Tuuli kääntyi

Assistentin kanssa odotimme koko helteisen heinäkuun, että pääsisimme pakenemaan kaupungista mökille ja uimaan maailman kirkkaimpaan järveen (sillä erotuksella, että assistentille pitää heittää palloa haettavaksi, minulle ei tarvitse). Mutta mitä tapahtuikaan samana päivänä, kun Pagistaanin vaeltava kansa saapui kotiseudulle Pohjois-Karjalaan,tididam?

Tapahtui sitä, että tuuli kääntyi puhkumaan pohjoisesta jäähdyttäen järviveden ja nostattaen paljaana olevat ihonosat kananlihalle. Repusta on pitänyt kaivella alimmaiseksi pakatut farkut ja villapaidat hellevaatteiden jäädessä virattomiksi.

Kosmista kiusantekoa! Onneksi saunominen on mukavaa sellaisenaankin, ja mökki on aina mökki.

Sorcerer selling a bag of wind (tied up in three knots of a rope). From Olaus Magnus' Historia de gentibus Septentrionalibus, Rome, 1555. Medieval Macabre.

Läähätyspuhelu

Eilen ollessani silppuamassa sipuleita mangoldikeittoon puhelin soi. Kellonaika ja outo numero saivat epäilemään lehtimyyjää, mutta toisessa päässä olikin Pagistaanin urosvahvistus ja tervehdys Pik Leninin aurinkoisilta rinteiltä. Lähes viiden kilometrin korkeus kuului äänessä lievänä hengästymisenä ja satelliittipuhelu oli lyhyt ja pätkivä, mutta yllätys sai yhtä kaikki sitkeän virnistyksen naamalle lopuksi päivää.

Keittokin tuntui maistuvan tavallista paremmalta.

Yhteistyöhalua

Tiistain kunniaksi esiteltäköön kaksi apostolinmiekan (Neomarica northiana) kukkaa, sen saman, jonka lapsia lähetin keväällä maailmalle. Aamulla auenneet kukat kestävät vain vajaan päivän, joten kasvi osoitti huomattavaa yhteistyöhalua. Pagistaanin siirrettävä työpiste nimittäin suuntaa tänään kohti itää humanisteineen ja nelijalkaisine assistentteineen.

Seurattuani viikkokaudet kukkavanan verkkaista pitenemistä olin synkeän varma, että kukinta osuu jonkin reissuni kohdalle. Mutta eipäs sittenkään.

- - -

Jenni toteaa olevansa "oman elämänsä koomikko ja yhden naisen maaninen show".

Tiedän tunteen. Voi, miten hyvin sen tiedänkään.

Kokonaisen tomaatin syöminen siististi on haastava toimitus, vaikka siihen suuntaisi jakamattoman huomionsa. Jos yrittää samaan aikaan tehdä jotakin muuta - vaikkapa käsitellä kuvia tietokoneella - kerjää hankaluuksia (muistutettakoon vielä, että koneen ääressä syöminen ja juominen on Pagistaanissa toki ankarasti kielletty, noin periaatteessa, yleensä). Niinpä päädyin sullomaan kädessä pitelemäni tomaatin parin haukkauksen jälkeen kokonaisena suuhuni (älkää kertoko äidilleni).

Se ei ollut kovin suuri tomaatti. Mutta kun puraisin sitä, äkillinen paine suhteessa tomaatin ja suuni kokoon oli liikaa. Seurauksena oli yllättävä, voimakas ja irstas purskahdus tomaatin sisälmyksiä päin tietokoneen näyttöä, vastapäistä seinää (!) ja tietenkin näppistä.

Oli elämys kaivella liukkaita tomaatinsiemeniä näppäinten välistä lyijykynän terällä.

Ja oli ilo jakaa tämä elämys kanssanne.

Itkeä vai nauraa

Itänaapurimme ovat aina osanneet nauraa sekä itselleen että vallanpitäjien järjettömyyksille Siperian menolipun uhallakin. Moskova.info-sivustolta löytyy hilpeänkyyninen kokoelma neuvostoaikaisia vitsejä.

"Mielenilmaus Punaisella torilla 1937. Joukko hyvin iäkkäitä vanhuksia kantaa käsissään kylttejä: 'Toveri Stalinille lämmin kiitos onnellisesta lapsuudestamme!'. Vanhusten luokse juoksee mies:
- Oletteko järjiltänne? Kun te olitte lapsia, toveri Stalin ei ollut vielä syntynytkään!
- Juuri siitä me häntä kiitämmekin."

Rantakäärme

Tässäpä vielä yksi kohtaaminen saaristossa. Sympaattinen rantakäärme (Natrix natrix) keltaisine niskalaikkuineen paistatteli päivää keskellä asfalttitietä. Kun kuvanoton jälkeen neuvoin sitä siirtymään tien sivuun - litteä käärme tiellä on kovin surullinen näky - se sähähti ja kiemurteli harmistuneen näköisenä piennarpusikkoon.

Käärmeen liikkuminen on kaunista katsottavaa.

Kehykset pienille asioille

Saaristoretkellä bongattua: lounaanangervokiitäjä (Anthrocera filipendulae).

Samaistuin kovasti Veloenan mietteisiin yksinkertaisesta elämästä. Ajattelin omaa päivääni aamulenkkeineen, kaurapuuroineen ja kymmenen tunnin työrupeamineen. Linssikeiton lämmitystä ja ruisleipää. Kahvia pari mukillista päivässä. Omenoita ja porkkanoita. Illalla kasvimaalle ja kävelemään koiran kanssa, katsomaan kaupunkia alaviistoon harjun päältä.

Aloitettuani virallisesti etätyöt meni jonkin aikaa, että löysin uuden tavan järjestää elämiseni ja olemiseni. Vähitellen arki haki oman, hämmästyksekseni varsin kurinalaisen ja jopa askeettisen uomansa. Kaltaiselleni haahuilijalle se kai onkin ainoa vaihtoehto, jos mieli saada mitään aikaiseksi ilman työyhteisöä ja ylhäältä päin annettuja aikatauluja.

Toki nautin hiljaisesta, omaehtoisesta päivärytmistäni. Veloenan tapaan olen huomannut sen luovan kehykset pienille asioille, kuten rosmariinisilpulle tomaattileivällä, tuoreille nauriille, mesiangervojen tuoksulle hämärän aikaan, kesän loppua enteileville, viileille aamuille. Asioille, jotka jäävät helposti jalkoihin, jos elämää elää kovin suurin pensselinvedoin, toisten sanelun mukaan tai kellon, kalenterin ja kvartaalitalouden pyhässä kolminaisuudessa.

Etäelämässä on kuitenkin kääntöpuolensa. Sitä jää kovin helposti kiinni arkiaskeesiinsa etenkin tällaisina aikoina, kun vakituinen viikonloppuseurakin on omilla reissuillaan. On petollisen keveää ajautua omien rutiiniensa varassa syrjään elämän virrasta, unohtua kellumaan tyyneen poukamaan tai juuttua pyörimään itse luomassaan akanvirrassa. Ihmisten pariin hakeutuminen jää vähiin, koska päivät ovat muutenkin täysiä. Ne liukuvat ohi järjestäytyen viikoiksi toistensa perään.

Jossain vaiheessa alan tuntea oloni vieraaksi seurassa kuin seurassa. Järkeilen, ettei läsnäoloni antaisi kuitenkaan kenellekään mitään (aivan kuin minä sen osaisin päättää), pelkään muuttuneeni yhtä itseäni toistavaksi ja ennalta-arvattavaksi kuin elämänrytmini. On helpompaa ja turvallisempaa puuhata asioita itsekseen kuin markkinoida muille omia mielenkiinnon kohteitaan ja miettiä sitten, pettyvätkö he niihin (kuinka sujuvasti osaankaan ajatella toisten puolesta).

Sitäkin pohdin, käyvätkö puhutut sanani yhä kömpelömmiksi, kun aamusta iltaan ajattelen vain kirjoittamalla.

Lopputuloksena on omituinen sekoitus sosiaalista varpaillaanoloa ja erakon itseriittoisuutta; samanaikaista puheen, katseiden ja eleiden kaipuuta ja nautintoa siitä, ettei niitä tarvita. Tasapainoilen terveellisen, tarpeellisen yksinäisyyden ja liiallisen eristäytymisen välillä tietäen, että ristiriita on osa valitsemaani työtä.

Ja tiedän myös, että toisenlaisiakin aikoja tulee.

Pikkuteitä ja perunapeltoja

Pari päivää poissa työpöydän äärestä tuntui ihan oikealta lomalta. Turun saaristo näyttäytyi sisäsuomalaiselle punaisina tupina, perunamaina ja vehnäpeltoina, ruovikkoisina merenlahtina, tammilehtoina ja mäntykankaina, pyörän vaihteiden kanssa kilpaa sirittävinä heinäsirkkoina sekä keltamataran, metsämansikan ja sateenkostean metsän tuoksuna.



Alun perin mietin saariston rengastien tai sen lyhyemmän version polkemista. Ahvenanmaakin kiinnosti. Ajanpuutteen takia päätin kuitenkin siirtää suunnitelmat tuonnemmaksi ja pistäytyä katselemassa saaristomaisemia parilla päiväretkellä. Lyhimmilläänkin rengasreitteihin olisi pitänyt varata kolme päivää.

Ratkaisu oli hyvä, koska näin ennätin kierrellä kiinnostavia sivuteitä, jalkautua luontopoluille, tutkailla keskiaikaisten kirkkojen kalkkimaalauksia ja pysähdellä kuvaamaan tarvitsematta tuijottaa kelloa ja lautta-aikatauluja.


Lauantaiaamuna sytkyttelin reilun kolmenkymmenen kilometrin matkan Paraisista Nauvoon, jossa kiertelin saaren mukavia pikkuteitä. Kylällä kurkistin Pyhän Olavin kirkkoon ja nautiskelin kalaisasta lounaasta saaristolaisleipineen. Harkitsin hieman Korppoossa pistäytymistä, mutta paluumatkan varrella odottava Lenholman luonnonsuojelualue tammi- ja lehmuslehtoineen ja laidunnettuine hakamaineen houkutti polkemaan takaisin ennen hämäräntuloa. Sitä paitsi päivämatka alkoi olla sunnuntaipyöräilijälle aivan riittävä ilman ylimääräistä neljääkymmentä kilometriäkin.



Kun nyt reissusuunnitelmani olivat muutenkin typistyneet, päätin hemmotella itseäni hostelmajoituksella teltan sijaan. Hyvä niin, koska yöllä satoi niin rankasti, että olisin luultavasti huuhtoutunut telttoineni mereen ja kellunut makuualustallani Tukholmaan. Hyvin nukkuneena kelpasi sotkea vielä muutama tunti ympäri Paraisia ennen suuntaamista kiltisti takaisin kotisorvin ääreen.

Summa summarum, kaikin puolin onnistunut kesäretki! Pilvipoutasää oli mitä parhain pyöräilyyn, eikä vettäkään tullut niskaan kuin parin rymäkän, mutta lyhyen kuuron verran. Mukava olisi ollut jatkaa matkaa edemmäskin kohti karumpaa ulkosaaristoa, mutta ehkä ensi kesänä.

Voitehista vanhin

Olen viime aikoina koonnut siviilitöiden lomassa juttuja erään paikallislehden vesiaiheiseen teemanumeroon. Niiden tiimoilta olen muun muassa kokeillut 20-luvun vesihoitoja, eli istunut synnyinasussani metallipaljussa hoitajan kääriessä kinttuihini vuoroin kylmiä ja vuoroin kuumia pellavakääreitä. En oikein tiennyt, mitä moisesta odottaa, mutta kokemus osoittautui mitä rentouttavimmaksi pistäytymiseksi kylmien kylpyjen ja tervehenkisen joukkovoimistelun aikaan. Mens sana in corpore sano!

Erityisesti tykkäsin hoidon päätteeksi tehdystä kapaloinnista kosteisiin pellava- ja villakääreisiin. Kahdenkymmenen minuutin pötköttely muumiona teki niin painottoman olon, ettei sitä kokeilematta usko.

Työt eivät tekemällä lopu, mutta nyt on parin taukopäivän paikka. Polkupyörän ketjut on rasvattu, karvainen assistentti viety siskolle hoitoon ja Turun saariston keskiaikaiset kivikirkot kartoitettu. Vettä taitaa olla luvassa yhtä kaikki, kuten naistenviikolla kuuluukin.

Tikutiku

Auton vasen vilkku sanoi aamun juttukeikalle ajaessa tikutikutikutiku, vaikka sen olisi pitänyt sanoa tik tak tik tak. Kirosin kohtaloani, joka oli ilmeisesti äkännyt hätävara- ja reissutililleni kertyneen hieman pohjanpeittoa. Eihän sellainen vetele. Löysät pois!

Ennen korjaamoon soittamista älysin kuitenkin vilkaista, olisiko käyttöoppaalla kommenttia asiaan. Ja katso: tikutikutikun kerrottiin tarkoittavan, että vilkun lamppu on palanut. Kuten olikin. Selvisin 90 sentin lampun ostamisella 90 euron remontin sijaan, ja nyt vilkku sanoo taas tik tak.

Joskus näinkin päin.

Ei se tee mitään

Huoltomies kävi katsomassa vessan tiputtavaa vesihanaa ja ilmoitti tulevansa huomenissa vaihtamaan koko hanan. Mainitsin olevani aamupäivän poissa, mutta sen tuskin haittaavan hänen menemisiään.
- Entäs tuo koira, mies kysyi katsellen sivusilmällä karvaista assistenttiani.
- Se vain ilahtuu, kun joku tulee käymään, vakuutin ja kerroin, että ventovieraita on käynyt talossa ennenkin oman väen olematta paikalla.

Kävi ilmi, että miehellä oli hyvä syy huoleensa. Hän kertoi menneensä joskus sovituilla huoltoasioilla asuntoon, jossa oli pikkuinen villakoira. Sen(kin) omistaja oli vannonut, ettei koira tee mitään.
- Kyllähän se sisään päästi. Mutta kun olin lähdössä pois, piski iskeytyi pohjelihakseen kiinni, eikä suostunut irrottamaan otettaan, hän kertoi.
- Jouduin potkaisemaan sen irti. Olin vähällä saada syytteen, kun koira oli kuulemma alkanut ontua tapauksen jälkeen.

Entisenä lehdenjakajana tunsin syvää sympatiaa ja kihelmöintiä omissa pohkeissani. Jostain syystä virkaintoisimmat pihavahdit olivat juuri pieniä villakoiria. Muuan niistä - aprikoosinvärinen uros, jonka juoksulanka oli nerokkaasti kiinnitetty ovesta postilaatikkoon - kantoi minulle ikuista ja katkeraa kaunaa. Jos se tuli omistajansa kanssa kadulla vastaan, vaihdoin suosiolla puolta.

Erään pikkuterrierin omistaja taas seisoi hihitellen vieressä yrittäessäni väistellä pieniä, mutta teräviä hampaita satuttamatta niiden rotankokoista haltijaa ja pudottamatta sylillistä ilmaisjakelulehtiä kuraan.
- Noin se joskus tekköö, pappa hekotti ylpeyttä äänessään.

- - -

Eilen katselin yhtä amerikkalaisista kalmosarjoista, joissa ratkotaan vuosikymmenten takaisia tappoarvoituksia angstisissa film noir-tunnelmissa (minusta vanhoissa ruumiissa on jotenkin enemmän hohtoa kuin vasta-ammutuissa). Jaksossa soi ohimennen Johnny Mercerin ja Henry Mancinin ikivihreä Moon River, joka on sittemmin taukoamatta myllynnyt pääkoppaani sentimentaalisen haikeaa tunnelmaa.

On se kyllä kaikessa sokerisuudessaankin kaunis.

"Moon River, wider than a mile,
I'm crossing you in style some day.
Oh, dream maker, you heart breaker,
wherever you're going I'm going your way.
Two drifters off to see the world.
There's such a lot of world to see.
We're after the same rainbow's end--
waiting 'round the bend,
my huckleberry friend,
Moon River and me."

Pojat

Tämä nauratti tänään.

Katselin aamulla, kuinka varis opetti jälkikasvuaan syömään tuomipihlajasta marjoja. Tai yritti opettaa, kun aikuisen kokoiset ja näköiset poikaset vain paarustivat nokka auki emon perässä ruokaa parkuen. Peräkammarin pojat, yli-ikäiset teinit äidin jääkaapilla.

Mikä piti tulla

Osallistutaanpa kerrankin kuuluisaan viikkovitoseen, jossa tällä kertaa vertaillaan lapsuuden ammattihaaveita ja karua todellisuutta.

1. Mikä sinusta piti tulla pienenä?

Luonnontutkija, biologi, eläinten käyttäytymistutkija. Ehdottomasti (tosin hyvin pienenä olin juhlallisesti ilmoittanut, että "isona minä maalaan ikoneita ja leikkaan leipää"). Lapsuuden idolejani oli Gerald Durrell, jonka kirjat luin lähes puhki muiden luontoa, eläimiä ja kasveja käsittelevien opusten ohella. Keräsin jos jonkinlaisia "näytteitä" ja vietin mökkikesäni nenä maassa pusikoissa rymyten.

2. Mikä sinusta sitten tuli (jos opiskelet: on tulossa)?

Tuli filosofian maisteri, historiantutkija (tällä hetkellä virallisesti tutkijakoulutettava), toimittaja, etäopettaja ja etätyöläinen. Tarvittaessa myös trendikäs "paskaduunari". Toisin sanoen tyypillinen joka paikan humanisti, jonka kapea leipä irtoaa lähinnä peräkkäin laitetuista sanoista ja on joko valmiiksi viipaloitu tai murusina maailmalla.

3. Miksi juuri se? Mikä vaikutti?

Senpä kun tietäisi. Ehkä haluni löytää seurauksille syitä. Tai laiskuuteni päntätä päähäni solu- ja molekyylibiologiaa. Tai se, että tajusin ihmisten käyttäytymisessä olevan ihmeteltävää vähintään yhtä paljon kuin muiden eläinten.

Laajemman meriselityksen voi halutessaan lukea täältä.

4. Oletko samalla alalla kuin (jompikumpi/molemmat) vanhempasi?

En. Paitsi siltä osin, että tarkistan avoimen yliopiston tenttejä ja esseitä äitini tehtyä oman uransa ala-asteen opettajana.

5. Onko sinulla alan koulutusta (jos opiskelet: luuletko saavasi opintojasi vastaavaa työtä)?

On. Ja ikuinen opiskelija hankkii tietysti jatkuvasti lisää. Toimittajan muodollinen pätevyys rajoittuu tiedotusopin perusopintoihin, mutta siinä työ onkin neuvonut tekijäänsä tenttikirjoja paremmin.

Kattara

Viitaten viime kesän Elimäki-henkiseen kasvipostaukseen:

Kattara: levottoman ahdistunut olotila, joka syntyy, kun kukaan ei päivitä blogiaan, keskustelupalstat ovat vaienneet, eikä näin ollen ole mitään syytä olla keskittymättä työntekoon.

Pitäisi hankkia elimäki. Liff.

(Apropos kasvit. Äsken päivääni piristi kohtelias vanha herra, innokas kasviharrastaja, joka soitti ja halusi keskustella Aamulehdessä olleesta puutarhahistoriajutustani sekä kertoa omista kasvilöydöistään. Meillä oli oikein rattoisa juttutuokio, jonka jälkeen tunsin itseni taas vähän vähemmän hiljaisessa etätyöavaruudessa kelluvaksi satelliitiksi.)

Mieluummin

Sitkeä vastarintani murtui. Annoin periksi vuosien taistelun jälkeen. Luovutin. Nostin valkoisen lipun.

Ostin pyöräilykypärän. Mieluummin kuitenkin vastarinta kuin kallo.

Stubbornly and irrationally

Mikä sopisikaan heinäkuiseen sunnuntaihin paremmin kuin luottamuksellinen juttutuokio setä Freudin kanssa? Via Sedis.

Taidanpa toteuttaa tasapainoani itsekontrollin ja spontaanisuuden välillä ja käydä ostamassa jäätelötuutin. Psykoanalyyttisesti suuntautuneet pitäkööt tulkintansa asiasta omana tietonaan.

Freudian Inventory Results

Oral (36%) you appear to be stubbornly and irrationally against receiving help even when it might be the more intelligent option. Anal (43%) you appear to have a good balance of self control and spontaneity, order and chaos, variety and selectivity. Phallic (46%) you appear to have a good balance of sexual awareness and sexual composure. Latency (50%) you appear to have a good balance of abstract knowledge seeking and practicality, dealing with real world responsibilities while still cultivating your abstract and creative faculties and interests. Genital (63%) you appear to have a progressive and openminded outlook on life unbeholden to regressive forces like traditional authority and convention.

Take Free Freudian Inventory Test
personality tests by similarminds.com

Kovin moni

Mies soitti junasta ja kertoi sen lähestyvän hyvää vauhtia itärajaa. Arvailimme, aiheuttaako Pietarin huippukokous tavallista tarkempaa syynäystä. Enpä ihmettelisi. Kavereiden sadat matkatavarakilot pakattuina epämääräisiin säkkeihin ja reppuihin saisivat tullimiehen nenän vipattamaan jo tavanomaisempanakin ajankohtana.

Tuntuu siltä, että myös kovin moni arvon bloggaajakollegoista on kaikonnut tai kaikkoamassa kesälaitumille. Kaverit! Hei! Älkää jättäkö! Olen sulanut kiinni työtuoliini!

Käsivarsi vierailulla

Niin kutsuttu Donin Jumalanäiti, yksi lukuisista Mariaa kuvaavista ikonityypeistä, jotka nimettiin usein paikkakunnan tai luostarin mukaan.

YLE uutisoi Konevitsan Jumalanäidin ikonin tekevän kiertueen Venäjällä. Kyseessähän on niin sanottu ihmeitätekevä ikoni, jonka perimätieto kertoo olevan peräisin 1300-luvulta. Se lienee kuitenkin nuorempi, mahdollisesti 1500-luvulla maalattu. Yhtä kaikki Heinäveden Valamon luostarissa säilytettävä ikoni on tiettävästi Suomen vanhin ja ortodoksisen kirkon huolella vaalima aarre. Se saapui Suomeen sodan aikana Konevitsan luostarin munkkien evakkokuormassa.

"Ortodoksisessa maailmassa ikonien ja pyhäinjäännösten matkailu onkin viime aikoina lisääntynyt.
- Erityisesti Venäjälle pyydetään eri puolilta ortodoksista maailmaa näitä pyhäinjäännöksiä, ikoneja*, vierailulle. Äskettäin juuri Pietarissa oli vierailulla Johannes Kastajan käsivarsi, arkkimandriitta kertoo."

- YLE 13.7.2006

Ajatuksessa pyhäinjäännösten matkailusta noin yleensä on jotakin perin sympaattista, joka vetoaa allekirjoittaneen mustanpuhuvaan huumorintajuun. Kukapa ei välillä haluaisi päästä liikkeelle ja oikomaan luitaan (tai sitä ainoaa luuta)? Aatehistorioitsijan kalsein silmin katsottuna mukana on kuitenkin myös kovia arvoja ja puhdasta politiikkaa. Uskonto ja politiikka kietoutuivat tiiviisti yhteen jo keskiajalla, jolloin enemmän tai vähemmän aitojen pyhäinjäännösten eli reliikkien kauppaaminen oli tiukkaa bisnestä. Kirkon ja valtion intressit eivät edelleenkään eroa aina toisistaan, mistä nykyinen Venäjä on hyvä esimerkki.

Tämä vähättelemättä lainkaan sitä, millainen hengellinen merkitys pyhäinjäännöksen näkemisellä saattaa yksittäiselle ihmiselle olla. Siihen ei pitäisi olla kenelläkään mitään puuttumista, saati aihetta ylenkatseeseen tai ivaan.

Lisätietoa Konevitsan Jumalanäidin ikonista voi lukea professori Aune Jääskisen artikkelista. Pari sanaa pyhäinjäännösten merkityksestä keskiajalla löytyy Historian havinoista.

*Toimittajalle lienee tässä tullut lapsus: yksittäinen ikoni voi olla pyhäinjäännös liittyessään esineenä jonkin pyhäksi julistetun ihmisen elämään, mutta pyhäinjäännöksen ei tarvitse olla ikoni - itse asiassa se harvemmin onkin. Ortodoksisessa kirkossa ikoniksi sanotaan tiettyjen sääntöjen mukaan maalattua kuvaa, joka esittää esimerkiksi Kristusta, pyhiä henkilöitä tai tapahtumia. Syytä lienee mainita vielä sekin, että ortodoksit eivät palvo itse kuvaa, vaan sitä pidetään rukouksen apuvälineenä, "ikkunana" toiseen todellisuuteen.

Kostautuu

Jo ennen aamukahdeksaa olin ehtinyt juosta järven ympäri, pakastaa toisen erän tilliä ja pestä kolme mattoa. Yhdeksältä olin koneen ääressä kirjoittamassa täyttä päätä. Ja tässä istun edelleen ahkerana, aikaansaapana ja tikahtumaisillani itsetyytyväisyyteen erään kuuluisan rupikonnan tavoin.

"'O, Ratty!' he cried. 'I've been through such times since I saw you last, you can't think! Such trials, such sufferings, and all so nobly borne! Then such escapes, such disguises such subterfuges, and all so cleverly planned and carried out! Been in prison... got out of it, of course! Been thrown into a canal... swam ashore! Stole a horse... sold him for a large sum of money! Humbugged everybody... made 'em all do exactly what I wanted! Oh, I am a smart Toad, and no mistake! What do you think my last exploit was? Just hold on till I tell you...'"

- Kenneth Grahame: The Wind in the Willows

Tämä kostautuu vielä. Hybriksen valtaan joutuneita kuolevaisia - niin rupikonnia kuin humanistejakin - kohtaa jumalten viha. Kosmista koivunvitsaa ei tulla säästämään. Näädät ovat jo tulossa.

(Kuva on lainattu täältä.)

Seesteistä

Päätimme karvaisen assistentin kanssa palkita itsemme työteliäästä päivästä. Meiltähän huvittelu sujuu: teimme tuttuun iltalenkkiin lisämutkan ja pistäydyimme Sorsapuistoon lintuja katselemaan. Olihan siellä siivekästä jos jonkinlaista, oli puluja, naakkoja ja sorsia, riikinkukkoja, hanhia ja kanalintuja karvaisilla jaloilla ja ilman (ei siis ilman jalkoja, vaan jalkakarvoja, tai paremminkin -höyheniä).

Lieneekö maailmassa montakaan yhtä seesteistä ja mieltä ilahduttavaa näkyä kuin maata nokkiva kana? Ei liene.

(Paitsi joitakin on.)

Hupenevat

"Minulla ei ole mitään sielua.
On kesä vain.
Kun olen ollut syventyneenä johonkin kukkaseen
olen katsonut peiliin
ja siellä ei ole ollut mitään.
Ulos näen.
On sydänkesä.
Horsmat ovat jo aloittaneet pitkän kukintonsa.
Korkeat keltakukintoiset pietaryrtit
puutarhakukkien vertaiset
ovat nupussa vasta.
Takiaiset ovat seittipiikkisessä nupussa.
En poimi niitä vielä."

- Maila Pylkkönen

On taas lainattava taitavampien sanoja, kun omat vaatimattomat ovat vähissä. Ne hupenevat töihin, joita on heinäkuuksi paljon ja monella rintamalla. Varastot eivät ennätä täyttyä, mieli ei ehdi kuljeskella omia teitään, eikä ajatus tarttua ohimeneviin hetkiin.

On kesä vain.

Pimeni

Minun ja kesäkurpitsojen hiljaiseen pyyntöön vastattiin runsaskätisesti juuri, kun olin luopumassa toivosta ainakin kuluvan päivän osalta.

Maailma pimeni samalla, kun raju tuulenpuuska taivutti rantakoivut vaakatasoon. Ensimmäiset pisarat löivät ikkunalautaan kuin varkain. Sitten kuului jyrinää ja taivas repesi. Ehdin juuri ja juuri sulkea ikkunan; vain päällimmäiset paperit pöydällä kastuivat.

Ulkona on niin hämärää, että valot piti sytyttää keskellä päivää. Pöytätuulettimen hurinaan sekoittuu tasaisen rauhoittava ropina.

Sameanvihreää

Viikonloppuna Espoossa on vähän viileämpää, vähän, muttei paljon. Luen lämmöstä laiskana dekkaria ja katselen vierestä, kun mies pakkaa lähes oman painonsa verran tavaraa kesäreissuaan varten. Lähtö kohti lunta ja jäätiköitä on perjantaina.

Bodominjärvellä kierrämme väkeä kihisevän uimarannan ja kuljemme varjoista polkua kallioille, joilta koirankin voi päästää uimaan. Vesi on lämmintä ja sameanvihreää. Rannalla lojuvat pullonsirpaleet saavat harkitsemaan jokaista kahluuaskelta tarkkaan, hakemaan varovasti varpaansijaa leväisten kivien välistä. Myös Sandy laskeutuu outoon veteen aluksi epäröiden, mutta rohkaistuu pian tekemään tuttuja loikkiaan kepin perässä.

Iltapäivä taittuu kohti iltaa, aurinko kuivattaa koiran turkin kiharaan ja tekee kalliolla istujat velton unisiksi. Paluumatkalla huomaamme, kuinka kuivilla paikoilla kasvavat koivut alkavat kellastua ja pensaiden lehdet roikkua. Tienpientareiden rehevyys on vaihtumassa ruskeaan liian varhain. Maisema läähättää kuumuudessa, joka ei tunnu hellittävän edes illalla.

Kunpa jo sataisi.

Ressu ja B-kuppi

Kuva lainattu täältä.

Sitä unohtuu joskus miettimään asioita. Kaikenlaisia asioita. Varsinkin kuumana kesäpäivänä.

Kuten sitä, miksi niin monissa naisten alusasuissa ja yövaatteissa on nykyisin sarjakuvahahmojen ja muiden killiäisten kuvia. On pinkkejä Ressu-rintaliivejä, suurisilmäisillä kissanpennuilla ja imelillä lauseilla somistettuja paituleita* ja läpikuultavia pikkupöksyjä, joista tuijottaa isopäisiä, japanilaisia animaatiohahmoja. Kokonsa ja malliensa puolesta kyse on selvästi aikuisten pukineista, vaikka ne muuten näyttäisivät kuuluvan lastenvaateosastolle.

Älkää nyt käsittäkö väärin. Elämässä pitää toki olla lapsekkuutta ja leikkimieltä (lienenkö ainoa, jonka mielestä pitkää ikää toivottavat jogurttimainokset ovat oikeasti hauskoja). Ja ilmiöhän on sinänsä sangen viaton ja hilpeä, hellyttävä suorastaan. Alusvaatehyllyjen äärellä tulee silti pohtineeksi, onko kyseessä jonkinlainen vastareaktio lyhenevälle lapsuudelle. Kun tyttölapselle hankitaan ensimmäiset topatut rintaliivit ja napapaidat jo kymmenkesäisenä, yrittääkö hän seitsentoistavuotiaana ottaa vahinkoa takaisin pukeutumalla Ressu-stringeihin, ostaa jollain ikäryhmänsä hyväksymällä tavalla aikaa olla vielä lapsi?

Vai iskeekö hänelle vasta keski-iän kynnyksellä selittämätön tarve ostaa vaaleanpunaiset rintaliivit, joissa keikistelee Iines Ankka? Kuvastaako ilmiö ikuista teini-ikää, jota nykyajan aikuisten väitetään elävän tai ainakin havittelevan?

Kuka niitä ylipäänsä ostaa (tunnustukset voi toimittaa kommenttilaatikkoon)? Ostavatko niitä kaikki, paitsi minä?

Sitä voisi kyllä työpäivänsä ratoksi miettiä tärkeämpiäkin asioita, jos niikseen tulee. Sellaisia, joista työnantajakin olisi mielissään. Mutta ymmärrättehän, arvon professorit, kolmenkymmenen asteen helle istuu huonosti yhteen bysanttilaisten kirkkoisien edesottamusten kanssa.

*Sana, jonka käyttö tulisi kielitoimiston mahtikäskyllä ja jalkapuurangaistuksen uhalla kieltää. Jalkapuussa istujan olisi luonnollisesti pukeuduttava ko. vaatekappaleeseen.

Kelvotonta

Lehden puolihuolimaton silmäily tuotti taas ilmaista hupia, kun muuan arvostettu elintarvikeliike näytti mainostavan pihvihärän kelvotonta ulkofileetä. Hinta ei oikein kuvaukseen täsmännyt, joten vilkaisin mainosta toisenkin kerran.

Fileen sijasta Pagistaaniin ostettiin mansikoita - varsin kelvollisia - ensimmäistä kertaa tänä kesänä. Rastaiden violetit terveiset asvaltilla kertovat, että myös mustikat ovat vähitellen kypsymässä. Pian siis painutaan sangot kolisten metsään, vaikka sadosta povataankin vain keskinkertaista.

Asioita kuntoon

"Ihmisten ongelma on se, että he koko ajan korjailevat kuntoon asioita, joita eivät edes ymmärrä. Ainahan me laitamme asioita kuntoon. Mieleemme ei koskaan juolahda, että asioita ei tarvitse muuttaa. Ei todellakaan tarvitse. Tämä on suuri valaistuminen. Asiat kuuluu ymmärtää. Jos ymmärrätte ne, ne muuttuvat."

- Anthony de Mello

Ymmärtäminen vaatisi kuitenkin sekä aikaa että hiljaisuutta, mielenrauhan kahta peruselementtiä, joita ylen puuhakkaalta ja korvaamattomana itseään pitävältä nykyihmiseltä ei koskaan tunnu löytyvän. Niinpä me jatkamme touhuamista, korjailua ja järjestämistä rytmittäen elämämme jos jonkinlaisten projektien mukaan.

Taidankin jättää illalla paperit pöydälle, ohdakkeet sipulipenkkiin, lenkkitossut naulakon alle ja mennä istumaan järvenrantaan ongen kanssa tai ilman. Kaikki löytyvät muuttumattomina paikoiltaan vielä huomennakin (paitsi ohdakkeet ovat kasvaneet hieman lisää), mutta kukaties olen ymmärtänyt jotakin. Muuttunut itse.

Kopsahtaa

Viikonloppuna pohdittua: voiko visiirittömältä moottoripyöräilijältä mennä taju, jos otsikkoon kopsahtaa vauhdissa riittävän suuri ja kovakuorinen sittikoppiainen?

Seurasin ikkunasta, kun harakka puhdisti maasta käsin autoni keulaa. Katseli, kurkotteli ja nyppi, kallisti päätään ja syynäsi tarkkaan, vieläkö ritilästä löytyisi jokin kuusijalkainen makupala. Yli sadan kilometrin vauhti on julma niille, jotka liikkuvat hitaammin. Polkupyörä on tasapuolisempi; kirvat kyllä lentävät suuhun ja silmiin, mutta aina niistä osa selviytyy törmäyksestä.

Enkä ole kuullut kenenkään ajaneen pyörällä ketun tai jäniksen yli.

Ain't no cure

Kesän käännekohdaksi sopiva Puistoblues ei pettänyt odotuksia. Sitä ei tehnyt myöskään dogsitterpalvelu, joka viimevuotiseen tapaan huolehti Pagistaanin nelijalkaisen, Espooseen asemoidun kansanosan tarpeista kaksijalkaisten kadottua reppuineen Järvenpäähän koko päiväksi. Seitsemän ja puoli euroa ei ole huimaava hinta tunnin reippaasta iltapäivälenkistä, vesikupin täyttämisestä ja mielenrauhasta.

Huolettoman viikonlopun jälkeen etätyöläisen arkeen palaaminen on takkuista. Asunnossa seisoo kuuma ilma, joka saa niin humanistin kuin karvaisen tutkimusassistentinkin veltoiksi ja haukottelevaisiksi. Kukkapenkin pionit ovat lakastuneet helteessä ja ikijanoinen kahvipensas näyttää apealta roikkuvine lehtineen. Ilta-auringon valaisema rantasauna, kuikkien huudot ja kirkkaanviileä järvivesi ovat neljänsadan kilometrin päässä. Rakas urosvahvistuksemme matkaa pian Kirgisian vuorille palaten vasta elokuun puolivälissä, pimentyvien öiden ja sieniretkien aikaan.

Kesä tuntuu taas samaan aikaan pitkältä ja lyhyeltä, tyhjältä ja täydeltä, hiljaiselta ja eläväiseltä. Kellun helleaallon mukana yrittäen kiinnittää itseni aikaan ja paikkaan, koetan saada nihkeillä sormillani otteen heinäkuun päivistä, jotka valuvat ohi liian hitaasti ja liian nopeasti. Kirkas valo pakottaa esiin sekä ilot että surut tehden näkyväksi mielen ullakkokomeroissa leijuvan pölyn. Keskikesän kypsä tuoksu muistuttaa jo syksystä ja hajoamisesta, vaikka vielä on aikaa. Elämä on samaan aikaan itkettävän kaunista ja ruman proosallista, hervottoman hauskaa ja vakavaksi vetävää.

Diagnoosi taitaa olla selvä. Blues jäi päälle.

"Sometimes I wonder
What I'm gonna do
But there ain't no cure
For the summertime blues"

-Eddie Cochran