Kellon näyttäessä aamukymmentä suuntasin Hervannasta kohti Taivalpirttiä. Parinkymmenen kilometrin lähiseutulenkki oli ollut jo parin viikonlopun suunnitelmissa, mutta sika söi eväät jakaen ne ensin absinttikeijun ja sitten säiden herran kanssa. Retkikumppanin hiihdellessä isiensä mailla Ylä-Karjalassa päätin tehdä lauantairetken itsekseni, kun ei kevään tulotahdista koskaan tiedä.Vain muutaman kilometrin hiihdettyäni edessä aukeni suo. Ja samassa se alkoi.
Joka ainoa kerta nähdessäni metsäretkellä suon - ja sulan maan aikaan pitkospuut - napsauttaa havainto päälle päänsisäisen grammarin, joka alkaa veivata hidasta mollisävelmää.
"On suo, pitkospuut, tienä on vain pitkospuut."
Tiaiset lauloivat ja suksi luisti, eikä kevätpäivä olisi voinut olla kauniimpi. Mutta minun mietteeni laahustivat jonossa luokse töllin harmaan, töllin huolenharmaan.
Mitä maailmassa Reino Helismaa oikein ajatteli sanoittaessaan Peltoniemen Hintriikan surumarssin? Missä mielentilassa hän loi maailmankaikkeuden masentavimman marssintekeleen, joka kerran alun saatuaan laahaa ihmisrievun päässä raskaana, itsepintaisena, vailla loppua?
"Hän sai köyhyyden. Osakseen sai köyhyyden.
Vierahaks' joskus hallan varmaan, joskus hallan varmaan.
Nyt on huoli pois. Lopun saivat puute ja huolet, maiset vaivat.
Pois veivät Peltoniemen Hintriikan."
Mietin, vieläkö nykylapsilla laulatetaan Hintriikkaa koulussa, ja voisiko käytännön lopettaminen terveysministeriön määräyksestä kääntää maamme masennustilastot laskuun. Mutta asialla on toinenkin puoli: kukaties koulukkaat oppivat sietämään väärän muromerkin tai Playstationin rikkoutumisen aiheuttamia pettymyksiä pakkolaulamalla Hintriikka-parasta, joka sai kohtalokseen suon ja töllin harmaan, suon ja töllin harmaan, eikä takuulla ensimmäistäkään lautasellista suklaamuroja? Ehkä Peltoniemen pedagoginen synkkämielisyys suojelee suomalaisia tyhjännauramisen kiroilta ja joutavan ilonpidon haittavaikutuksilta?
Älköön siis evättäkö tulevilta sukupolvilta suonhajuista muistutusta siitä, että elämä on pohjimmiltaan kamppailua hallaa vastaan, ja että vasta viikatemiehen myötä lopun saavat puute ja huolet, maiset vaivat!
"Pois on asukas. Autioituu pirtti ja seinät sammaloituu.
Pois veivät Peltoniemen Hintriikan."
Yritin piinassani vakuutella itselleni, että aina se on pois viety, ennemmin tai myöhemmin. Sitä paitsi asiat voisivat olla huonomminkin. Eräs kouluaikainen ystäväni kertoi äitinsä laulaneen usein Peltoniemen Hintriikan surumarssia häntä odottaessaan. Laulu oli ollut äidille niin mieluinen, että tytär oli synnyttyään kastettu Riikaksi, joka toki sinällään on kaunis nimi.
Mutta että Hintriikan mukaan.
- - -
Vaan uskoni pelastukseen ei ollut turha. Hätiin loikkasi yllättäen Georg Malmsténin jänöjussi, joka vaihtoi levyn ja sävellajin kesken vauhdikkaan alamäen.
"Kun pikkupojat suksillaan laski mäestään, niin jänöjussi pensaastaan katsoi ihmeissään..."
Ja on katsonut aina siitä asti, koska en muista laulun sanoja loppuun saakka. Mutta en valita. Otan mieluummin kontolleni kymmenen tyhmänrohkeaa jänistä kuin yhden jalat edellä pitkospuita pitkin kannettavan Hintriikan.
"Niin huoleton tuo leikki on, ja aivan verraton!"
- - -
Lisäys: Myöhemmin illalla Pagistaaniin tuli sähköpostia. Huomaavainen joensuulaisystävä lähetti viisisäkeistöisen "Jänöjussin mäenlaskun" sanat kokonaisuudessaan seuraavaa hiihtoretkeä varten, ja mieleni sai rauhan. Lämmin kiitos!
"Mutt' orava hän hymyili,se oli miehen työ,
ja mulla säilyi häntäni,
en sitä vielä syö.
Kas muista, Jussi ystäväin,
ei pilvet ole maata päin,
sä usko vaan, kun neuvotaan
tai koeta uudestaan."
11 kommenttia:
Huomaan olevani tynnyrissä kasvanut tyttö. En ole kuullut koskaan sanoja Hintriikan surumarssiin.
Se on minusta hyvin kaunis ja muistan, että se teki minuun suuren vaikutuksen jo teni-ikäisenä. Siinä on jotain samaa kuin blues-musiikissa.
Lapsenikaan eivät ole kuulleet noita sanoja, sillä emme pitäneet radiota emmekä TV:tä niinä aikoina. Äänilevyjä oli kyllä paljon ja lisää lainattiin.
Sävelhän on kaunis - sen sijaan sen ja sanojen yhdistelmä on minusta apeudessaan jo liikaa ;).
Voi Pagisija minkä hanan aukaisit. Liekö syynä krapulan höllentämä tunteellisuus, mutta lukiessani tekstiäsi sain kyynelet silmiini kun vain mainitsitkin pitkospuista. Minäkään en muista sanoista kuin tuon kohdan - ja luulen myös kuulleeni vain isän kuoroversion kappaleesta. Heti huomenna alan metsästää alk.per. versiota. Helismaan itse laulamaa?
Minusta blogisisko teki valtavan hienon oivalluksen löytäessään Peltoniemen Hintriikan surumarssista bluesia.
Hih, taidan jäädä Hintriikkavastaisuudessani vähemmistöön ;D. Olen aina pitänyt itseäni melko perusmelankolisena ja rakastan soita, mutta jostain syystä tuo nimenomainen kappale on aina tuntunut enemmän masentavalta kuin herkän kauniilta.
Ehkä se johtuu juuri siitä, että se tapaa eräiden muiden kappaleiden tavoin jäädä AINA päähäni veivaamaan, eikä sitä tahdo saada pois millään?
Bluesia, hmm, miksipä ei...
Mitäs sanotte siitä, että Halismaa vaihtoi Peltoniemen sukupuolta: teki Hintriikistä Hintriikan, ja ehkä vain siksi, että jälkimmäinen kuulostaa paremmalta kertosäkeessä.
Juu, Timo, samaa olen minäkin ihmetellyt. Taiteilijan vapaus?
Eikös Peltoniemen Hintri(i)kki ollut tosiaan oikeastikin olemassa? En ole ihan varma tuon laulun syntyhistoriasta.
En muista orkesterin nimeä, olisiko ollut Sielunveljet tms. joka esittää Peltoniemen Hintriikan canto hondona, niin että siitä on okset pois.
Trio Niskalaukaus se oli
Petja, siinä voi olla jo asennetta! Pitääpä joskus hankkia ko. versio kuulosalle.
Satuin tänne näin myöhään uudestaan ja huomaan, että olen minäkin kirjoittanut Hintriikka. Ehkä se on iskostunut mieleen radion kuuluutuksista. Siis sitä nimeä käytettiin mielestäni jo aikaisemmin.
Luulinkin ennen, että se oli sävelletty Hintriikka-nimisen naisen muistolle. Sitten näin jossakin valokuvan Hintrikistä.
Hän on siinä valokuvassa laiha ja henkevän näköinen, oikein karismaattinen ja komea mies. Katse jäi mieleen.
http://www.youtube.com/watch?v=wSQttiNibg8&feature=related
Tässä on tää Siekkareiden versio.
Lähetä kommentti