maanantaina, maaliskuuta 13, 2006

Merkillisen laimealta

- Pyyhitkö Veikostakin pölyjä, kysäisi mies viimesyksyisen työpaikkani, suuren tamperelaisteatterin lämpiössä perjantaina.

Kas, enpä ollut ennen hoksannutkaan Veikko Sinisalon suurta, pronssista rintakuvaa pylvään päässä lämpiön nurkassa. Noloa! Olin kai ollut niin keskittynyt pyydystämään pasteijanmuruja pöytien alta ja jynssäämään lattiasta tahmeita likööritahroja.

No, ehkä joku muu oli muistanut pölyrätteineen häntäkin. Ei Veikon kiillottomuudesta ainakaan sanomista ehtinyt tulla.

- - -

Keskiaikainen ilveilijä. Kuva lainattu täältä.

Itse esitys veti ainakin kaksi katsojaa hieman mietteliäiksi. Siinäkö se nyt oli? Odotukset paljon huomiota ja julkista kiitosta saanutta nykykomediaa kohtaan olivat olleet ehkä liiankin korkealla. Ihmekös tuo, kun hiemankin suositumpaan teatteriesitykseen mielivä saa varata lippunsa viikkoja, joskus kuukausia etukäteen ja maksaa niistä itsensä kipeäksi. Jotenkin sitä helposti odottaa, että kaiken sen soittelun, kalenterinselaamisen ja odottamisen takana oleva kokemus olisi erityisen mieleenpainuva.

Valjuuden tunne on tuttu useimpien viime vuosina nähtyjen, mediassa kovasti rummutettujen näytelmien ja musikaalien jälkimainingeista. Katsoja pääsee toki ihailemaan rutiinilla ja ammattitaidolla tehtyä, näyttävää teatteria, mutta jokin viimeinen särmä tuntuu jäävän uupumaan nimenomaan tarinankerronnan tasolla. Maukkaita sattumia löytyy joka sopasta, mutta kokonaisuus maistuu merkillisen laimealta, jotenkin yllätyksettömältä kuin lihatiskin valmismarinadit.

Teatterit joutuvat liikeyrityksinä taistelemaan euroista ja katsojamääristä, mikä selittänee aika ajoin tuntuvan, hienoisen kosiskelun sivumaun. On toki niin, että vaikkapa EU:n maatalousbyrokratiasta on vaikea keksiä enää mitään aidosti uutta sanottavaa edes teatterin lavalla. Lohkaisut päälle kaatuvista kaavakepinoista ja p...an laatuarvioinneista tuntuvat kuitenkin jo kovin moneen kertaan kuulluilta. Kun näennäiseen yhteiskuntakriittisyyteen yhdistetään takuuvarmasti naurattavaa navanalushuumoria ja muita hassuja juttuja, lopputuloksena on helposti sekametelisoppa, joka vaikuttaa lähinnä sisätiloihin tuodulta kesäteatterifarssilta.

Jossa ei toki sinällään ole mitään vikaa. Sitä vain katselisi mieluummin anorakki päällä puupenkillä hyttysten inistessä ja kesäauringon laskiessa takavasemmalle. Pääsylippu viitosella, väliajalla mehua ja makkaraa.

Älkääkä nyt pitäkö minua snobina. Korkeaotsainen taiteellisuus on allekirjoittaneesta surullisen kaukana (siltä se tuntui ainakin lauantaina katsoessamme nousevan ohjaajapolven lyhytelokuvia - taisimme olla koko näytöksessä ainoat, jotka papiljoteista rakennettu kaupunki, painivat pakastebroilerit ja naamalla varustettua ilmapalloa sinnikkäästi tökkivä hammastikku saivat hihittämään hämmentyneinä analyyttisen ihailun sijaan).

Itse asiassa harrastajien tai puoliammattilaisten teatteri tuntuu monesti antavan katsojalleen enemmän kuin vakaiden ammattiteatterien kalliit suurproduktiot. Johtuneeko se juuri erilaisista odotuksista? Esimerkiksi taannoin näkemämme, hervoton Shakespeare-tulkinta lämmitti mieltä vielä päiviä jälkeenpäin. Mutta vapaan teatteriryhmän esitystä paikallisella seurojentalolla mentiinkin katsomaan vailla ennakkokäsityksiä, myönteisen uteliaalla mielellä. Nuorten näyttelijöiden teeskentelemätön tekemisen riemu tarttui pieneen yleisöön tavalla, joka hymyilytti pitkään.

"Ainoa, mikä teatteriesityksestä jää, on muutos katsojassa. Ellei sitä, ei mitään."
- Jussi Helminen, teatterinjohtaja

2 kommenttia:

Hurina kirjoitti...

Pienistä teattereista tai kellariteattereista löytyy usein jotain vähän vaihtoehtoisempaa katsottavaa. Mitäköhän esim. Telakan teatterissa tällä hetkellä esitetään..?

pagisija kirjoitti...

Ohjelmistossa taitaa olla ainakin teatterin 10-vuotisjuhlanäytelmä "Tampere 1905". Jaa, pitäisikin ehkä käydä katsastamassa...