Säiden syömä Kristus-fresko Aleksanteri Syväriläisen luostarin kirkossa, Aunuksessa.Minulta on usein kysytty, miten päädyin opiskelemaan historiaa. Olen yleensä mutissut jotakin tilapäisestä mielenhäiriöstä ja vaihtanut puheenaihetta.
En tosiaan ole itsekään tiennyt vastausta, niin noloa kuin se onkin. Biologihan minusta piti tulla viimeiseen asti. Koulussa siedin historiaa; en inhonnut jos en rakastanutkaan. Kokeisiin luin tärppejä ja tunneilla piirtelin kärsäkkäitä kirjan marginaaleihin.
Eilen katsellessani Pirjo Honkasalon mestarillista dokumenttielokuvaa Melancholian 3 huonetta (2004) tuntui kuin jotakin olisi auennut myös omasta menneisyydestäni. Muistin tavallista elävämmin sateisen syksyn kaksitoista vuotta sitten, jolloin Tshetshenian sota alkoi. Pidin tuolloin välivuotta lukion jälkeen ja opiskelin venäjää Petroskoissa.
Muistin ihmisiä ja kohtaamisia tuolta syksyltä. Muistin Valjan, pitkän ja komean tshetsheeninaisen, jonka nauravaisessa suussa välähtelivät teräksiset tekohampaat. Syksyn edetessä Valja tosin nauroi aina vain harvemmin; hänen silmistään näki aina, kun hän oli soittanut äidilleen Groznyiin. Muistin yliopistossa matematiikkaa opiskelleen Aleksein, poninhäntäpäisen pasifistin, joka pelkäsi reputtavansa vuosittaisissa tasokokeissa. Se olisi tiennyt opintojen katkeamista ja armeijaan joutumista vuoden alussa, armeijaan ja kukaties keskelle Tshetsheniassa kyteviä kauhuja. Muistin kiukkuisen, keski-ikäisen burjaattimiehen, pahasuisen rekkakuskin, joka vannoi ikuista kaunaa kaikille venäläisille.
Ja muistin venäjänopettajani Shamilin, tataarin, joka jutteli tunneilla mustavalkovalokuvauksesta, tataarien vaiheista ja siitä, kuinka hän päätyi Kazanin seudulta Petroskoihin mentyään naimisiin venäläisnaisen kanssa. Muistin hänen ystävällisen vaimonsa ja heidän kaksivuotiaan Timur-poikansa, joka tunnisti kaikkien vastaan tulevien autojen merkin (en ole sen jälkeen koskaan voinut lukea 1300-luvulla Aasiassa valloituksia tehneestä mongoliruhtinas Timur Lenkistä muistamatta pikkuista, punaposkista Timuria, joka näytti aivan karhunpojalta talviturkissaan ja karvalakissaan).
Muistin Dementjevien perheen ja heidän kanssaan asuneen vihasilmäisen isoisän, joka oli saanut suomalaisaseesta luodin kaulaansa joskus talvella 1940, eikä ollut sen jälkeen pystynyt puhumaan.
- Älä välitä ukista, hän ei vain siedä suomalaisia. Älä ota sitä henkilökohtaisesti, neuvoi hänen tyttärensä käydessäni heillä kylässä.
Siinä me, karjalaisevakon tytär ja mykkä sotainvalidi katselimme toisiamme pöydän yli sanomatta sanaakaan. Hänellä olisi ehkä ollutkin sanottavaa, minulla ei.
Se oli kaiken kaikkiaan omituinen syksy.
Palattuani kotiin vuodenvaihteessa kaivoin lukion historiankirjat vintiltä ja aloin lukea pääsykokeisiin tietämättä oikein itsekään, mistä tuuli puhalsi. Pääsin sisään yliopistoon ja ajauduin vähitellen erikoistumaan Venäjään ja aatehistoriaan, ihmettelemään työkseni vallan ideologisia juuria ja miettimään kansallisten myyttien merkitystä menneisyydessä ja nyt. Ne veivät mennessään, nuo ihmistä suuremmat kysymykset, joiden edessä tunnen itseni vähintään yhtä pieneksi, tyhmäksi ja avuttomaksi kuin tuona harmaana syksynä syrjäisessä teollisuuskaupungissa.
Enkä edelleenkään osaisi sanoa mitään sille vanhukselle, joka vihasi suomalaisia näiden vietyä häneltä sanat. Puhumattakaan Honkasalon kuvaamista lapsikohtaloista, joiden ääressä historiakin hiljenee.
14 kommenttia:
Hieno kertomus1 Hieno!!!
Onneksi mä (tulen olemaan) vain tusinamaisteri mainen, jotta ei tartte niin hirviästi hävetä sitä, että luen kirjallisuutta vain koska sillä pääsi sisään...
*häpeää*
...mutta kertomasi tuntui kyllä hyvin elävältä. Näin kaiken silmissäni.
Elävä kirjoitus.
Kiitos kommenteista. Hienoudesta en tiedä, mutta jotenkin tuo aika tuli hämmästyttävän elävästi mieleen dokumentin katsomisen myötä. Itsekin oivalsin vasta nyt, että tuo syksy taisi olla jollain tavalla merkityksellisempää aikaa alanvalinnan kannalta kuin olen ajatellutkaan (tai sitten ajatus on vain romanttista anakronismia ja/tai epätoivoista halua nähdä syy- ja seuraussuhteita silkassa kaaoksessa).
Päivi, et kai luule, että minäkään puurtaisin täällä pölyisten kirjojen keskellä jonkin ylevän mission ohjaamana ;)? Minulla on kyllä kollegoita, jotka ovat aina tienneet haluavansa lukea juuri historiaa ja joilla on selvä visio omasta tutkimuksestaan ja koko tulevaisuudestaan; heidän seurassaan nolottaa aina hieman. Aivan kuin olisin helppoheikki tai huijari, joka vain odottaa nöyryyttävää paljastumistaan, heh.
Hieno kirjoitus tosiaan jonkinlaisesta vedenjakaja-hetkestä! Jotenkin siitä kuultaa myös into ja näkemys siihen mitä tutkit ja teet, kiva kuulla kun itse olen tottunut huomattavasti ryytyneempään tilitykseen historiantutkimuksesta! En usko että tutkijana pysyy elossa ilman intohimoa tai syvempää kiinnittymistä aiheeseensa.
Hyvin kirjoitettu.
Jos minun olisi ollut mahdollista opiskella se olisi ollut ilman muuta historiaa.
Olen oppinut lukemaan Grimbergistä, ja 30 vuoden aikana luin oikeastaan kaikki aihetta käsittelevät kirjat mitä käsiini sain.
"kun itse olen tottunut huomattavasti ryytyneempään tilitykseen historiantutkimuksesta"
Heh, sitä ryytynyttä tilitystä kuulisit täältäkin 95 prosenttia ajasta ;). Hetkittäin sitä mielestään oivaltaa, miksi tätä tekee - ne hetket sitten kantavatkin taas jonkin aikaa.
Petja, onneksi historian voi pitää myös harrastuksena. Olen miettinyt samaa omalla kohdallani niin, että ehkä historia pelasti minulle luonnon harrastamisen ilon; sillä ei tarvitse yrittää tienata elantoaan.
Kiinnostavaa, että olet ollut Petroskoissa opiskelemassa. Minä olin kymmenen vuotta aikaisemmin kuin sinä Petroskoissa ja sen liepeillä (Tsalnassa) yhden kesän kirjoittamassa romaania Samaa sukua. Kun kävin Ovirin virastossa viisumia näyttämässä, paksu miliisiluutnantti varotti sormi pystyssä, että meidän maasta ei sitten saa kirjoittaa. Sekös innosti minua kirjoittamaan heidän maastaan.
Historiasta ja Petroskoista puheenollen yöpöydälläni on odottamassa lukuvuoroaan Arvi Pertun uunituore kirja Papaninin retkikunta, joka kertoo 1930-luvun Petroskoin tapahtumista.
"paksu miliisiluutnantti varotti sormi pystyssä, että meidän maasta ei sitten saa kirjoittaa. Sekös innosti minua kirjoittamaan heidän maastaan."
Heh, niinpä!
Viime syksynä oli mielenkiintoista nähdä, millainen muutos Petroskoissa on tapahtunut jo näiden vuosien aikana. Sinun siellä ollessasi kaupunki on ollut vielä jotakin muuta... Joskus olen miettinyt, miten onnekas tavallaan olin päästessäni elämään hetken tuota historiallista murroskautta Venäjällä, aikaa neuvostojärjestelmän ja länsimaistumisen rajamailla.
Venäjä ei ole länsimaistunut, eikä nyt ole näkyvissä sellaista kehityskulkua, joka voisi johtaa länsimaistumiseen.
Itseasiassa: teknologinen kehitys on johtanut tilanteeseen, jossa lännen venäläistyminen, valitettavasti, on todennäköisempää, kuin Venäjän länsimaistuminen.
Länsimaistumisella - joka terminä on mahdollisimman epämääräinen jo lähtökohdiltaan - tarkoitinkin lähinnä pinnallisia, katukuvassa näkyviä asioita, kuten hampurilaisketjuja, kauppoja ja tuotteita. Sellaisia, jotka hyppäävät silmille parin päivän visiitillä.
Tämä on eräs mielenkiintoisimmista blogikirjoituksista ja keskusteluista, joita olen tämän vuoden aikana lukenut. Historian tutkijoista tulee myös hyviä kirjailijoita.
En ole ollut koskaan Venäjällä, mutta se tuntuu läheiseltä, sillä isoisäni puhui siitä usein, 1900-luvun alun Venäjästä, nimenomaan Pietarista. Valitettavasti olin hänen puheliaimpana aikanaan niin pieni, että tajusin vain osan. Mutta Pietari on merkinnyt minulle aina "kaupunkia".
Kiitos kohteliaisuudesta! Minusta on ainakin kauhean kiinnostavaa kuulla tai lukea, millaisia polkuja ihmiset ovat päätyneet siihen, missä nyt ovat. Ja joskus kirjoittaminen avaa saman asian itsellekin aivan uudelta kantilta.
Pietarihan se pitkään oli suomalaisille "se suuri kaupunki". Sinne lähdettiin kauppaa tekemään, piikomaan tai muihin töihin...
Lähetä kommentti