiireiseen...
mut annas, kun on kesä,

niin, vannon, kartano korskehin,
hyvät herrat, tässä löytään,
ei metsässä mointa, sen näättekin!
Hoi muori, pötyä pöytään!'

Mut ennenkuin harakka huomaskaan,
jo putos syksyn lehti,
ja kesken hurskaita aikeitaan
se itse kuolla ehti.

Älä hymyile! Tarina totta on!
Pian ohi on päivät kesän.
Moni aikoi ja aikoi kartanon -
sai valmiiksi harakanpesän!"

- Lauri Pohjanpää

Olen aina kummastellut herra Pohjanpään ylenkatsetta harakanpesiä kohtaan. Oletteko koskaan katselleet, miten huolellisesti ja harkiten pesän jokainen oksa sijoitetaan paikalleen, ja millaisella yhteispelillä harakkapari risulinnaansa kokoaa? Ei mikään avaimet käteen-ratkaisu! Lopputulos on myös vankka; toisinaan pesä kestää vuosien tuulet senkin jälkeen, kun se on tehtävänsä täyttänyt. Ihmekös tuo, kun se rakennetaan usein tiheäoksaiseen puuhun, jossa kantavat rakenteet ovat valmiina.

Varislintujen toimien seuraaminen on ylipäänsä hauska ja kehittävä harraste. Tämäkin varis sortteerasi pitkään, mikä koivun ohuista ritvoista olisi sopivin mukaan otettavaksi. Kun valinta oli tehty, lähdettiin taas kohti keväistä rakennustyömaata.

- - -

Linnuista puheenollen, Pagistaanissa naurettiin tänään ääneen Jennin fasaanille. Toiset perjantaihekotukset niin allekirjoittaneelle kuin karvaiselle tutkimusassistentillekin tarjosi Teen kahvipöytäkeskustelu.

Kaksitoista vuotta sitten

Säiden syömä Kristus-fresko Aleksanteri Syväriläisen luostarin kirkossa, Aunuksessa.

Minulta on usein kysytty, miten päädyin opiskelemaan historiaa. Olen yleensä mutissut jotakin tilapäisestä mielenhäiriöstä ja vaihtanut puheenaihetta.

En tosiaan ole itsekään tiennyt vastausta, niin noloa kuin se onkin. Biologihan minusta piti tulla viimeiseen asti. Koulussa siedin historiaa; en inhonnut jos en rakastanutkaan. Kokeisiin luin tärppejä ja tunneilla piirtelin kärsäkkäitä kirjan marginaaleihin.

Eilen katsellessani Pirjo Honkasalon mestarillista dokumenttielokuvaa Melancholian 3 huonetta (2004) tuntui kuin jotakin olisi auennut myös omasta menneisyydestäni. Muistin tavallista elävämmin sateisen syksyn kaksitoista vuotta sitten, jolloin Tshetshenian sota alkoi. Pidin tuolloin välivuotta lukion jälkeen ja opiskelin venäjää Petroskoissa.

Muistin ihmisiä ja kohtaamisia tuolta syksyltä. Muistin Valjan, pitkän ja komean tshetsheeninaisen, jonka nauravaisessa suussa välähtelivät teräksiset tekohampaat. Syksyn edetessä Valja tosin nauroi aina vain harvemmin; hänen silmistään näki aina, kun hän oli soittanut äidilleen Groznyiin. Muistin yliopistossa matematiikkaa opiskelleen Aleksein, poninhäntäpäisen pasifistin, joka pelkäsi reputtavansa vuosittaisissa tasokokeissa. Se olisi tiennyt opintojen katkeamista ja armeijaan joutumista vuoden alussa, armeijaan ja kukaties keskelle Tshetsheniassa kyteviä kauhuja. Muistin kiukkuisen, keski-ikäisen burjaattimiehen, pahasuisen rekkakuskin, joka vannoi ikuista kaunaa kaikille venäläisille.

Ja muistin venäjänopettajani Shamilin, tataarin, joka jutteli tunneilla mustavalkovalokuvauksesta, tataarien vaiheista ja siitä, kuinka hän päätyi Kazanin seudulta Petroskoihin mentyään naimisiin venäläisnaisen kanssa. Muistin hänen ystävällisen vaimonsa ja heidän kaksivuotiaan Timur-poikansa, joka tunnisti kaikkien vastaan tulevien autojen merkin (en ole sen jälkeen koskaan voinut lukea 1300-luvulla Aasiassa valloituksia tehneestä mongoliruhtinas Timur Lenkistä muistamatta pikkuista, punaposkista Timuria, joka näytti aivan karhunpojalta talviturkissaan ja karvalakissaan).

Muistin Dementjevien perheen ja heidän kanssaan asuneen vihasilmäisen isoisän, joka oli saanut suomalaisaseesta luodin kaulaansa joskus talvella 1940, eikä ollut sen jälkeen pystynyt puhumaan.
- Älä välitä ukista, hän ei vain siedä suomalaisia. Älä ota sitä henkilökohtaisesti, neuvoi hänen tyttärensä käydessäni heillä kylässä.
Siinä me, karjalaisevakon tytär ja mykkä sotainvalidi katselimme toisiamme pöydän yli sanomatta sanaakaan. Hänellä olisi ehkä ollutkin sanottavaa, minulla ei.

Se oli kaiken kaikkiaan omituinen syksy.

Palattuani kotiin vuodenvaihteessa kaivoin lukion historiankirjat vintiltä ja aloin lukea pääsykokeisiin tietämättä oikein itsekään, mistä tuuli puhalsi. Pääsin sisään yliopistoon ja ajauduin vähitellen erikoistumaan Venäjään ja aatehistoriaan, ihmettelemään työkseni vallan ideologisia juuria ja miettimään kansallisten myyttien merkitystä menneisyydessä ja nyt. Ne veivät mennessään, nuo ihmistä suuremmat kysymykset, joiden edessä tunnen itseni vähintään yhtä pieneksi, tyhmäksi ja avuttomaksi kuin tuona harmaana syksynä syrjäisessä teollisuuskaupungissa.

Enkä edelleenkään osaisi sanoa mitään sille vanhukselle, joka vihasi suomalaisia näiden vietyä häneltä sanat. Puhumattakaan Honkasalon kuvaamista lapsikohtaloista, joiden ääressä historiakin hiljenee.

Pullollinen vastustuskykyä

Shaping cheese; Tacuinum Sanitatis, 15th c., Paris. A Feast for the Eyes.

Pistäydyin tänään siskon kanssa lounaalla tämän työpaikalla. Ruokalassa oli jaossa ilmaisnäytteitä terveysvaikutteisesta, ruoansulatusta helpottavasta jogurtista. Sitä on ahkerasti mainostettu myös televisiossa, samoin kuin monia muitakin vastustuskykyä tai vain ympäripyöreästi hyvinvointia lisääviä tuotteita, jotka tietenkin maksavat roimasti enemmän kuin niin sanotut tavalliset elintarvikkeet.

Kerta-annoksiksi pakattua, vaivatonta terveyttä markkinoimalla halutaan kai vedota ihmisiin, joilla on rahaa enemmän kuin aikaa (tai jotka ainakin uskovat, ettei heillä ole aikaa syödä normaalia perusruokaa tai kävelyttää sielunsa temppeliä edes korttelin ympäri, mikä maalaisjärjellä arvioituna tuntuisi olevan ruoansulatukselle ja hyvinvoinnille suurempi palvelus kuin kiireessä hörpätty kertakäyttöpullollinen tyyristä ihmeainetta).

Ainakin erään hyvinvointituotteen vakuutetaan lisäävän tuota myyttistä vastustuskykyä jo kahdessa viikossa niin, ettei käyttäjä enää halua luopua päivittäisestä annoksestaan. Mutta miten parantunut vastustuskyky näkyy noiden kahden viikon aikana? Millä sitä mitataan? Flunssattomuudella? Vatsatautitartunnalta välttymisellä?

Ilmainen jogurttinäyte piti tietysti testata. Se oli kyllä hyvää, muttei tavallista maustamatonta jogurttia kummempaa. Ainutlaatuisen Digestivus essensis-maitohappobakteerin ihmeellinen vaikutuskin alkaa tuoteselostuksen mukaan vasta kahden viikon kuluttua ja edellyttää toki päivittäistä käyttöä.

Minä ja ruoansulatukseni yritämme selvitä ilman, mutta kukin tulkoon uskollaan autuaaksi.

- - -

En ole koskaan ollut Scandinavian Music Groupin innokkaimpia ihailijoita, mutta yhtyeen viimeisin levy saa antamaan sille uuden mahdollisuuden. Valon lisääntymiselläkin voi olla osuutensa sentimentaalisuuskäyrän nousuun, mutta yhtä kaikki Terhi Kokkosen kuulaan äänen, ilmavien melodioiden ja naiivinherkkien sanojen yhdistelmä osuu maaliinsa.

"muistatko miltä tuntuu
juopua kesäyönä
hölmöstä rakkaudesta
muistatko miltä tuntuu
kastella jalat heinikossa
suudella poikaa aidan takana
siellä missä nokkoset lakastuu"

- SMG: Hölmö rakkaus

Ne ovat tulleet

Kuvan lainasi Zombie Online.

Olkoon vain ulkona lumista ja harmaata, mutta kevät on tullut.

Mistäkö sen tietää?

Siitä, että ne ovat tulleet.

Jo eilen huomasin pari tiedustelijaa tiskipöydällä ja kirosin hiljaa.
- Menkää pois, sanoin niille mahdollisimman ystävällisesti. - Menkää pois, niin kehenkään ei satu. Ja viekää sama viesti muillekin.

Vetoomukseni oli turha. Nimittäin tänään istuessani koneen ääressä olin kuulevinani keittiöstä rytmikästä marssia ja komentohuutoja. Pahaa aavistellen hiivin katsomaan.

Muurahaisia. Joka paikassa. Pöydillä, seinillä, ikkunanpielissä.

Minut on yllätetty. En olisi uskonut, että ne tulevat jo nyt. Luulisi, että pakkasyöt olisivat kumonneet auringon herättävän lämmön kivisen eteläseinän halkeamissa, mutta ei.

Pidän eläimistä, pienistä ja suurista. Mutta tästä jokakeväisestä maihinnoususta en pidä ollenkaan. En varsinkaan, jos kukkaruukkuihini aletaan taas perustaa pysyviä siirtokuntia. En tahdo leikkiä Jumalaa ja vedenpaisumusta kuten eräänä keväänä, jolloin jouduin upottamaan jokaisen ruukun ja kylvöastian - ja niitä oli silloin paljon - pariksi tunniksi veteen, kovettamaan sydämeni ja tukkimaan korvani sadoilta avunhuudoilta.

Se oli kamalaa.

En haluaisi julistaa sotaa, mutta onko minulla vaihtoehtoja? Chilijauheelle, kanelille ja muille luomukonsteille ne vain nauravat kuorossa.

Ötker

Mahdanko olla ainoa, jonka mielestä televisiossa mainostettu doktor ötker-vanukasherkku ei kuulosta vaniljaisuudestaan huolimatta yksinomaan vastustamattomalta?

Minusta yritysnimi sopisi ennemmin vaaleanpunaiselle lasten penisilliinille, joka oli muka mansikanmakuista, ja jonka muisto saa allekirjoittaneen edelleen kakistelemaan.

Leipää ja sirkushuveja

Noustaanpa vaihteeksi sielun mustista syvyyksistä materian valonvälkkeisiin pintavesiin. Taisin äkätä tämän kiertävän kyselyn ensiksi Kuluttavasta elämästä. Tehtävänannossa piti luetella 5-10 tuotetta, joita kotoa löytyy aina. Mukaan toivottiin liitettävän perusteet ja mahdolliset tuotemerkit.

Julkisesti siis ilmoitettakoon, että Pagistaanin ravintokeskuksesta löytyy vähintään seuraavia:

Porkkanoita. Niitä syödään ahkerasti sellaisenaan ja pilkotaan moniin ruokiin. Merkillä ei ole väliä, mieluiten toki itse kasvatettuja (kesällä) tai muuten edullisia (talvella).

Maitorahkaa. Proteiinia ja kalsiumia samassa paketissa. Yleensä varannot tulee täydennettyä Lidlistä, koska siellä rahka on halvinta. Jos mainittuun kauppaan ei ole muuta asiaa, kakkosvaihtoehtoja ovat Ehrmannin tai Pirkan rahka.

Kaurahiutaleita. Pagistaanissa pidetään kaurapuurosta kuin hullu puurosta (ihan oikeasti). Merkki on Elovena Plus, joka taitaa olla markkinoiden kalleimpia. Mutta sallittakoon senttiä venyttävälle humanistillekin pienet yltiöpäisyydet.

(Muita vakiovarusteita ovat muun muassa tomaattimurska, spelttijauhot, thai-chilikastike, oliivit, omenat, hapankorput ja rasvaton HYLA-maito. Toivottoman tylsää ja terveellistä! Kasvaako katu-uskottavuuteni, jos kerron, että myös punaviiniä taitaa talosta löytyä aina? Sitäkin tosin nautiskellaan lähinnä seurassa viikonloppuisin lasillinen tai pari, joten se siitä.)

Kylpyhuoneen puolella ollaan merkkiuskollisia vain tämän pyhän kolminaisuuden osalta:

Humektan. Apteekin kevyt perusvoide, vuosien myötä
hyväksi havaittu.

The Body Shopin meikkipuuteri. Laiskan tällääjän helppo valinta. Myös muu henkilökohtainen esteettistämisarsenaalini - suppeahko sellainen - on saman valmistajan tekosia alla mainittua poikkeusta lukuun ottamatta (toimintaperiaatteiltaan suhteellisen eettisenä pitämäni Body Shopin myynti "olet sen arvoinen"-L'Orealille vetää kyllä hieman mietteliääksi).

Kanebon 38 asteen ripsiväri. Kallista, mutta hyvää. Lähtee pois vähintään 38-asteisella vedellä, eli ei muutu goottisotamaalaukseksi sateessa eikä toisaalta vaadi meikinpoistoaineilla tuhraamista.

Kaikille kaikkea

Suurmarttyyritar Katariina Aleksandrialaisen ikoni. Pyhimyselämäkertansa mukaan oppinut ja älykäs Katariina eli 300-luvulla. Itsepintaisesti kristinuskoa tunnustavana ylimysnaisena hänen kerrotaan saaneen vallanpitäjät suuttumaan päihittämällä nämä väittelyissä kerta toisensa perään. Tietäähän sen, miten siinä mittelössä kävi. (Kuvan ikonissa, joka on äitini maalaama, kaimani on kuvattu kirjojen ja muiden oppineisuuden tunnusten kanssa. Mukana on myös teilipyörä, jolla Katariinaa kertoman mukaan yritettiin teloittaa. Vempele kuitenkin hajosi kesken toimituksen, joten mestaus hoidettiin lopulta miekalla.)

Pari aamua sitten herätessäni päässäni kaikui lasinkirkkaana toteamus: Jos yrittää olla kaikille kaikkea, ei pysty olemaan kenellekään mitään.

Allekirjoittaneen alitajunta tuottaa usein unen jatkeena jos jonkinlaista nonsensea, jonka joko sivuuttaa tai josta lievästi huvittuu hampaiden harjaamisen ajaksi. Mutta tuossa - aforismiksi varsin keskinkertaisessa ja itsestäänselvässä - mietteessä on vinha perä. Näin tuumii ainakin sellainen, joka on yrittänyt taipua ja kiertyä joka mutkalle ollakseen mahdollisimman helppo ja miellyttävä kaikille kohtaamilleen ihmisille, ja joka on lopulta huomannut tuloksena olevan silkan umpisolmun. Eikä kireässä solmussa tuskaillessaan totta vieköön osaa olla aidosti mitään kenellekään, ei edes itselleen; hyvä jos oman peilikuvansa tunnistaa.

Siihenkin - edes jonkinlaiseen tunnistamiseen - on mennyt aikaa kolmenkymmenen vuoden verran. Vasta sen myötä on alkanut kasvaa myös rohkeus sanoa vastaan tuntiessaan jonkun yrittävän taivuttaa itseä suuntaan, joka tuntuu tavalla tai toiselta väärältä*.

Kuuluisan kaimani väitettyyn sinnikkyyteen taitaa olla vielä matkaa. Joskin nykyajan teilipyörätkin lienevät useimmiten vertauskuvallisia.

*Nyt asiaa hieman etäämpää katsellessani olen tosin tajunnut, että kaiken miellyttämisen ja solmuilun alla ovat olleet rajat, joista yli ei ole ollut menemistä; tietyt arvot ja ajatukset, jotka eivät ole olleet kaupan - tai ainakaan niin tiukkaa tilannetta ei ole tullut, että olisin joutunut kauppaamista edes harkitsemaan. Se on jotenkin lohdullista.

Töllin huolenharmaan

Kellon näyttäessä aamukymmentä suuntasin Hervannasta kohti Taivalpirttiä. Parinkymmenen kilometrin lähiseutulenkki oli ollut jo parin viikonlopun suunnitelmissa, mutta sika söi eväät jakaen ne ensin absinttikeijun ja sitten säiden herran kanssa. Retkikumppanin hiihdellessä isiensä mailla Ylä-Karjalassa päätin tehdä lauantairetken itsekseni, kun ei kevään tulotahdista koskaan tiedä.

Vain muutaman kilometrin hiihdettyäni edessä aukeni suo. Ja samassa se alkoi.

Joka ainoa kerta nähdessäni metsäretkellä suon - ja sulan maan aikaan pitkospuut - napsauttaa havainto päälle päänsisäisen grammarin, joka alkaa veivata hidasta mollisävelmää.

"On suo, pitkospuut, tienä on vain pitkospuut."

Tiaiset lauloivat ja suksi luisti, eikä kevätpäivä olisi voinut olla kauniimpi. Mutta minun mietteeni laahustivat jonossa luokse töllin harmaan, töllin huolenharmaan.

Mitä maailmassa Reino Helismaa oikein ajatteli sanoittaessaan Peltoniemen Hintriikan surumarssin? Missä mielentilassa hän loi maailmankaikkeuden masentavimman marssintekeleen, joka kerran alun saatuaan laahaa ihmisrievun päässä raskaana, itsepintaisena, vailla loppua?

"Hän sai köyhyyden. Osakseen sai köyhyyden.
Vierahaks' joskus hallan varmaan, joskus hallan varmaan.
Nyt on huoli pois. Lopun saivat puute ja huolet, maiset vaivat.
Pois veivät Peltoniemen Hintriikan."

Mietin, vieläkö nykylapsilla laulatetaan Hintriikkaa koulussa, ja voisiko käytännön lopettaminen terveysministeriön määräyksestä kääntää maamme masennustilastot laskuun. Mutta asialla on toinenkin puoli: kukaties koulukkaat oppivat sietämään väärän muromerkin tai Playstationin rikkoutumisen aiheuttamia pettymyksiä pakkolaulamalla Hintriikka-parasta, joka sai kohtalokseen suon ja töllin harmaan, suon ja töllin harmaan, eikä takuulla ensimmäistäkään lautasellista suklaamuroja? Ehkä Peltoniemen pedagoginen synkkämielisyys suojelee suomalaisia tyhjännauramisen kiroilta ja joutavan ilonpidon haittavaikutuksilta?

Älköön siis evättäkö tulevilta sukupolvilta suonhajuista muistutusta siitä, että elämä on pohjimmiltaan kamppailua hallaa vastaan, ja että vasta viikatemiehen myötä lopun saavat puute ja huolet, maiset vaivat!

"Pois on asukas. Autioituu pirtti ja seinät sammaloituu.
Pois veivät Peltoniemen Hintriikan."

Yritin piinassani vakuutella itselleni, että aina se on pois viety, ennemmin tai myöhemmin. Sitä paitsi asiat voisivat olla huonomminkin. Eräs kouluaikainen ystäväni kertoi äitinsä laulaneen usein Peltoniemen Hintriikan surumarssia häntä odottaessaan. Laulu oli ollut äidille niin mieluinen, että tytär oli synnyttyään kastettu Riikaksi, joka toki sinällään on kaunis nimi.

Mutta että Hintriikan mukaan.

- - -

Vaan uskoni pelastukseen ei ollut turha. Hätiin loikkasi yllättäen Georg Malmsténin jänöjussi, joka vaihtoi levyn ja sävellajin kesken vauhdikkaan alamäen.

"Kun pikkupojat suksillaan laski mäestään, niin jänöjussi pensaastaan katsoi ihmeissään..."

Ja on katsonut aina siitä asti, koska en muista laulun sanoja loppuun saakka. Mutta en valita. Otan mieluummin kontolleni kymmenen tyhmänrohkeaa jänistä kuin yhden jalat edellä pitkospuita pitkin kannettavan Hintriikan.

"Niin huoleton tuo leikki on, ja aivan verraton!"

- - -

Lisäys: Myöhemmin illalla Pagistaaniin tuli sähköpostia. Huomaavainen joensuulaisystävä lähetti viisisäkeistöisen "Jänöjussin mäenlaskun" sanat kokonaisuudessaan seuraavaa hiihtoretkeä varten, ja mieleni sai rauhan. Lämmin kiitos!

"Mutt' orava hän hymyili,
se oli miehen työ,
ja mulla säilyi häntäni,
en sitä vielä syö.
Kas muista, Jussi ystäväin,
ei pilvet ole maata päin,
sä usko vaan, kun neuvotaan
tai koeta uudestaan."

Bloody hell

Pistäydyin kulkiessani vaihtamassa pussillisen punaista mukilliseen mustaa ja täysjyväsämpylään, kun kerrankin oli mahdollista käydä kyseisellä asialla keskustassa, ja koska varastot ovat kuulemma epätavallisen vähissä flunssa-aallon takia*. Olen aina ollut naurettavan olevinani hyvästä hemoglobiinistani - ennen joulua se oli komeat 152 - ja ikään kuin odottelin kehuja tälläkin kertaa imarrellun vaatimaton ilme viriteltynä valmiiksi naamalleni.

Vaan ei tullut kehuja. Tuli kaksi pakettia rautatabletteja ja käsky syödä kuuri kiltisti loppuun.
- Ei tämä nyt kovin paljoa ole laskenut, mutta nykyisin rautalisä tarjotaan kaikille säännöllisemmin luovuttaville.

Kaikkea sitä. Mutta hyvä, kun pitävät huolta lypsikeistään.

*Itse asiassa motiivini käydä kupattavana ovat iloisen itsekkäitä. Tykkään veripalvelun leppoisasta ilmapiiristä ja jutustelusta ihmisten kanssa, mistä joku voisi jopa päätellä etätyöläishumanistin sosiaalisen elämän olevan harvinaisen säälittävissä kantimissa (mitä se ei suinkaan ole, tänäänkin minun piti lähteä salsaamaan lähes vuoden tauon jälkeen, mutta mukaan pyydellyt perulaisystävä sairastuikin flunssaan, no, ehkä ensi vuonna). Ja kahvi on aina tuoretta, hyvää ja ilmaista - noin käytännöllisesti katsoen.

Meteliä

Talipallon kimpussa askaroiva vesilahtelainen käpytikka on kuvattu loppusyksystä 2004.

Yhä ehtii hiihdellä itsensä hengästyksiin viiltävänvalkoisella järvenjäällä, aivan vielä ei aurinko jaksa pehmittää latuja raskaaksi sohjoksi.

Kevättä on rinnassa itse kullakin. Eilen seurasin käpytikkojen kolmiodraamaa rantapajukossa - kimakkaa riitelyä ja raivoisaa jahtaamista, mustavalkoisten siipien kirkkaita välähdyksiä auringonpaisteessa.

Merkillistä väkeä on tikkain terävänokkainen suku; vaiteliaita puun takaa kurkkijoita, kaarnanrapistelijoita ja tarkkailijoita, jotka kuitenkin pitävät hirmuista meteliä itsestään sille päälle sattuessaan. Naputtavat, kiljahtelevat ja rähisevät.

Niin kuin kai useimmat meistä.

Ilskottaa

Miten voikin olla niin sitkaassa tietokoneen näyttöön tirskahtanut appelsiinin mehu, vaikkei se olisi ehtinyt edes kuivua (kaikenlaista anarkiaa ja hengen velttoutta vierovassa Pagistaanissahan ei syödä tai juoda koneen ääressä, siis yleensä, tai kovin usein, tai ainakaan joka kerta, appelsiinimehukin lienee lennähtänyt näyttöön toiselta puolen huonetta, jossa mainittua hedelmää on syöty siististi ruokapöydän ääressä lautaselta veitsellä ja haarukalla pellavainen ruokaliina syliin levitettynä).

Sitä paitsi näppäimistön uumenissa häämöttää kuvottava määrä ryönää. Jonain kauniina päivänä siellä kehittyy jotakin, joka tarttuu pienillä pedonhampaillaan sormeeni kiinni, ja se on minulle ihan oikein. Mutta en kerta kaikkiaan ole keksinyt, mikä olisi mielekkäin tapa poistaa koostumukseltaan epämääräinen materia kampeamatta näppäimiä kokonaan irti.

Vakituista viikonloppuseuralaistani näppäimistöni* alennustila tuntui vilpittömästi ilahduttavan.
- Onpa lohdullista, että naisellakin on likainen näppis. Meillä töissä sellaisia näyttää olevan vain miehillä.

Vähällä sitä voi tuottaa toiselle iloa.

*Onpa siinä järjetön sana, kun sitä oikein toistelee. Ajatelkaa nyt. Näppäimistö. Näppäimistö. Näppä-imistö. Näppä-imi-stö. Hoh!

Hivelevää hispaaniangstia

Antonio Porcuna. Kuva lainattu täältä.

Eilen illalla päätin kuin päätinkin tarjota itselleni leivoksen, sävelikkään sellaisen, kun cordobalainen laulaja Antonio "El Veneno" Porcuna ja Suomen merkittävin flamencokitaristi Raul Mannola esiintyivät Klubilla. Konsertissa kuultiin sekä perinteistä flamencoa että Mannolan uuden kvartetin fuusioidumpaa menoa.

Jo vain tekivät Mannolan konstikas kitarointi ja Porcunan tunnetta ja hispaaniangstia tulviva laulu hyvää, hivelivät sielua suorastaan. Menkää ihmeessä kuuntelemaan, jos tilaisuus tulee. Ainakin Mannolan yhtyettä kuullaan varmasti monessa paikassa lähiaikoina ilmestyvän levyn myötä.

Kilpalaulantaakin käytiin, kun joku kuulijoista oli jättänyt vauvansa nukkumaan Klubin eteiseen (!). Tottahan se havahtui vaunuistaan kesken tuskaisimman tulkinnan yhtyen lauluun, ennen kuin nolostunut holhooja ehti rynnätä hätiin.
- ÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄ! huusi herännäinen.
- EEEEEIEEIEEEIEEEEEE! päästeli El Veneno.
Muistan lukeneeni, että klassisen laulun opiskelija joutuu opettelemaan uudelleen äänen tuottamisen parkuvan vauvan tavoin, pallealihaksiaan käyttäen. Ehkä sama pätee flamencolaulajiinkin.

- - -

Eivätkä huvit tähän lopu, Tampereella kun ollaan. Vielä maaliskuun aikana tarjolla olisi niin Pohjannaulan kuin Ismo Alanko Säätiönkin elävää musisointia. Huhtikuun alkajaisiksi häämöttävät puolestaan Kauran ehdottamat aprillipikkujoulut. Oma silli mukaan, kuravettä saanee jo mistä vain. Tulkaahan paikalle sankoin joukoin sekä Hämeestä että muualtakin, juna hiljaista bloggaajaa kuljettaa ja tie Tampereelle lienee kaikille tuttu.

Kohtalainen kiinnostuksen puute

A Herill or Schweynwal, a boar-like whale sighted north of the Orkneys in 1537 according to Olaus Magnus. From Konrad Gesner's Nomenclator Aquatilium Animantium, published by Christoph Froschoverus, Zurich, 1560. Medieval Macabre.

Viime päivinä olen ollut tavallista tympääntyneempi omaan seuraani ja pääkoppani sisältöön muutamasta toisistaan riippumattomasta syystä. Onneksi tällainen olotila on nykyisin enemmän poikkeus kuin sääntö. Viime aikoina olenkin viihtynyt nahoissani häpeämättömän hyvin viitsimättä uhrata ajatustakaan moisen hybriksen mahdollisille seurauksille, joten taantumuksellisten voimien epäluottamuslause hallitukselle on ollut vain ajan kysymys.

Arvatkaa siis kahdesti, onko Pagistaanin sisäpolitiikassa jaettu alkaneella viikolla ruoskaa vai leivoksia?

- - -

Ja miksi mahdan jakaa tämän(kin) oleellisen tiedon teidän kanssanne? Kirjailija ja kirjallisuudentutkija Merete Mazzarella - jonka kirjoitukset ovat omiaan palauttamaan kyvyn nauraa itselleen - pohtii muille kertomisen terapeuttista merkitystä kirjassaan Keskustelu (Kirjayhtymä 1990, ruotsinkielinen alkuteos Samtal):

"Kun itse uskoudun kriisitilanteessa jollekulle, haluan useimmiten vain kertoa tarinani, jotta voin itse kuulla miltä se kuulostaa. Mahdollisesti haluan myös hivenen myötätuntoa - mutta en liikaa, sillä juuri muiden kohtalainen kiinnostuksen puute palauttaa suhteellisuudentajuni ja saa minut ymmärtämään, että se mitä kerron ei ole ainutlaatuista.

Luulen että sama koskee ihmisiä jotka kirjoittavat lehtien kysymysosastoihin: todennäköisesti he voivat paremmin heti kun ovat saaneet kertoa ongelmistaan, ja juuri sillä on merkitystä - ei niillä latteilla neuvoilla, joita lehden viisas täti tai setä voi heille antaa, kuten esimerkiksi että heidän on käveltävä enemmän tai otettava koira tai ryhdyttävä maalaamaan posliinia."

Hyvä puoli

Se hyvä puoli kotona tehtävässä etätyössä on, että sermin takana ei ihmetellä naapurin työpisteestä kuuluvia kummallisia ääniä. Eikä pomo hiivi selän taakse katsomaan, mihin työläinen virka-aikaansa oikein kuluttaa.

Monty Python's Silly Walks Generator

Akrobatiaa

"Kun tapaa katkeroituneen vanhuksen
joka näykkii kaikkia eikä hyväksy mitään
tuntuu kuin elämälle olisi käynyt erehdys.
Miettii: mitä tuolle on tehty tai tekemättä jätetty,
olisi itkenyt enemmän, edes salaa,
ollut vähemmän sisukas, ainakin itsensä edessä,
helppohintainen resepti,
se se vasta akrobatiaa kysyy että hauras lujittuu
vaan ei kovetu,
herkkyys käännetään voimaksi."
- Helena Anhava

Taas vuosi lisää eilen. Mutta vielä on aikaa oppia. Toivottavasti.

Akrobatiaa. Apean osuvasti sanottu ainakin sellaisen mielestä, joka koulussa kammosi telinevoimistelua jopa enemmän kuin algebraa.

Kaupanpäällisiksi

Pohdittuani aikani kihlajaislahjaa kollegalleni ja hänen sympaattiselle morsiamelleen päädyin elokuvateatteri Niagaran sarjalippuun. Täsmätavaraa kun on niin hankala hankkia, eikä toisten nurkkiin halua kasata turhakkeita.

Mutta kuinka ollakaan, sarjalipussa oli viisi elokuvalippua. Pariton määrä. Eihän se käynyt laatuun. Kaksi sarjalippua olisi ollut humanistin kukkarolle hieman suolainen kertaostos - sitä paitsi yhteensä kymmenessä lipussa on jo kuluttamista, jos ei ole aivan kaikkiruokainen katsomansa suhteen.
- No, liitetään tähän kaupanpäällisiksi yksi vapaalippu. Välitähän onnittelut kihlaparille, tuumasi Tampereen elokuvakeskuksen työntekijä.

Kaupanpäällisiksi tuli myös hyvä mieli.

Kylmää ja kuumaa

Aamulla Pagistaanissa oli merkillisen viileää. Nenää paleli, eikä täkin alta ryömiminen houkutellut senkään vertaa kuin yleensä. Ihmekös tuo, kun patterit olivat jääkylmät.

Kuten arvata saattaa, hanoistakin tuli vain kylmää vettä. Kävin kurkkaamassa talon ilmoitustaulua ja soitin sitten huoltomiehen päivystysnumeroon arvaten, etten ollut ensimmäinen.
- Juu, tiedetään. Mutta sitä me ei tiedetä, missä vika on.

Hyistä on vesi edelleenkin. Samoin patterit. Mutta onneksi tämä sattui nyt, eikä muutama viikko sitten kolmenkymmenen asteen pakkasten aikaan.

- - -

Sen sijaan taannoin raportoimani saunavuoromysteeri selvisi, kiitos avuliaan naapurin (asiasta vastaava taho pysyi itsepintaisesti hiljaa viikkokaudet, eikä vastannut edes varovaisiin tiedusteluviesteihini tai puheluihini). Olin vienyt pukuhuoneen oveen lapun, jossa pyysin saunavuoroista jotain tietäviä ottamaan yhteyttä allekirjoittaneeseen. Seinän takana asuva opiskelijapoika lähettikin tekstiviestin, jossa kertoi, ettei saunavuoroja ole olemassakaan.
- Saunan saa jokainen lämmittää silloin, kun haluaa.

No, mikäpä siinä sitten. Viime sunnuntaina ennen hiihtolenkkiä kävimme pistämässä saunan päälle. Hyvin lämpeni ja antoi kelpoisat löylyt.

Siivousvastuu näyttää tosin olevan yhtä lailla iloisen anarkistisella pohjalla ("Täällä on puolikas mummo", vinkaisi saunaseurani kurkatessaan pesuhuoneen pulleaan roskapussiin, josta tursui hiuksia). Yleisiä saunatiloja työksenikin jynssänneenä päätin tarttua toimeen ja siivota saunan ennen seuraavaa lämmitystä. Uudet elämänmuodot ovat toki kiinnostavia, paitsi lauteiden alla, vessanpöntön takana, kahvinkeittimen suodattimessa ja jääkaapin vihanneslokerossa.

Varjossa

Etävirkahenkilö sonnustautuukin tällä viikolla tavallista useammin sivutoimiseen sopulinnahkaan. Kiirettä siis pitää. Tämänpäiväinen haastattelureissu vei Valkeakoskelle, tehtaan varjoon.

Tai oikeastaan koiran varjoon. On mielenkiintoinen kokemus yrittää valokuvata jututettavaa alaviistosta, kun karhunkokoinen ja -näköinen newfoundlandinkoira pitää vieraan konttailua joviaalina leikkiinkutsuna. Koettakaapa pitää tasapaino kyykkyasennossa, kun itseä viisitoista kiloa massavampi koiranjärkäle loikkii riehakkaasti niskaan kuola roiskuen.

Sympaattinen otus se oli silti. Ja pitää kuulemma kutsumattomat vieraat loitolla vain istumalla ulkoportailla.

Palanderin pöllöt

Eilisellä juttukeikalla pääsin kurkkaamaan Tampereen keskustassa sijaitsevan Palanderin talon sisuksiin korkeine huoneineen ja valtavine ruutuikkunoineen. Uljaan jugendtalon suunnitteli Birger Federley ja se valmistui vuonna 1901.

Kun kamera kerran matkassa oli, nappasin palatessani pari kuvaa kauniista rappukäytävästä. Pöllökolmikko on hauska yksityiskohta ja hyvä esimerkki jugend- eli art nouveau-tyylin höystämisestä kansallisromanttisilla eläin- ja kasviaiheilla.

Amos Andersonin taidemuseossahan esitellään parhaillaan julisteiden ja muun käyttötaiteen parissa ahkeroineen art nouveau-taiteilijan Alphonse Muchan (1860-1939) tuotantoa. Toukokuun loppuun kestävä näyttely pitäisikin käydä katsomassa, kunhan ilmat tästä lämpenevät. Kiemuraisenkepeään tunnelmaan lienee helpompaa samaistua kevyissä kevätvaatteissa kuin paksussa, mustassa talvipompassa hikoillen.

Hyvään kotiin

Kysäisenpä muistaessani, löytyykö hyviä koteja apostolinmiekan eli viuhkaiiriksen (Neomarica northiana) poikasille? Kaksi reipasta sivuversoa olisi tarjolla. Apostolinmiekkahan on melko harvinainen, vanha huonekasvi, jota ei taida juuri kukkakaupoista löytyä. Ennen aikaan se oli suosittu komistus varsinkin maalaistalojen ikkunoilla.

Omani on kukkinut vuosien myötä pari kertaa; iirismäinen, kirjava kukka kestää yhden päivän. Parempi olla silloin kotosalla! Ensisijaisesti apostolinmiekka onkin helppohoitoinen viherkasvi, joka viihtyy saadessaan levennellä aurinkoisella ikkunalla.

Myös anopinhammas (Sansevieria trifasciata) näyttää taas lykänneen sivuversoja, joten niitäkin annan mielelläni eteenpäin, samoin varsipistokkaita isoposliinikukasta (Hoya carnosa). Tuikitavallista rönsyliljaa (Clorophytum comosum) sekä murattia (Hedera helix) löytyy myös. Kaikki viihtyvät valoisassa paikassa - muratti ei pidä suorasta auringonpaisteesta - eivätkä vaadi hoitajaltaan yli-inhimillisiä ponnistuksia elävien kirjoissa pysyäkseen.

Jos jollakin on ylitarjontaa vaikkapa keskivahvan chilin pistokkaista, sellainen liitettäisiin puolestaan mielellään Pagistaanin kasvistoon. Myös muita vaihdokkaita voi tarjotella, etenkin vanhoja kantoja perinteisistä huonekasveista.

Kasvit voin luovuttaa naamakkain Tampereen seudulla - aina mukavampi, jos samalla tarjoutuu tilaisuus tavata joku arvon kanssabloggareista. Liikun kevään mittaan myös pääkaupunkiseudulla ja Joensuussa. Postikin toki kuljettanee kasvipaketin perille.

Allekirjoittaneen yhteystiedot löytyvät profiilista.

Merkillisen laimealta

- Pyyhitkö Veikostakin pölyjä, kysäisi mies viimesyksyisen työpaikkani, suuren tamperelaisteatterin lämpiössä perjantaina.

Kas, enpä ollut ennen hoksannutkaan Veikko Sinisalon suurta, pronssista rintakuvaa pylvään päässä lämpiön nurkassa. Noloa! Olin kai ollut niin keskittynyt pyydystämään pasteijanmuruja pöytien alta ja jynssäämään lattiasta tahmeita likööritahroja.

No, ehkä joku muu oli muistanut pölyrätteineen häntäkin. Ei Veikon kiillottomuudesta ainakaan sanomista ehtinyt tulla.

- - -

Keskiaikainen ilveilijä. Kuva lainattu täältä.

Itse esitys veti ainakin kaksi katsojaa hieman mietteliäiksi. Siinäkö se nyt oli? Odotukset paljon huomiota ja julkista kiitosta saanutta nykykomediaa kohtaan olivat olleet ehkä liiankin korkealla. Ihmekös tuo, kun hiemankin suositumpaan teatteriesitykseen mielivä saa varata lippunsa viikkoja, joskus kuukausia etukäteen ja maksaa niistä itsensä kipeäksi. Jotenkin sitä helposti odottaa, että kaiken sen soittelun, kalenterinselaamisen ja odottamisen takana oleva kokemus olisi erityisen mieleenpainuva.

Valjuuden tunne on tuttu useimpien viime vuosina nähtyjen, mediassa kovasti rummutettujen näytelmien ja musikaalien jälkimainingeista. Katsoja pääsee toki ihailemaan rutiinilla ja ammattitaidolla tehtyä, näyttävää teatteria, mutta jokin viimeinen särmä tuntuu jäävän uupumaan nimenomaan tarinankerronnan tasolla. Maukkaita sattumia löytyy joka sopasta, mutta kokonaisuus maistuu merkillisen laimealta, jotenkin yllätyksettömältä kuin lihatiskin valmismarinadit.

Teatterit joutuvat liikeyrityksinä taistelemaan euroista ja katsojamääristä, mikä selittänee aika ajoin tuntuvan, hienoisen kosiskelun sivumaun. On toki niin, että vaikkapa EU:n maatalousbyrokratiasta on vaikea keksiä enää mitään aidosti uutta sanottavaa edes teatterin lavalla. Lohkaisut päälle kaatuvista kaavakepinoista ja p...an laatuarvioinneista tuntuvat kuitenkin jo kovin moneen kertaan kuulluilta. Kun näennäiseen yhteiskuntakriittisyyteen yhdistetään takuuvarmasti naurattavaa navanalushuumoria ja muita hassuja juttuja, lopputuloksena on helposti sekametelisoppa, joka vaikuttaa lähinnä sisätiloihin tuodulta kesäteatterifarssilta.

Jossa ei toki sinällään ole mitään vikaa. Sitä vain katselisi mieluummin anorakki päällä puupenkillä hyttysten inistessä ja kesäauringon laskiessa takavasemmalle. Pääsylippu viitosella, väliajalla mehua ja makkaraa.

Älkääkä nyt pitäkö minua snobina. Korkeaotsainen taiteellisuus on allekirjoittaneesta surullisen kaukana (siltä se tuntui ainakin lauantaina katsoessamme nousevan ohjaajapolven lyhytelokuvia - taisimme olla koko näytöksessä ainoat, jotka papiljoteista rakennettu kaupunki, painivat pakastebroilerit ja naamalla varustettua ilmapalloa sinnikkäästi tökkivä hammastikku saivat hihittämään hämmentyneinä analyyttisen ihailun sijaan).

Itse asiassa harrastajien tai puoliammattilaisten teatteri tuntuu monesti antavan katsojalleen enemmän kuin vakaiden ammattiteatterien kalliit suurproduktiot. Johtuneeko se juuri erilaisista odotuksista? Esimerkiksi taannoin näkemämme, hervoton Shakespeare-tulkinta lämmitti mieltä vielä päiviä jälkeenpäin. Mutta vapaan teatteriryhmän esitystä paikallisella seurojentalolla mentiinkin katsomaan vailla ennakkokäsityksiä, myönteisen uteliaalla mielellä. Nuorten näyttelijöiden teeskentelemätön tekemisen riemu tarttui pieneen yleisöön tavalla, joka hymyilytti pitkään.

"Ainoa, mikä teatteriesityksestä jää, on muutos katsojassa. Ellei sitä, ei mitään."
- Jussi Helminen, teatterinjohtaja

Vihreä nainen

Voi, koskahan sitä oppii, että absinttiin kajoaminen on silkkaa hulluutta. No, Tampereen elokuvajuhlat ovat vain kerran vuodessa. Ja Gastropub Prahassa vierähtää helposti useampikin tunti.

Eläköön taide.

Vaahteralipun viehätys

Pakkasperjantain piristykseksi löytyi sympaattisen mullantuoksuinen, komeasti kuvitettu blogi: kanadansuomalaisen kaimani kirjoittama realmud garden (hieman noloa tunnustaa, mutta päädyin sinne Pagistaniin linkittäneitä jäljittäessäni; joskus turhamaisuuskin palkitaan). Olen tuntenut hiljaista viehtymystä Kanadaa kohtaan aina luettuani L.M. Montgomeryn niin sanotut tyttökirjat (siinäpä oiva esimerkki tarpeettoman lokeroivasta sanasta) luontokuvauksineen.

Ensimmäisen kerran pistäydyin maassa puolivahingossa seitsemän vuotta sitten. Kiertelin tuolloin entisen mieheni ja hänen vanhempiensa kanssa Yhdysvalloissa sukulaisia tapaamassa. Vietimme joutilasta välipäivää Montanassa, alla vuokra-auto.
- Mitäs tehdään?
- Käydäänkö Kanadassa?
- Mikä ettei.

Huvittavaa oli, että menomatkalla kanadalainen tullimies naureskeli hyväntuulisesti kuullessaan spontaanin suunnitelmamme, neuvoi mukavan maisemareitin parin tunnin visiittiä varten ja toivotti tervetulleeksi toistekin paremmalla ajalla. Palatessamme tuikea amerikkalainen rajavartija taas laittoi meidät ristikuulusteluun. Hän ei kerta kaikkiaan käsittänyt, mitä järkeä on pistäytyä toisessa maassa noin vain ilman syytä. Hän syynäsi automme tarkkaan ja oli varma, että salaamme jotakin. Päätellen peräämme luoduista katseista hän oli varma siitä vielä silloinkin, kun lopulta pääsimme jatkamaan matkaa.

No, eipäs kuitenkaan tehdä turhia yleistyksiä.

Tuon seitsemän vuoden takaisen visiitin jälkeen pääsin viettämään Vancouverin saarella pari päivää syksyllä 2004 Luoteis-Amerikan reissun yhteydessä. Tykästyin kovasti Victorian eurooppalaiseen ilmapiiriin, joka tuntui kovin erilaiselta - kaikessa viktoriaanisuudessaankin jotenkin kotoisammalta - kuin amerikkalaiskaupunkien atmosfäärit.

Kanadaan olisi joskus mukava mennä ajan kanssa, jalkautua metsiin, rannoille ja vuorille.

- - -

Päivän hyvä uutinen löytyi Aamulehdestä. Pieni otsikko kertoi, että Joonas Lepistö haluaa lopettaa kiusaamisen koulussa ja töissä.

Onhan hienoa, että kaupunginvaltuutettu lupaa näyttää hyvää esimerkkiä tärkeässä asiassa.

Hyvä renki, huono isäntä

"Nykyinen maailma on sairas. Paperiyhtiöiden osakekurssit lähtivät ennätysmäiseen nousuun, kun julkisuuteen tuli tieto irtisanomisista. Yhteiskunnallinen vastuu on täydellisesti hukattu."
- Aamulehden toimittaja Matti Pitko

Luulen, että pikku hiljaa aletaan lähestyä sitä pistettä, heiluriliikkeen äärilaitaa, jolloin illuusio rajattomasta talouskasvusta alkaa vähitellen kääntyä laskuun. Yhä järjettömämmät irtisanomiset ja ennen muuta päättäjienkin havahtuminen niiden järjettömyyteen tuntuvat lopun alulta.

Miten hyvinvointia lisäämään syntyneestä yritystoiminnasta paisuikin sen tunteeton tuhoaja, irvokas itsetarkoitus, jonka ainoa, sokea päämäärä on keskittää aina vain enemmän aina vain harvemmille? Voiko tässä menossa enää kukaan hyvin, edes ne, jotka eivät tiedä, minne summattoman omaisuutensa laittaisivat (Arto Halosen Pavlovin koirat taitaa osua puudelin ytimeen). Onko enää paluuta aikaan, jolloin alussa siteeratun kolumnin mukaan "patruunat tiesivät, että jos heidän väkensä voi hyvin, tehtaat tuottavat voittoa"? Vai onko peli jo tyystin menetetty?

Sitä ei tiedä ainakaan pieni humanisti, joka silti jaksaa taivastella ja hiiltyä asiasta kerta toisensa perään.

(Allekirjoittanutta syvällisemmin kysymyksen kipeydestä kirjoittaa Yhden kakkupalan mies. Käykääpä lukemassa. "Välillä tuntuu että ympyrä on sulkeutunut ja ihmiskunta on reteästi palannut metsästys- ja keräilykaudelle jossa heimo näennäisen yhtenäisesti metsästää puhvelia, mutta vain yksi voi saada parhaat lihat.")

Tanssikaveri laihanlainen

The Angel of Death, taking the soul, in the form of a child, from a dying man. From Reiter's Mortilogus, printed by Oegelin and Nadler, Augsburg, 1508. Medieval Macabre. Vältin kerrankin kiusauksen käyttää kuvituksena erilaisia kuolemantanssi-variaatioita, joita löytyy runsain mitoin vaikkapa ensimmäisestä linkistä. Niissä on makaaberiudestaan huolimatta jotakin aseistariisuvan riehakasta, jota allekirjoittaneen on vaikea vastustaa. Pitempiaikaiset Pagistaanin-kävijät lienevät sen huomanneetkin. Mutta miksi enkeli näyttää olevan tikun nenässä?

Sunnuntaina YLE näytti mielenkiintoisen dokumentin Suomalainen kuolema (uusinta on näemmä luvassa ensi lauantaina). Elokuva kertoi, mitä ihmisruumiille kuoleman jälkeen tehdään ja keitä sinänsä arkinen tapahtuma työllistää sekä pohdiskeli nykyajalle tyypillistä kuoleman etäännyttämistä. Kuvaava oli esimerkiksi papin kertomus siitä, miten kauhistuneita ja torjuvia reaktioita rippikoululaisissa herättää kysymys, onko kukaan koskaan nähnyt kuollutta ihmistä. Rippikoululaisissa, joista useimmat lienevät jo nähneet satoja tekoruumiita ja keinokuolemia televisiossa ja valkokankaalla.

- Mutta eiväthän ne ole totta.

Ortodoksisukuni myötä luulisin itse kasvaneeni melko kiihkottomaan suhtautumiseen kuolleeseen ihmiseen, siihen elottomaan kuoreen, joka jää elämän paettua kuka tietää minne. Ortodoksihautajaisissahan arkku pidetään auki toimituksen ajan, jos vainajan tila sen suinkin sallii. Jostain syystä muistan erityisen selvästi, kuinka parikymmentä vuotta sitten äidinäitini hautajaissa pienet serkkuni kävivät luvan saatuaan koskettamassa mummon kylmää poskea, uteliaasti ja varovasti. Luulen, että hekään eivät ole sittemmin kauhistuneet ajatusta rauhallisesti ja hyvällä tavalla kuolleen ihmisen näkemisestä sinänsä*. Väkivallan ja onnettomuuksien uhreissa taitaa olla tekemistä ammattilaisillakin.

Ei muuten ole kovinkaan pitkä aika siitä, kun hautajaisissa tavattiin valokuvata juhlallisesti paitsi saattoväkeä, myös itse päähenkilöä. Haalistuneita mustavalkokuvia kuolleista - lapsista ja aikuisista - löytyy varmasti lähes joka suvun vanhoista albumeista. Ei ruumiissa sellaisenaan nähty mitään pelottavaa, omin käsinhän ne oli arkkuun valmisteltu (toki on sitten näitä kansantarinoita uskalikoista, jotka viettivät yön hautausta odottavan ruumiin kanssa riihessä; kyllä kuolema tuolloinkin pelotti, vaikka arkisempi olikin).

Sitä, mitä kuollut edustaa pelännemme kuitenkin jokaikinen, kukin omalla tavallamme. Kammo katoavaisuutta kohtaan taitaa olla universaali osa ihmisenä olemista. Sunnuntain dokumenttia syvemmin ja omakohtaisemmin aihetta on käsitellyt suosikkiohjaajani Kiti Luostarinen hämmentävän lempeässä dokumenttielokuvassaan Kuoleman kasvot (2003). Suosittelen lämpimästi.

Ja ajatelkaa, miten paljon elämästä puuttuisi ilman kuolemaa.

"kukaan ei ole yksin
jokaisen luo on saapumassa
kutsumatonna aivan hiljaa
tanssikaveri laihanlainen
sanat vaan jäävät kynnykselle taas"
- CMX: Veden ääri

*Toisaalta kukapa tietää, ehkä sitkeä viehtymykseni ihmisten kuolemakäsityksiin ja makaabereihin kuva-aihelmiin onkin jonkin varhaisen hautajaistrauman syytä. Osaisikohan Freud ottaa moiseen kantaa, vai liikkuivatko hänen teoriansa vain elävien ihmisruumiiden ja -mielten kiehtovissa yhteyksissä? Tai ehkä tämä on vain minun tapani etäännyttää kuolema, ottaa se käsivarren mitan päähän tarkasteltavaksi tutkijan turvallisen naamion takaa. Pahoin pelkään, että se tunnistaa minut silti, kun sen aika tulee.

Naistenpäivää osa II

Nyt se sitten tapahtui. Se, mitä on odotettavissa, kun vanhassa autossa on rikkinäinen bensamittari ja humanistin tili sen verran tyhjillään, että tankkia ei ole voinut tai raaskinut tankata joka kerran täyteen. Trippimittarin ja muistin varassa taiteilu on ongelmien kerjäämistä semminkin, kun huoltoasemien pumppuihin ei voi aina luottaa. Joskus bensantulo katkeaa itsepintaisesti, vaikka tankki ei olisi vielä lähimainkaan täynnä.

Näin taisi käydä viime perjantaina.

Kerjätty ongelma tuli nimittäin vastaan tänään teatterilippujen hakureissulla, jonne lähdin autolla käydäkseni samalla suurtäydennyksellä edullisessa ruokakaupassa. Trippimittari näytti vielä sangen siedettävää lukua, joten huolta vailla ajelin Ratinansillan yli. Mutta juuri käännyttyäni eräästä risteyksestä - en onneksi kovin vilkkaasta - moottori vaikeni kevyesti kuin kesätuulen henkäys. Epäusko, kiukku ja nolostus eivät käy polttoaineesta, joten parin ystävällisen kulkijan avustuksella tuuppasin auton kadun sivuun. Saman tien paikalle ehätti kaksi lappuliisaa, jotka neuvoivat laittamaan auton taakse varoituskolmion sakkojen välttämiseksi.

Ja sitten käveltiin lähimmälle bensa-asemalle, jonne keskusta-alueella tulikin mukavasti matkaa. Ostettiin pänikkä ja pänikkään viisi litraa ysiviitosta.
- Hyvää naistenpäivää, toivotti huoltoaseman kassatyttö iloisesti.

Käveltiin takaisin, juotettiin janoinen kulkupeli ja onnistuttiin siinä sivussa kastelemaan lapaset bensassa. Käynnistettiin auto, huokaistiin helpotuksesta ja mietittiin, miten hilkulla oli, ettei uusiutumaton luonnonvara loppunut eilen Hämeenlinnan moottoritiellä.

Hiljennyttiin hetkeksi tämän tosiasian edessä, haisteltiin vesissä silmin lapasista kihoavaa bensankatkua ja otettiin opiksi. Ja mietittiin taas kerran, olisiko ilman autoa eläminen sittenkin järkevintä.

Ihmisen puolella

"Älä mene sukupuolten välisiin sotiin,
ole ihmisen puolella,
rakkauteen kuuluu ystävyys,
ystävyyteen rakkaus,
eikä kukaan ole niin vahva astia kuin luullaan,
ei lapsi, ei mies, ei nainen.
Meille annettiin tunto mielen sormenpäihin,
se on annettava eteenpäin:
ainoa silta toiseen ihmiseen
on virittyminen toisen mukaan."
- Helena Anhava

YK:n kansainvälinen naistenpäivä tuntuu jakavan mielipiteitä kahtia. Jotkut näkevät sen Yhdistyneiden Kansakuntien tapaan kertomuksena "tavallisista naisista, jotka ovat luoneet historiaa. Päivä liittyy naisten vuosisatoja kestäneeseen taisteluun oikeudesta osallistua yhteiskuntaelämään tasavertaisesti miesten kanssa." Toiset taas ovat sitä mieltä, että moisen päivän viettäminen vain alleviivaa sukupuolten eriarvoisuutta nostaen jälleen kerran naiseuden tai mieheyden tärkeämmäksi ominaisuudeksi kuin se onkaan - tai pitäisi olla.

Epäkohtia totta vieköön löytyy edelleen tasa-arvorintamalta jopa Suomen kaltaisessa maassa, jossa kysymys on nostettu pöydälle suhteellisen varhain. Maailmanlaajuisesti sukupuolten niin sanottu tasavertaisuus tuntuu yhä, surullista kyllä, vähintään yhtä kaukaiselta päämäärältä kuin pysyvän siirtokunnan perustaminen Marsiin (ja hämmästyttävän usein myös vähemmän tärkeältä). Ongelmat ovat niin syvällä kietoutuneina kulttuurisiin rakenteisiin ja ennen muuta asenteisiin, että niiden muuttaminen tuntuu välillä täysin toivottomalta urakalta. Kysymyksen naisten asemasta tekee kiireelliseksi myös se, että tavalla tai toisella siihen liittyvät kaikki muut ihmiskunnan aikaansaamat umpisolmut nälänhädästä ympäristökysymyksiin.

Kaikki liittyy kaikkeen - ja muutokset tapahtuvat kovin hitaasti, liian hitaasti, vaikka niiden aikaansaaminen olisi joka ikisen elävän olennon etu sukupuoleen ja edes lajiin katsomatta. Ei tämä ole mikään kilpajuoksu mitään muuta kuin aikaa vastaan.

Mutta kun kääntyy ja silmäilee taaksepäin satakin vuotta näkee, mistä on lähdetty ja mihin tultu. Naistenpäivän näkeminen yhtenä patriarkaalisen alistamisen välineistä onkin allekirjoittaneen mielestä hieman liioiteltua kokonaiskuvan huomioiden. On syytä muistaa sekin, että suuressa osassa maailmaa meidän itsestäänselvyyksinä pitämämme asiat ovat vielä uusia ja radikaaleja, ja että YK on halunnut nostaa naistenpäivää esiin nimenomaan kansainvälisenä muistuttajana naisten oikeuksista.

Niinpä naarasvaltaisessa Pagistaanissa yhdytään mieluummin maltillisesti ensinmainittuun käsitykseen ja nähdään kiistelty päivä historiallisessa yhteydessään: kunnioituksenosoituksena kaikille niille tienraivaajanaisille, jotka eivät elämänsä ratkaisuissa tyytyneet sukupuolen mukaan määräytyneeseen valmispakettiin.

Malja heille. Ja ihmisarvolle ylipäänsä.

Actually a vegetable

Via Juontaja.

Ten Top Trivia Tips about Pagisija!

1. The pharoahs of ancient Egypt wore garments made with thin threads of beaten Pagisija!
2. Pagisija is 984 feet tall.
3. Pagisija has often been found swimming miles from shore in the Indian Ocean.
4. There are six towns named Pagisija in the United States!
5. Pagisija can't sweat.
6. Ancient Chinese artists would never paint pictures of Pagisija!
7. Pagisija is actually a vegetable, not a fruit!
8. If Pagisija was life size, she would stand 7 ft 2 inches tall and have a neck twice the size of a human!
9. Baskin Robbins once made Pagisija flavoured ice cream.
10. There are more than two hundred different kinds of Pagisija.

I am interested in - do tell me aboutherhimitthem

Ihmisten ilmoilla

Janoinen kahvipensas nuupotti syyttävän näköisenä ikkunalaudalla, kun palasin kotiin lähes viiden päivän poissaolon jälkeen. Kevätaurinko lämmittää jo lasin läpi niin, että kasveja olisi juotettava useammin. Ja mullatkin pitäisi vaihtaa.

Se on täällä jo, kevät. Ei huomenna tai ensi viikolla, vaan nyt.

Terveisiä siis syvästä etelästä yhdistetyltä työ- ja huvireissulta. Slaavilainen kirjasto piti huolen ensinmainitusta, jälkimmäisestä paras mahdollinen viikonloppuseura sekä muut lounastusten ja kahvitteluiden merkeissä tavatut ystävät. Pagistaanista kiitetään ja kumarretaan! Erakkoetätyöläisen olo on kuin pidemmänkin lomareissun jälkeen, sikäli virkistävää on ryömiä aika ajoin ihmisten ilmoille yhdistetystä asuin- ja työluolastaan.

- - -

Vielä hieman syvemmässä etelässä pistäydyimme maanantai-iltana valkokankaan kautta. Countrylaulaja Johnny Cashin elämästä kertova Walk the Line osoittautui varovaisia ennakko-odotuksia mukaansatempaavammaksi tuotokseksi. Joskushan kunnianhimoiset elämäkertaelokuvat toimivat, joskus eivät. Tämä kuului ensimmäiseen kastiin, kiitos juonta komeasti kantaneen musiikin ja sujuvien näyttelijäsuoritusten.

The Lion, the Witch and the Wardrobe ei sen sijaan nostattanut kovin suuria tunteita, vaikka koetinkin sinnitellä parhaani mukaan eroon disneyskeptisyydestäni ja lapsuuden lempikirjallisuuden filmatisointiin liittyvistä ennakkoluuloista. Näyttävää katsottavaahan elokuva oli, eikä siinä häirinnyt juuri mikään* - mutta aivan kuten katsottuani Taru Sormusten Herrasta-elokuvat tunsin nytkin epämääräistä kiitollisuutta kuulumisestani ikäpolveen, joka on saanut luoda omat fantasiamaailmansa kirjojen pohjalta ilman ohjaajan, tehostetiimin ja mittavan markkinoinnin johdattelua.

Ei toki sillä, että se olisi mikään edellytys niin kirjoista kuin elokuvistakaan nauttimiselle. Onneksi ei.

Ai niin, lisäyksenä mainittakoon, että sähkökantelevelho Timo Väänänen esiintyy vierailevana solistina Narnia-filmin musiikkiraidalla. Vaikka kansanmusiikkimaailman menoa jossain määrin seurailenkin, löytyi suomalaismuusikon nimi täytenä yllätyksenä elokuvan lopputeksteistä.

*Lukuunottamatta sitä, että sivuille sojottavat hevosenkorvat kentaurin ihmispäässä näyttävät typeriltä, etten sanoisi kerettiläisiltä. Eihän kentaurien sovi näyttää naurettavilta; luulen, että ne loukkaantuisivat moisesta syvästi. Sitä paitsi korvat näyttivät huovasta tehdyiltä, ja niistä puuttuivat oikeiden hevosenkorvien elävyys ja liike.

Muinainen hirvi

Sunnuntain hiihtoretkellä Nuuksiossa evästauko pidettiin kunnianarvoisassa seurassa. Pitkäjärven rantakallioon maalattu yksinäinen hirvi lienee kampakeraamiselta ajalta, eli ikää sillä voi olla kuutisentuhatta vuotta. Sitä ei pääse katsomaan kuin talvisaikaan jäätä pitkin, ellei sitten kesällä meloen tai soutaen.

Kalliomaalauksia voi käydä ihmettelemässä ympäri Suomen. Yllättävää on, että Pitkäjärven hirven tapaan monet on löydetty vasta 70-luvulla (joskin "virallinen" löytyminen taitaa usein olla eri asia kuin suusta suuhun kulkenut paikallistieto kallioon maalatuista kuvista).

Kardemummaa

Ihmettelinpä tässä illan mittaan, mistä kumpusi yllättävä ja hyvin voimakas mieliteko viipurinrinkeliin. Jossain vaiheessa äkkäsin, että näytön vieressä työpöydällä on tyhjä kahvimuki, ja että olin päivällä maustanut kahvini pitkästä aikaa kardemummalla. Kardemumman aromihan se mukista nousi hiljalleen nenään ja nostatti mieleen markkinapullan, vaikken tietoisesti tuoksua pannutkaan merkille.

On se ihme systeemi tuo ihmisen pääkoppa aistikytköksineen.

Kävelevät hampaat

Voi Tinka, minkä teit. Haasteisiin ei toki ole pakko vastata, mutta menköön taas. Alkuperäinen tehtävänanto oli siis tällainen:

"Top5 oudot koristeet
Onko sinulla outoja koristeita tai roinaa, jotka ovat aikojen saatossa lojumaan jäätyään muuttuneet koristeiksi? Kerro niistä koko Blogistanialle! Jos esineeseen liittyy tarina, kerro sekin. Foto ois kiva, mutta ei pakollinen. Rääkkää kanssablogaajiasi, ja pane vahinko eteenpäin haastamalla muita."

Kyllä, minulla on outoja koristeita ja roinaa. Laatikkokaupalla. Olen vain kiikuttanut ne muutto muutolta, laatikko laatikolta vanhempieni mökin aittoihin ja ullakolle. Sieltä osa on siirtynyt edelleen kirpputoreille tai kiertäviksi mathomeiksi.

Jos nyt käyn muistelemaan merkillisyyksiä, jotka noissa Pandoran lippaissa vielä asuvat, niin mieleen tulevat vaikkapa kävelevät hampaat; sellainen pieni, muovinen, tekohampaiden näköinen kapine, joka vedettynä kävelee kahdella jalalla eteenpäin leukojaan loksuttaen (tämä vaatisi kyllä kuvitusta). Sain sen aikoja sitten siskoltani, ja kaipa siihen sisältyi jokin syvällinen merkitys. Olisiko liittynyt silloisiin hammasrautoihini?

Ja Jesaja (tämä se vasta kuvaa kaipaisikin)! Joskus yläasteella vetäisin tussilla pikapiirroksen huolestuneen näköisestä, harvahaivenisesta olennosta, joka alkoi yllättäen elää omaa elämäänsä. Tapasimme siskon kanssa kehitellä Jesajan hahmoa saunassa istuessamme. Se muun muassa puhui ohuella nenä-äänellä ja piti merimiesviisuista.

Siskon kehystämä, aito ja alkuperäinen Jesaja taitaa sekin olla nyt mökillä, voi synti ja häpeä.

En ole viime vuosina oikein ehtinyt pesiytyä aloilleni minnekään, mikä on rajoittanut kummallisuuksien kertymistä ja aiheuttanut lievän tavara-allergian. Oikeastaan kaikki, mitä tästäkin asunnosta löytyy, on täällä tarkoituksella*. Esimerkkinä olkoot vaikkapa nuo kuvan hiirenmuotoiset juustoveitset, joille äidin kanssa nauroimme katketaksemme nähdessämme ne lahjatavaraliikkeen ikkunassa. Seuraavana merkkipäivänäni löysin ne sitten lahjapaketista.

Ei sitä koskaan tiedä, milloin tulee pidettyä juustokestit.

Onhan täälläkin toki tavaraa. On vaikkapa strutsinmuna, joka on köllöttänyt koboltinsinisessä mariskoolissaan mykkänä ja mietteliään näköisenä pian parikymmentä vuotta. Ja metallinen piru, joka asuu tietokoneen näytön päällä ja kolisee siitä säännöllisin väliajoin lattialle johtovyyhtien sekaan.

Siinäpä niitä tulikin pyydetyt viisi. En yleensä nimeä haastettavia, mutta poikkeus vahvistakoon säännön. Millaisia omituisuuksia löytynee vaikkapa Impivaaran, Marleenan ja Dyron kotipesistä?

*Sitä en kyllä ymmärrä, mikä sai minut kiikuttamaan poron puolikkaan leukaluun kotiini syksyn patikkareissulta. Varmaankin tottumus; ennen aikaan tapasin keräillä erilaisia kalloja. Älkää peljästykö, tarkoitan luonnosta löytyneitä, pieneliöiden jo puhdistamia kalloja; piisamin, jänisten ja sen sellaisten. Sekin riivaus hellitti muuttojen myötä.

Juoksemaan luotu

Lähijärven jäällä on iltapäivällä tyhjää, vain toisessa päässä näkyy pari hiihtäjää. Kun Sandy tajuaa olevansa irti remmistä ja saaneensa luvan mennä, se loikkaa vauhtiin ja juoksee lumi pöllyten kymmenkunta metriä. Kuullessaan kutsuni se pysähtyy ja pyörähtää ympäri. Suu riemunvirneessä se kiitää takaisin ja katsoo, kaivanko jotakin taskustani. Sitten se menee taas, tekee rodulleen tyypillisen äkkikäännöksen ja jatkaa samaa vauhtia toiseen suuntaan. En voi kuin ihmetellä jälleen kerran, millainen voima pienen koiran pitkissä takajaloissa asuu, ja miten juoksemaan luodun eläimen keho kaarevine selkineen ja syvine rintakehineen liikkuu ja toimii.

Täydellistä.

Ei ihme, että kerran olen kiukuspäissäni kutsunut kutsumistani pihan laidalla kiitävää rusakkoa. Luulin sitä kuuroksi heittäytyneeksi Sandyksi. Saman värisiäkin olivat.