Talipallon kimpussa askaroiva vesilahtelainen käpytikka on kuvattu loppusyksystä 2004.Yhä ehtii hiihdellä itsensä hengästyksiin viiltävänvalkoisella järvenjäällä, aivan vielä ei aurinko jaksa pehmittää latuja raskaaksi sohjoksi.
Kevättä on rinnassa itse kullakin. Eilen seurasin käpytikkojen kolmiodraamaa rantapajukossa - kimakkaa riitelyä ja raivoisaa jahtaamista, mustavalkoisten siipien kirkkaita välähdyksiä auringonpaisteessa.
Merkillistä väkeä on tikkain terävänokkainen suku; vaiteliaita puun takaa kurkkijoita, kaarnanrapistelijoita ja tarkkailijoita, jotka kuitenkin pitävät hirmuista meteliä itsestään sille päälle sattuessaan. Naputtavat, kiljahtelevat ja rähisevät.
Niin kuin kai useimmat meistä.
2 kommenttia:
Kevään olen havainnut itsekkin.
Tosin käpytikat olisivat olleet mielekkäämmät todennäköisesti.
Havaitseminen on mukavaa, niin kevään kuin käpytikkojenkin, paitsi jos viimeksimainitut ovat perkaamassa auki linnunpönttöä päästäkseen käsiksi tiaisenpoikasiin.
Vaan minkäpä tikanpoikakaan luonnolleen mahtaa.
Lähetä kommentti