Tien päällä taas

Viime kesän helteisiä bluesmuistoja: lavalla Robert Cray.

Johan tässä on kotona ja työpöydän ääressä vietetty peräti kolme päivää, kun veri vetää Pagistaanin vaeltajakansan taas tien päälle. Suuntana on vaihteeksi etelä yhdistetyn työ- ja huvimatkan merkeissä. Lauantaina kutsuu nimittäin Järvenpään Puistoblues - ja näillä näkymin sääkin taitaa suosia nurmikolla venymistä ja siiderin nautiskelua hyvän musiikin säestyksellä. Kesä!

Mutta, muisti muurahainen

" - Mutta, muisti muurahainen
maalajit luettuansa,
- ei elämä ennen lopu
kuin on kuolema koettu! -
nosti viikset, nousi itse,
astui pitkän pilven alle
etsimään mätäseväitä.
Uunilintu, unilintu,
puupilliä viritti."

- Lauri Viita

Kekomuurahainen (Formica rufa) on elintavoiltaan mahdottoman mielenkiintoinen otus. Ja itsepäinen, kuten juhannusreissulla tuli todettua.

Urosvahvistuksen perheen yläkarjalaisen kesäpaikan pihassa on varastolato. Oven eteen, juuri kulkuväylälle, olivat kekomuurahaiset päättäneet perustaa uuden kolonisaation. Parissa viikossa paikalle oli kohonnut komea keonalku, ja kauempana sijaitsevasta pääpesästä kulki rakennustyömaalle vilkas valtaväylä.

Eihän sellainen käynyt päinsä, niin eläinrakasta kuin talonväki onkin. Niinpä urosvahvistus velipoikineen tarttui lapioihin ja kantoi pesänalun asukkaineen kauemmas metsään huolimatta pakkosiirtolaisten puolustautumisesta terävin leuoin ja happosuihkuin. Vaan kuten arvata saattaa, linnoitustyöt jatkuivat kahta suuremmalla innolla. Poteroita kaivettiin ja häiritsijöille puitiin vimmaisesti nyrkkiä. Saattoi oikein kuulla pienten sotarumpujen paukkeen.

Seuraavien parin päivän aikana veljekset jatkoivat sitkeästi etnisiä puhdistuksia katuharjalla ja lumilapiolla. Ja yhtä sitkeästi muurahaiset palasivat jatkamaan urakkaansa. Järeämmät konstit päätettiin kuitenkin jättää viimeiseksi keinoksi, vaikka allekirjoittanut kommentoikin touhua skeptiseen sävyyn muistaen hyvin Pagistaanin keväisen miehityksen.

Ja kuinka ollakaan: palatessamme sunnuntaina poimimaan lankoehdokkaan paluukyytiin kohti etelää meille näytettiin voitonriemuisena ladonedustaa. Valtaväylä oli siirtynyt puolitoista metriä sivummalle, ja uusi pesä oli rakenteilla paikkaan, jossa siitä ei ollut kenellekään haittaa.

Helpolla ei viesti kyllä perille mennyt.

(Tarkkaillessamme jonkin aikaa pesienvälistä liikennettä huomasimme, että meneillään oli merkillinen kuljetus. Osa muurahaisista oli käpertynyt palloiksi, joita muut kantoivat uuteen pesään. Lieneekö kyse ollut kekomuurahaisyhteisön sisäisestä työnjaosta, joka määräytyy kuulemma iän mukaan: nuoret työläiset tekevät toukkienhoidon kaltaisia sisätöitä siirtyen pesän ulkopuolelle vasta myöhemmin? Olivatko vapaakyydin saaneet näitä noviiseja, joiden ei voinut odottaa osaavan mennä omin nokin uuteen pesään?)

Poppeleita ja jäätelöä

Harmaapoppeli (Populus canescens), lainattu täältä.

Tänään sataa vettä, mutta eilisiltana satoi lunta; vanhojen poppelien siemenhöytyvät lensivät pyrynä vastavalossa luoden rantapuistikkoon surrealistisen tunnelman. Muistin oitis, kuinka ollessani kahdeksanvuotias kävimme automatkalla silloisessa Leningradissa, ja kuinka suurkaupungin kadunvarsille oli kinostunut pehmeää poppelinuntuvaa. Olisin halunnut kauhoa sitä käsiini, mutta vanhemmat kielsivät, sanoivat sen olevan likaista.

Lapsena reissatessaan sitä painaa mieleensä yksityiskohtia, jotka aikuinen sivuuttaa pohtiessaan tärkeämpinä pitämiään kysymyksiä ja kantaessaan huolta jos jostakin käytännön asiasta. Poppeleiden lisäksi muistan, kuinka leirintäalueen puomi oli tehty kirahvin muotoiseksi; kirahvi laski ja nosti päätään ja pitkää kaulaansa. Muistan ihmetelleeni muovipusseja, jotka piti tiukasti ohjatuilla palatsivierailuilla laittaa kenkien päälle, mutta keisarillisten palatsien loistosta mieleen jäi tuskin mitään. Venäläinen jäätelö oli hyvää, joskin erilaista kuin suomalainen, ja sitä myytiin kaduilla matalissa, tasapohjaisissa vohvelitötteröissä. Maitokaupoissa tuntui omituinen, makea tuoksu, sama, jonka tunnistin kymmenen vuotta myöhemmin käydessäni maassa seuraavan kerran.

Muistan tullin katoksessa olleen monta pääskysenpesää, ja muistan kuluttaneeni jonotusaikaa katselemalla lintuja ja listaamalla kasvikirjasta pieneen vihkoon kasveja, joiden nimessä oli jokin eläin. Harakankello, sianpuolukka, käenkaali. Tullimies kyseli isän puukosta ja tahmasi matkavaunun vahakankaisen pöytäliinan pysyvästi violetinkirjavaksi sormillaan, joihin oli tarttunut leimaväriä. Ne tahrat naurattivat meitä pitkään.

Aikuisena olen ihaillut vanhempieni ennakkoluulottomuutta, kun he venäjää osaamatta ja vailla poliittisia itäsympatioita suuntasivat Pohjoismaiden kiertelyn lisäksi omatoimimatkalle Neuvostoliittoon. Ei kai se byrokratian puolesta erityisen vaikeaa ollut, ja molemmat olivat matkailleet maassa aiemminkin. Mutta silti.

Kiitos heidän, olen nyt noitakin poppelinhöytyviä rikkaampi.

Seljankasoppaa

A fisherman holds his catch; from Medieval Life Illustrations. Medieval Woodcuts Clipart.

Sorsanpaistaja kyseli kevyiden kalareseptien perään. Tässäpä varsin maukas ja helppotekoinen seljanka, eli venäläinen kalasoppa. Perinteisesti se tarjoillaan runsaan smetanan kanssa - jolloin keveys jää tietenkin haaveeksi - mutta keitto maistuu mainiolta ilmankin. Jonkinlainen kompromissi arkiherkuttelijalle voisi olla nokare kevytranskankermaa.

Kuten keittoja yleensä, reseptiä voi muunnella vapaalla kädellä. Kalana voi käyttää lohta, kuhaa tai mitä nyt sattuu käsiinsä saamaan. Itse tein tätä viimeksi eilen pakastimesta löytämästäni seistä ja lisäsin mukaan suikaloitua varhaiskaalia, purjoa ja tuoretta timjamia. Lopuksi ruikkasin sekaan hieman sitruunamehua, mikä antoi mukavan säväyksen.

Kalaseljanka

300-600 g kalafileitä
1 l kalalientä (2 kalaliemikuutiota/1 rkl kalafondia)
2 laakerinlehteä
1 rkl maustepippureita
3 rkl tomaattisosetta
2 porkkanaa
(palsternakkaa)
3-4 perunaa
2 sipulia
1-2 valkosipulinkynttä
1-2 maustekurkkua
10 oliivia
2 rkl kapriksia
tilliä, timjamia tms.
(ranskankermaa tai smetanaa)

Kuullota sipulia ja valkosipulia kattilan pohjalla öljytilkassa. Lisää mukaan viipaloidut juurekset perunoita lukuun ottamatta ja pyörittele vielä hetki. Lisää kalaliemi tai vesi ja liemikuutiot sekä mausteet. Keitä kotvanen, lisää sitten perunat ja paloiteltu kala. Kun keitto alkaa olla kypsää, heitä sekaan maustekurkkukuutiot, viipaloidut oliivit, kaprikset ja yrttimausteet. Tarkista maku ja hienosäädä tarpeen mukaan.

Paljon elettävää

Juhannukseen mahtui niin paljon elettävää, että kamerakin unohtui rinkan uumeniin. Oli saunomista, uimista kahdessa järvessä, ongella istumista, ahvenenperkuuta, vastantekoa, nauttimista hyvästä seurasta ja ruoasta, keskikesäksi kypsyvien tuoksujen haistelua ja hölköttelyä pitkin rastaanpoikasten kansoittamia metsäteitä asfalttipolkujen sijasta.

Kotiin palatessa tuntuu, kuin lähdöstä olisi kulunut kolmea päivää paljon pidempi aika.

Mutta maanantaiaamuna herätys on jo puoli kuudelta. Taivas on pilvessä, yöllä näyttää sataneen. Napsautetaan puolinukuksissa kahvinkeitin ja tietokone päälle, saatellaan aamupalan jälkeen mies matkaan ja kaivetaan lehti postilaatikosta. Haukotellaan hartaasti, venytellään vähän ja kaadetaan toinen mukillinen kahvia. Mietitään, mistä aloitettaisiin arjen rakentaminen tervetulleen tauon jälkeen.

Jussinjälkeistä uudelleenjärjestäytymistä tosin helpottaa se, että karvainen assistentti on palannut kesälomalta. Tai palautettu kyydittämällä, miten sen nyt ottaa.

Ehyt ja tyyni

"Kun ranta ja heijastus ovat aivan samat
ja ehyt ja tyyni on taivaan ja veden avioliitto,

kun syvä ja kirkas on peilin kuvitelma,
ja eläimet vaeltavat, ja pilvet, ja tumma metsä
humisee syvyydessä ilman tuulta,

tarvitaan vain veteen kastuvan linnun siipi
särkemään harha:
valon ja veden ihastunut tunnustus maailmalle,
ohut kuin silkki, mutta se solmii liiton.

Ja maailma, tuore ja kaunis kuin sateen tai luomisen
jälkeen,
tai mielenmuutoksen tai pitkän sairauden,
on ainoa, raskas, jäsen jäseneltä yksin."

- Eeva-Liisa Manner

Viime aikoina olen pakannut ja purkanut rinkkaani lähes viikoittain. Nyt se on tehtävä taas päästäkseen pois kaupungista, ruuhkaisista marketeista ja kuumasta eteläseinustan pikkuasunnosta. Tie vie tänään itäsuomalaisen järven rannalle, ja lauantaina toisen, sen lapsuudesta tutun.

Nauttikaa juhannuksesta!

Tuppautumatta

Tänään Aamulehdessä kerrottiin kansainvälisestä käytöstutkimuksesta, jonka mukaan suomalaisten kohteliaisuus jää reippaasti alle keskitason. Tutkimus oli tehty 35 maassa, ja siinä testattiin kansalaisten käyttäytymistä kolmella tavalla. Ensimmäinen oli valmius pitää toiselle ovea auki, toinen myyjän ja asiakkaan kohtaaminen ja kolmas lavastettu tilanne, jossa kokeiltiin, millainen on ihmisten alttius auttaa pudonneiden papereiden kokoamisessa.

Amerikkalaisten kohteliaisuus punnittiin kaikkein korkeimmaksi. Perää pitivät intialaiset.

Mitenkään tulosta puolustelematta jutusta tuli oitis mieleen kohteliaisuus-käsitteen kulttuurisidonnaisuus ja moniselitteisyys. Miten kohteliaisuus tutkimuksessa määriteltiin? Voiko kymmenien maiden asukkaiden käyttäytymistä todella verrata keskenään edes noin yksinkertaisissa tilanteissa? Mikä oli tutkimuksen tekijöiden oma kulttuuritausta?

Esimerkiksi voi nostaa vaikkapa sen, miten myyjä kohtelee asiakasta. Yhdysvalloissa käydessä huomio kiinnittyy aurinkoisiin asiakaspalvelijoihin, jotka heti asiakkaan tullessa sisään väläyttävät valloittavan hymyn ja kysyvät iloisesti "how are you today"? Suomalaista moinen iholle tulo saattaa hämmentää semminkin, kun kysymykseen ei tietenkään edes odoteta vastausta (miksi ihmeessä myyjää kiinnostaisi, särkeekö vieraalla ihmisellä päätä, tai onko tällä töissä murheita). Monesti palveluhenkisyys voi myös olla näennäistä, ulkoa opittuja kulttuurikoodeja, jolloin oikeasti kiperissä tilanteissa kohteliaisuus rapisee nopeasti.

Keskivertosuomalainen on oppinut, että on kohteliasta olla tuppautumatta ja puuttumatta muiden asioihin. Esimerkiksi hyökkääminen keräämään ventovieraan pudonneita papereita voi suomalaisesta tuntua tungettelulta.
- Sehän saattaa ajatella, että haluan urkkia hänen papereitaan. Tiedä miten salaisia ne ovat. Parempi, kun ei puutu koko asiaan.
Niinpä kuvatunlaiseen tilanteeseen joutunut suomalainen mutisee "hupsis" tai "oho", haroo muutaman avuttoman liikkeen papereiden suuntaan ja jatkaa sitten hämillään matkaansa miettien, olisiko sittenkin pitänyt tehdä jotakin toisin.

Kävin taannoisella idänreissulla mielenkiintoisen keskustelun matkanjohtajamme kanssa, joka on oman taustansa myötä saanut sisäistää sekä venäläisen että suomalaisen kulttuurinormiston. Hän kertoi venäläisten oppaiden olevan usein hämmennyksissään siitä, että suomalaiset kuuntelevat heitä hiirenhiljaa.
- Eikö heitä lainkaan kiinnosta, mitä kerron? Teenkö jotakin väärin, he kyselevät.
Kysehän ei suinkaan ole siitä. Päin vastoin. Suomalaiset osoittavat kiinnostuksensa nimenomaan kuuntelemalla keskeyttämättä. Kysymykset, jos niitä ilmaantuu, esitetään vasta myöhemmin, ja silloinkin mieluiten oppaalle kahden kesken (kysymyshän voi olla niin sanotusti tyhmä, jolloin on olemassa julkisen nolatuksi tulemisen vaara). Väärinymmärrys syntyy, koska monissa muissa kulttuureissa kiinnostus kerrottuun ilmaistaan kyselemällä, elehtimällä ja ääntelemällä. Suomalaisesta moinen eläytyminen tuntuisi omituiselta ja - epäkohteliaalta.

Samaa vaiteliaisuutta ovat muuten ihmetelleet monet ulkomaalaiset luennoitsijat, kunnes ovat oppineet suomalaiselle kulttuurille ominaisen kuuntelukäyttäytymisen salat. Hiljaisuudella osoitetaan paitsi kiinnostusta, myös kunnioitusta puhujan tietämystä ja auktoriteettia kohtaan.

Mitä tutkimuksessa ilmenneeseen epäkohteliaisuuteen tulee, se voi usein olla pikemminkin kömpelöä käytöstä, jossa henkilö on saattanut muutamassa sekunnissa käydä neuroottisen sisäisen painin pohtien, onko epäkohteliaampaa tehdä jotakin kuin jättää tekemättä. Oma lukunsa on aito itsekkyys ja kyvyttömyys tai haluttomuus ottaa muita huomioon. Sitä löytyy jokaisen kulttuurin edustajista. Sitä on myös huomattavasti vaikeampi tutkia, koska se voi yhdistyä ulkoisesti moitteettomaan ja silkoiseen käytökseen.

Ei malttaisi

Pohjoiskarjalaisen paikallislehden leivissä vietetyt hikiset kesät ovat jättäneet sekatyöläishumanistiin jälkensä. Sitä ei malttaisi edelleenkään istua kesäpäiviään koneen ja kirjojen ääressä, vaan pitäisi päästä maaseudulle jututtamaan ja kuvaamaan kylänmiehiä ja -naisia ja joskus kylähullujakin, hämmästelemään suomalaisten loputonta kekseliäisyyttä kesätapahtumien järjestämisessä ja tutustumaan jos jonkinlaisiin tapoihin, joilla ihmiset tienaavat elantonsa tai viettävät vapaa-aikaansa.

Niinpä kaikenlaiset juttukeikkatarjoukset otetaan kesällä vastaan kahta innokkaammin. Tänään kului aurinkoinen tunti jos toinenkin seuratessa YLE2:n maalaiskomedian jatko-osien kuvaamista Vesilahdella. Mukavaa oli, tosin kaipailin hieman entistä työkaveria ja nykyistä ystävää, jonka kanssa tapasimme hoitaa mielenkiintoisimmat keikat yhteisvoimin; toinen kuvasi ja toinen jututti. Tämä olisi ollut juuri sitä lajia.

Illansuussa oli vuorossa valokuvausreissu Valkeakoskelle. Väitöskirja ei näillä eväillä etene, mutta tällaisiakin päiviä tarvitaan. Sitä paitsi allekirjoittanut kuuluu niihin, joiden energiakäyrään ilmaantuu kesällä virtapiikki kaamosajan kustannuksella.

Nukkuahan ehtii talvellakin.

Verenluovutusta helteessä

- Porottaa niin, että hirvittää.
- Hellepäivän jälkeen ongellakin tekee mieli pilkkiä.
- Käki jaksoi kukkua koko yön.

Helle kai pehmentää aivoparkoja niin, että tietoisuuteen putkahtaa toinen toistaan väsähtäneempiä sanaleikkejä. Evolla riitti aurinkoa ja lämpimän jakson herättämiä, nälkäisiä hyttysiä. Pulleat sammakonpojat vilistivät parvina mutaisen järven rantavedessä ja linnut lauloivat vielä innokkaasti, vaikka alkukesä onkin kääntymässä keskikesän puolelle ja poikaset kokeilevat jo omia siipiään. Hyvän mielen havaintoja olivat myös hiekkatiellä päivää paistattanut vaskitsa (Anguis fragilis) ja kulotetusta kuusikosta lentoon noussut hiirihaukka (Buteo buteo).

Retkeilyllisesti Evon alue oli hieman tasapaksu: suurin osa reiteistä on sekametsäpöheikköä halkovia metsäautoteitä, vaikka mukaan mahtuu mukavia harjupolkujakin. Evoon mielivän on hyvä tietää myös se, että alueen kartat uusitaan lähiaikoina. Tämänhetkiset retkeilykartat eivät näytä läheskään kaikkia teitä ja polkuja. Me emme sitä arvanneet, mikä sai aikaan muutaman kilometrin hikisen harharetken ja jonkin verran rämpimistä tiheässä rääseikössä.

- - -

Allekirjoittanut kuuluu niihin sosiaalisiin arkajalkoihin, jotka välttävät muille ihmisille huomauttelua viimeiseen asti (ja purkavat sitten katkeraa mieltään virtuaalisesti). Lauantai-iltana en kuitenkaan malttanut olla pistämättä nokkaani naapurin asioihin, lähinnä siksi, että kyseessä ei ollut yksinomaan naapurin asia.

Istuessamme laavulla iltaa alkoi vähän matkan päässä olevalta tulipaikalta kuulua halkojen hakkaamisen ääntä. Pian se muuttui ritinäksi ja paukkeeksi, joka kuulosti epäilyttävästi kosteiden puiden polttamiselta. Ei siinä muuten mitään, mutta kun metsäpalovaroitus on ollut voimassa jo pidemmän aikaa, ja auringossa päiväkausia paahtunut kangasmetsä on rutikuiva.

Erinäisten maastopalojen sammutusurakoita sivusta seuranneena en malttanut istua aloillani, vaan pistäydyin paikalla, jossa nelihenkinen perhe oli kuin olikin kasannut nuotiopaikalle kipinöivän roihun. Pyysin anteeksi häiriötä ja toivoin, etten pilaa heidän iltaansa muistuttamalla metsäpalovaroituksesta. Vastaukseksi sain ystävällisen tervehdyksen ja kysyviä katseita.
- Sitä vain, että avotulen teko on kielletty. Metsä on nyt todella kuiva, selvensin.
- Siis tarkoittaako se, ettei me saataisi sytyttää notskia?
- Juu, sitähän se tarkoittaa.

Pitäisiköhän säätiedotuksissa muistuttaa useammin siitä, mitä metsäpalovaroitus käytännössä merkitsee? Ei niinkään sitä, että metsässä liikkuessaan on varottava mahdollisen tulipalon tielle joutumista, vaan sitä, että avotulta ei saa sytyttää. Ei edes merkityillä nuotiopaikoilla.

Keksitään muuta

Kun ei saa istua eikä kitkeä, keksitään työntäyteisen viikon päätteeksi jotakin muuta. Pakataan vaikkapa rinkka, otetaan mukaan uikkarit ja onkikamppeet, tehdään urosvahvistuksen kanssa treffit Hämeenlinnan rautatieasemalle ja suunnataan metsään. Evon retkeilyalue onkin vielä katsastamatta.

Harmillista suunnitelmassa on se, että jäätelötreffit jäävät Pagistaanin edustajistolta väliin. Syökäähän pallo tai pari minunkin puolestani! Mitä tahansa muuta, paitsi suklaata. Suklaa kun on parasta suklaana ja jäätelö jäätelönä, aivan kuten salmiakki salmiakkina ja lakritsi lakritsina. (Olen aina pitänyt itseäni suorastaan hävettävän kaikkiruokaisena, mutta löytyypä sellaisiakin syötäviä, joita mieluiten kartan. Suklaajäätelön ja salmiakkilakritsin lisäksi mieleen tulevat raaka varsiselleri ja tippaleivät, jos asia nyt ketään vähimmässäkään määrin kiinnostaa.)

Ja nauttikaa muutenkin kesäisestä viikonlopusta! Älkää tehkö samoja virheitä kuin allekirjoittanut, joka liian innokkaan kasvimaalla kyykkimisen lisäksi levitti hartioihinsa aurinkovoidetta turhan huolettomasti jättäen parin kämmenen kokoisen lämpäreen kokonaan käsittelemättä...

Ei saa istua

Tuskin on polvi saatu kutakuinkin kuntoon, kun kone yskähtelee taas. Ikäkö jo alkaa painaa, vai ovatko humanistin vaatimattomat harrasteet liian vaarallisia?

Tiistaina kasvimaalla ihmettelen, kun pari kertaa pystyyn noustessa oikea jalka ei tahdo ottaa painoa päälleen. Sama toistuu myöhemmin. Koipi tuntuu muutenkin oudon heiveröiseltä. Kun aamulenkillä saan pelätä tuuskahtavani vauhdissa nenälleni jalan pettäessä alta, päätän hypokondrikon maineen uhallakin kysyä taas kerran neuvoa YTHS:n kilteiltä terveydenhoitajatädeiltä. Ihmettelen kiusan alkaneen yht'äkkiä kasvimaalla kykkimisen myötä.

Käsky käy marssia vielä samana päivänä fysioterapeutille. Taas. Nolottaa hiukan.

- Tyypillinen iskiasvaiva, kuuluu tuomio ja selitys, kuinka kumartelu ja kyykistely voi painaa alaselässä iskiashermoa. Se taas tuntuu jalan halvausmaisena heikkoutena.
- Viikossa sen pitäisi palautua ennalleen, kunhan venyttelet ahkerasti. Kitkeä et saa, etkä istua pitkiä aikoja kerrallaan.

Onpa tämäkin. Ensin lenkkeilevältä istumatyöläiseltä kielletään liikkuminen, muttei istumista. Sitten istuminen, muttei liikkumista. Onneksi ei sentään yhtä aikaa. Ja onneksi kyse on varsin pienistä vaivoista.

Mutta kasvimaa on kitkettävä loppuun, hermopaineita tai ei, joskaan sitä en katsonut aiheelliseksi sanoa ääneen. Sisko pistäytyi sopivasti talkooapuna, mutta vielä on musta- ja punajuuret pelastettava juolavehnän ja ohdakkeiden hirmuvallalta.

Hyvä alku

Kasvimaalle levitettävä hallaharso on mainio keksintö. Sen suojissa taimet saavat hyvän alun kasvuun.

Valitettavasti se koskee kaikkia taimia.

Kun palstaviljelijä siemenet kylvettyään ja harson levitettyään lähtee viikoksi reissuun, ja kun tuon viikon ajalle osuu kylmien öiden sijaan sekä kesäsateita että helleaalto, odotettavissa on jännittäviä hetkiä. Etenkin, kun vuosia viljelemättä olleelle savipellolle on kehittynyt vankkajuurinen perusasujaimisto, jonka elämänhalua edelliskesän kitkemiset - lannoittamisesta puhumattakaan - näyttävät lähinnä voimistaneen.

Silloin toimitaan näin.

1. Nostetaan harsoa varovasti.
2. Vedetään henkeä ja koetetaan voittaa halu karata paikalta. Myös ääneen parkuminen herättäisi kiusallista huomiota.
3. Mietitään, voisiko ohdakkeita syödä (aasi Ihaa ainakin söi).
4. Kun ensipaniikki on mennyt ohi, tarkistetaan ruutupaperille väsätystä kartasta, mitä kyseiseen penkkiin on tullut kylvettyä.
6. Laskeudutaan epäergonomiseen ja epäesteettiseen asentoon, jossa silmät ovat viisitoistasenttisen, turkkimaisen rikkakasvuston* tasalla.
5. Aletaan etsiä merkkejä porkkanantaimista. Tässä on syytä olla sitkeä ja periksiantamaton.
6. Kun hennot, parisenttiset taimet on paikallistettu, unohdetaan kello, lisätään aurinkovoidetta ja käydään työhön aloittaen suurten linjojen raivaamisesta hartiavoimin ja edeten kirurgin tarkkuutta vaativaan sormenpäätyöskentelyyn.

Toistetaan yhtä monta kertaa kuin kasvimaalla on penkkejä. Hoetaan voimasanojen sijaan vanhaa kiinalaista sanontaa, jonka mukaan puutarhanhoito antaa elämälle tarkoituksen.

*Reiluuden nimissä on huomautettava, että rikkakasvi on täysin subjektiivinen, etten sanoisi syrjivä määritelmä. Poliittisesti korrektimpaa voisi olla puhua "kasvista, joka on väärässä paikassa ihmisen suunnitteleman maan hyötykäytön kannalta".

Kaupunkihanhet

Kovin ovat somia kanadanhanhen (Branta canadensis) lapset, vaikka itse lintu kuuluukin tuontilajeihin, joiden soveltuvuudesta suomalaiseen luontoon on monia mielipiteitä. Kookkaat hanhet kun parturoivat tehokkaasti niin viljanorasta kuin nurmikoitakin jättäen jälkeensä melkoisen määrän guanoa. Ensimmäiset istutukset tehtiin jo 60-luvulla, mutta vasta parikymmentä vuotta myöhemmin laji sai ilmaa siipiensä alle aloittaen tehokkaan leviämisen niin meren kuin järvienkin rannoille.

Poikasten kanssa liikkuvien kanadanhanhien sanotaan puolustavan jälkikasvuaan kovaotteisesti, mutta ainakaan Helsingin Seurasaaren hyvinvoiva hanhikanta ei suuremmista kaksijalkaisista juuri piittaa. Tämäkin urbaani perhe torkkui kävelytiellä, jossa ihmiset kulkivat metrin päästä poikasista.

- - -

Seurasaaren kupeesta löytyy pikkuinen "rautakautinen kauppakylä", joka on rakennettu lähinnä harrastajavoimin. Sunnuntaina paikalla oli taitavasti tehtyihin muinaisasuihin pukeutunut pariskunta, joka takoi ja myi koruja ja muita pikkuesineitä.

Heidän puuhiaan pysähtyi katsomaan japanilaisen näköinen perhe. Eräs naisista innostui juttelemaan ahjon parissa askaroivan sepän kanssa.
- So, you are from Lapland, hän päätteli. Mies valisti hieman huvittuneena olevansa aivan tavallinen eteläsuomalainen.

Lapin matkailullinen vetovoima taitaa osaksi selittyä varsin erikoisilla mielikuvilla.

Oiva tilaisuus

Kuva-arkistojen pölyisistä uumenista: Mylläreiden Leo Sevets soolokeikalla Rääkkylän Kihauksessa vuonna 2000. Sittemmin imago on hieman muuttunut, kuten yhtyeen kotisivuilta näkyy.

Pagistaanissahan ei mainostamista harrasteta, mutta muistutettakoon nyt kuitenkin, että tänään Tampereen Klubilla on tarjolla Mylläreiden rouhakkaa folkrockia (folk-sanan viitatessa tässä tapauksessa kansanmusiikkiin, ei protestilauluihin). Karjalan-, suomen- ja venäjänkieltä suvereenisti yhdistelevän petroskoilaisyhtyeen keikka on nimittäin oiva tilaisuus päivittää käsitystään siitä, mitä kansanmusiikki nykypäivänä on.

Mylläreiden visiitti on osa monipäiväistä Pispalan Sottiisi-kansantanssitapahtumaa. Tosin hieman harmittaa, että jälleen kerran kiinnostava keikka osuu juuri arki-illaksi ja vieläpä myöhäiseksi sellaiseksi.

Tuulessa

Viime viikkoa kuvannee hyvin se, että ennätin sisäänajaa uusia juoksutossujani viidellä eri paikkakunnalla: Tampereella, Liperissä, Sortavalassa, Viipurissa ja Espoossa. Väliin mahtui tuntitolkulla junassa, bussissa ja laivassa istumista, yksi tiivis tutkijakoulutapaaminen, kaksi luostarivisiittiä, sekä uusia että ennestään tuttuja paikkoja, runsain mitoin tummaa suklaata, smetanaa ja borschkeittoa, kymmeniä ennen tapaamattomia ihmisiä, paljon yksinpuhelua sekä - onneksi! - myös muiden tarinoiden kuuntelemista ja mielenkiintoisia keskusteluja.

Ja oppimista. Yksi omaisteni ahkerasti viljelemistä, kieltämättä varsin osuvista sananlaskuista on "opissa se on variksenpoika tuulessa". Ehkä sitä vähitellen alkaa uskoa, että niin karmaisevia kuin uudet haasteet joskus ovatkin, niiden vastaanottamisesta on yleensä ottaen enemmän hyötyä kuin haittaa. Ja toisinaan jopa hupia.

Vaikkei juuri puhurin kourissa räpistellessä siltä tuntuisikaan.

Kuvassa on Laatokka, Karjalan meri.

Soitetut puhelut

Mitähän pitäisi päätellä siitä, että puhelimeni soitetut puhelut-valikkoon on ensimmäiseksi ilmestynyt numero 666? Toisinaan näppäinlukko kyllä aukeaa itsestään, mutta...

Reissu on onnellisesti ohi; huomisaamuna vielä kerran rinkka selkään ja Espoon etapilta kotiin Tampereelle.

Kansallisromantiikkaa ja kallioita

Akseli Gallen-Kallela: Väinämöisen lähtö 1893-1894. Maalaus on vertauskuva muinaisuskon väistymisestä kristinuskon tieltä. Lainattu täältä.

Vietimme sateisen lauantai-iltapäivän Tampereen taidemuseon Akseli ja nuori Suomi-näyttelyssä, joka yllätti monipuolisuudellaan ja laajuudellaan. Ilahduttavaa oli myös Akseli Gallen-Kallelan (1865-1931) taiteilijanuran liittäminen historialliseen ja aatteelliseen yhteyteensä, kansallisromantiikkaan ja Suomen itsenäistymispyrkimyksiin. Hyvä taustoittaminen tuo elämänkertanäyttelyihin ihmeesti lisäsyvyyttä.

Sokerina pohjalla olivat taiteilijan kymmenvuotiaan Jorma-pojan piirustukset ja maalaukset perheen Afrikan-matkalta. Eipä pudonnut omena kauas puusta.

Näyttely on Tampereella lokakuun alkuun saakka. Kannattaa käydä katsomassa, jos taide- tai aatehistoria kiinnostaa - tai jos haluaa vain nauttia monipuolisen taitajan kädenjäljestä.

- - -

Tänään Pagistaanin edustajat jalkautuivat kansallisromanttisiin kalliomaisemiin viime kesänä aloitetun, epävirallisen kiipeilykoulutuksen merkeissä. Urosvahvistus opasti ja varmisti ja allekirjoittanut kipusi. Sitten urosvahvistus kipusi ja allekirjoittanut oli köyden toisessa päässä ottamassa alkutuntumaa varmistamiseen. Varmistaja on se, joka pitää huolen siitä, ettei kiipeäjän mahdollinen putoaminen pääty maankamaralle.

Jälkimmäinen puuha oli pelottavampaa, vaikkei tekniikka antanut juuri mahdollisuutta tolloilemiseen.

Huomisaamuna suuntaamme Sandyn kanssa lemmikkivaunussa itään. Sandy jää kesälomanviettoon allekirjoittaneen jatkaessa keskiviikkoaamuna Helsingin kautta vielä idemmäksi. Nauttikaahan alkukesän vihreydestä!

Nimitys

Pagistaanin nelijalkainen puolustusministeri on omavaltaisesti nimittänyt itsensä myös maa- ja metsätalousministeriksi.

Olin nostanut päivällä ulkona karaisemani kurkuntaimet yöksi eteiskäytävän lattialle, jonne ne jäivät aamulla asioille lähtiessäni. Virkaintoinen ministeri oli käynyt poissaollessani tarkistamassa tilanteen ja päätellyt taimien kaipaavan latvomista.

Siistiä jälkeä, ei voi kieltää.

Tähän saakka olen luullut, että hortonomisia taipumuksia on ollut vain kansalainen Selmalla, joka sai taannoin poliittisen turvapaikan Joensuusta. Sen erikoisalaa on kukannuppujen katkominen sekä pihalla että ikkunalaudalla, jos se vain jälkimmäiselle ylettyy.

Paviaanit puvuissa

Muuan yrittäjä ilmaisi Aamulehden yleisönosastossa tuohtumuksensa SAK:n televisiomainoksesta, jossa yrityksen työntekijät rinnastetaan hysteerisesti raatavaan apinalaumaan ja yritysjohtaja despoottiseen laumanjohtajaan. Kirjoittajan mielestä mainos pelottelee ihmisiä ja luo ikäviä mielleyhtymiä.

Ymmärrän hyvin yrittäjän harmistuksen, mutta minusta mainos on kärjistyksineen aika hauska. Ihmisapinoita ja laumaeläimiähän tässä ollaan, mitä nyt olemme vuosituhansien myötä vaatettaneet itsemme pikkutakeilla, jakkupuvuilla ja kulttuurisella normistolla. Sitä paitsi mainoksen lauman käyttäytyminen ei ole juuri kummempaa kuin tosielämän ihmislaumankaan, jos jälkimmäisestä kuoritaan pois muutama kerros kirjoittamattomia käytöskoodeja.

Juuri se tekee rinnastuksesta huvittavan - ja se, etteivät apinat harrasta kvartaalitalouden kaltaisia älyttömyyksiä. Gorilla- tai paviaanilauman johtaja on pomo, selvä se, mutta ei se usuta alaisiaan säntäilemään paikasta toiseen pörssikäppyröiden perässä. Toisin kuin yleisönosaston yrittäjä, en näe mainosta syyttävänä sormena yritysjohtajien suuntaan, vaan koko nykyisen maailmanmenon karnevalisointina, naurettavaksi tekemisenä.

Tulkinta onkin aina katsojan silmässä.

Muissa eläimissä näemme itsemme, halusimme tai emme, me luomakunnan kruunu-kompleksista kärsivät karvattomat kädelliset. Itävaltalainen etologi Konrad Lorenz (1903-1989) - jonka teokset luin lapsena melkein kirjaimellisesti puhki - osuu minusta asian ytimeen:

"Oikeastaan nauran hyvin harvoin millekään eläimelle, ja jos nauran, huomaan yleensä jälkeenpäin, että olenkin nauranut itselleni, ihmisolennolle, jonka eläin enemmän tai vähemmän säälimättömänä karikatyyrinä on asettanut katseltavakseni. Me seisomme apinahäkin edessä ja nauramme, mutta emme naura nähdessämme perhostoukan tai etanan, ja kun merihanhikoiraan prameilevat soidinmenot näyttävät meistä suorastaan uskomattoman koomillisilta, johtuu tämä vain siitä, että nuoret ihmiset käyttäytyvät hyvin samalla tavalla."

-Konrad Lorenz: Eläimet kertovat. Kustannusosakeyhtiö Tammi. Helsinki 1975.