Pistäydyin kulkiessani vaihtamassa pussillisen punaista mukilliseen mustaa ja täysjyväsämpylään, kun kerrankin oli mahdollista käydä kyseisellä asialla keskustassa, ja koska varastot ovat kuulemma epätavallisen vähissä flunssa-aallon takia*. Olen aina ollut naurettavan olevinani hyvästä hemoglobiinistani - ennen joulua se oli komeat 152 - ja ikään kuin odottelin kehuja tälläkin kertaa imarrellun vaatimaton ilme viriteltynä valmiiksi naamalleni.
Vaan ei tullut kehuja. Tuli kaksi pakettia rautatabletteja ja käsky syödä kuuri kiltisti loppuun.
- Ei tämä nyt kovin paljoa ole laskenut, mutta nykyisin rautalisä tarjotaan kaikille säännöllisemmin luovuttaville.
Kaikkea sitä. Mutta hyvä, kun pitävät huolta lypsikeistään.
*Itse asiassa motiivini käydä kupattavana ovat iloisen itsekkäitä. Tykkään veripalvelun leppoisasta ilmapiiristä ja jutustelusta ihmisten kanssa, mistä joku voisi jopa päätellä etätyöläishumanistin sosiaalisen elämän olevan harvinaisen säälittävissä kantimissa (mitä se ei suinkaan ole, tänäänkin minun piti lähteä salsaamaan lähes vuoden tauon jälkeen, mutta mukaan pyydellyt perulaisystävä sairastuikin flunssaan, no, ehkä ensi vuonna). Ja kahvi on aina tuoretta, hyvää ja ilmaista - noin käytännöllisesti katsoen.
1 kommentti:
Oletpa onnekas - minun naapurissani asuva mummo juoksee pakoon, jos häntä yrittää tervehtiä. Mistähän tuollaisia kävelyttäjämummoja löytyisi?
Karvainen tutkimusassistentti on täälläkin, ruokapalkalla poloinen. Täällä kahdestaan jutellaan viisaita päivät pitkät.
Lähetä kommentti