Ihmisten ilmoilla

Janoinen kahvipensas nuupotti syyttävän näköisenä ikkunalaudalla, kun palasin kotiin lähes viiden päivän poissaolon jälkeen. Kevätaurinko lämmittää jo lasin läpi niin, että kasveja olisi juotettava useammin. Ja mullatkin pitäisi vaihtaa.

Se on täällä jo, kevät. Ei huomenna tai ensi viikolla, vaan nyt.

Terveisiä siis syvästä etelästä yhdistetyltä työ- ja huvireissulta. Slaavilainen kirjasto piti huolen ensinmainitusta, jälkimmäisestä paras mahdollinen viikonloppuseura sekä muut lounastusten ja kahvitteluiden merkeissä tavatut ystävät. Pagistaanista kiitetään ja kumarretaan! Erakkoetätyöläisen olo on kuin pidemmänkin lomareissun jälkeen, sikäli virkistävää on ryömiä aika ajoin ihmisten ilmoille yhdistetystä asuin- ja työluolastaan.

- - -

Vielä hieman syvemmässä etelässä pistäydyimme maanantai-iltana valkokankaan kautta. Countrylaulaja Johnny Cashin elämästä kertova Walk the Line osoittautui varovaisia ennakko-odotuksia mukaansatempaavammaksi tuotokseksi. Joskushan kunnianhimoiset elämäkertaelokuvat toimivat, joskus eivät. Tämä kuului ensimmäiseen kastiin, kiitos juonta komeasti kantaneen musiikin ja sujuvien näyttelijäsuoritusten.

The Lion, the Witch and the Wardrobe ei sen sijaan nostattanut kovin suuria tunteita, vaikka koetinkin sinnitellä parhaani mukaan eroon disneyskeptisyydestäni ja lapsuuden lempikirjallisuuden filmatisointiin liittyvistä ennakkoluuloista. Näyttävää katsottavaahan elokuva oli, eikä siinä häirinnyt juuri mikään* - mutta aivan kuten katsottuani Taru Sormusten Herrasta-elokuvat tunsin nytkin epämääräistä kiitollisuutta kuulumisestani ikäpolveen, joka on saanut luoda omat fantasiamaailmansa kirjojen pohjalta ilman ohjaajan, tehostetiimin ja mittavan markkinoinnin johdattelua.

Ei toki sillä, että se olisi mikään edellytys niin kirjoista kuin elokuvistakaan nauttimiselle. Onneksi ei.

Ai niin, lisäyksenä mainittakoon, että sähkökantelevelho Timo Väänänen esiintyy vierailevana solistina Narnia-filmin musiikkiraidalla. Vaikka kansanmusiikkimaailman menoa jossain määrin seurailenkin, löytyi suomalaismuusikon nimi täytenä yllätyksenä elokuvan lopputeksteistä.

*Lukuunottamatta sitä, että sivuille sojottavat hevosenkorvat kentaurin ihmispäässä näyttävät typeriltä, etten sanoisi kerettiläisiltä. Eihän kentaurien sovi näyttää naurettavilta; luulen, että ne loukkaantuisivat moisesta syvästi. Sitä paitsi korvat näyttivät huovasta tehdyiltä, ja niistä puuttuivat oikeiden hevosenkorvien elävyys ja liike.