Millä asialla

Jälkikasvuttomana sitä toisinaan miettii, millaisena näyttäytyy maailma niille, jotka ovat vastuussa ihmisen avuttomista poikasista, omistaan tai toisten. Onko se täynnä uhkia: autoja, joenrantoja, pihalampia, viruksia, villieläimiä, vihaisia koiria ja kieroon kasvaneita aikuisia?

Eilen kolusin kaupunginmuseon intendentin kanssa päiväkodin lähimetsää maalinnoitteita tutkien. Etsiessäni hyviä kuvakulmia kiviraunioihin meitä lähestyi nainen, toinen lapsia pihalla paimentavista hoitajista.
- Anteeksi, mutta keitä te olette ja millä asialla liikutte?
Esittelin meidät ja selitin tekeväni lehtijuttua linnoitteista, jolloin nainen rentoutui ja pahoitteli kyselyään vielä kerran.
- Ymmärrättehän, meidän pitää olla tarkkana.

Tokihan sen ymmärtää*. Kamera ja kaikki. Mutta tapauksesta jäi hämmentynyt olo. Tätäkö, tällaistako?

*Konttauskypäriä ja muita pehmusteita en sen sijaan ymmärrä (tietysti voi mietiskellä, mitä niiden kasvava suosio kertoo nykyajan kasvatuskulttuurista). Tällit kun ovat edessä ennemmin tai myöhemmin, kunnes oppii hahmottamaan omat ulottuvuutensa. Ja eräillä meistä vielä senkin jälkeen. Da capo ad infinitum. Bonk.

Ei

Suomalainen kaunosielu on jäyhä, mutta herkkä.

Lentävä pappi

Allekirjoittanutta viihdytettiin viime yönä unella, jossa esiintyi lentävä pappi. Vaatetuksesta päätellen sielunpaimen oli itäisen kansankirkkomme palvelija, ja hän liiteli vastaan säännöllisesti eräällä rehevällä metsäpolulla. Mieleen jäivät mustan kauhtanan lepattavat hihat ja suorina sojottavat jalat huolella kiillotettuine kenkineen. Lentonäytöstensä päätteeksi pappi tapasi lehahtaa vaahteranoksalle istumaan ja tarkkailemaan tilannetta.

Kiusallista muuten hauskassa unessa oli, etten saanut ketään läheistäni vakuuttuneeksi lentävän papin olemassaolosta, koska hän ei suostunut näyttäytymään muulloin kuin ollessani liikkeellä itsekseni.

Eläinten aika

Pentti Sammallahti: Cilento, Italia, 1999. Nykytaiteen museo Kiasma.
Kuva: Kuvataiteen keskusarkisto, lainattu näyttelyn sivuilta.

Viikon taidevinkki: vielä ehtii katsastamaan Ateneumin Eläinten aika-näyttelyn, joka on auki ensi sunnuntaihin saakka. Tarjolla on sympaattinen ja monipuolinen kooste eläinaiheisista teoksista 1500-luvulta nykypäivään.

Viikon säästövinkki (vastaisen varalle, tähän näyttelyynhän sitä ei ehdi enää soveltaa): keskiviikkoiltaisin viiden jälkeen museoon pääsee ilmaiseksi.

Tarjous

Ikkunafirman mainos aamun lehdessä on huojentava ajatellen mahdollista taloudellista ahdinkotilaa.

Pyydä tarjous kotisi ikkunoista.

Oivallus

Joskus sitä pääsee todistamaan hetkeä, jolloin syvällinen totuus paljastuu ihmissielulle oivalluksen kautta (joskus harvoin oivallus on oma, useimmiten ei).

Uimahallin saunan lauteilla istui liuta noin kahdeksankesäisiä tyttöjä. Vilkkaan keskustelun aiheena olivat poikapuoliset luokkatoverit.
- Mä jouduin bussissa Markuksen viereen, yääk!
- No arvaa kuka istui Jussin kanssa? Se ei edes ikinä sano mitään!

Ja niin edelleen, kunnes koko joukko jäi sanattomaksi yhden tytöistä esittäessä kuohuttavan ajatuksen.
- Hei aatelkaa! Entä jos ne puhuukin meistä samalla tavalla?

Nimittäin

No niin. Kello on kaksitoista ja naamiohuvit saavat päättyä. Päätin käytännön syistä palata kirjoittamaan omalla nimelläni kokeiltuani parin vuoden ajan virtuaalista nimimerkkielämää.

Eipä Pagistaaniinkaan kummoisia valtionsalaisuuksia tule kirjoiteltua, että sikäli vainoharhaisen piileskelyn ja sivuilleen pälyilyn joutaa lopettaa. Omalla nimellänihän olen päivittänyt satunnaisen epäsäännöllisesti Historian havinoita, ja nyt ryhmäblogien listalta löytyy myös vauhdikkaan alkuspurtin ottanut Minun Venäjäni.

Apropos vauhti, jos jotakuta kiinnostaa hyväkuntoinen ja siivotapainen farmaribemari vuosimallia 1991, niin lisätietoa löytyy täältä.

Vimmaisesti eteenpäin

Sunnuntai-illan kotiinpaluu kertoi, että kevät on kirinyt viikossa vimmaisesti eteenpäin. Ylenpalttiseksi yltynyt vihreys vaimentaa liikenteen melua, pihakallio on keto-orvokkien peitossa ja tervapääskyt kirkuvat kaupunkikesää taivasta viillellen.

Mikä parasta, tuomet kukkivat.

Pohjois-Karjalassa koivujen hiirenkorvat olivat vielä pieniä ja varovaisia, vaikka lämmin, puuskainen etelätuuli antoikin aavistuksen tulevasta. Käkikin kukkui jo. Liperissä pihavaahteran pönttöön oli asettunut kirjosieppo, ja nurmeslainen kalalokki hautoi tutulla vesikivellä vilkuillen epäluuloisena saunanlämmittäjiä.

Kaksi urospuolista heinäsorsaa näytti niin ikään olevan kovin lämpimissä väleissä. Aikovatkohan ne adoptoida munan?

- - -

Idänviikkoon mahtui taas monenlaista murhanhimoisten liukuhyllyjen väistelystä halkotöihin. Reissulla saatiin myös vahvistus Pagistaanin väkiluvun (ja naarasvallan) kasvulle heinäkuussa.

Kahden talouden yhteislauma kutistui vuoden sisällä neljästä koirasta kahteen, kun vanhoista papoista jätti aika. Selman pesti senioriväen personal trainerina on vakinaistettu ja karvainen assistenttini Sandy täyttää kesällä komeat yhdeksän vuotta.

Niinpä päätimme varmistaa ajoissa, ettei sohvannurkka jää tyhjäksi, kun väistämätön joskus - toivottavasti vasta hyvin pitkän ajan päästä - tapahtuu.

Tuleva kansalainen mahtuu toistaiseksi kämmenelle ja käyttää energiansa syömiseen ja nukkumiseen, mutta parin kuukauden kuluttua tilanne on jo vallan toinen. Ikäneitoassistentin tutorintaidot, kärsivällisyydestä puhumattakaan, joutuvat epäilemättä koetukselle.

Ei toimi

Humanistin tulostin ei toimi. Se vetää paperia ruttuun, tulostaa suttua ja jumittaa kokonaan. Mikään ei auta. Humanisti alkaa jo hätääntyä, manailla surkeutta suureen ääneen ja laskeskella, kannattaako vempelettä viedä korjattavaksi vai ei.

Insinööri tulee huoneeseen, sanoo jotakin rauhoittavaa ja alkaa tutkia tulostinta.
- Olen minä sen jo tarkistanut. Kyllä se on oikeasti rikki, huomauttaa humanisti hieman loukkaantuneena. Niin kuin tässä ei omaa laitetta osattaisi huoltaa.

Kuluu hetki. Insinööri suoristaa selkänsä ja ojentaa humanistille jotakin.
- Siellä oli lyijykynä. Nyt sen pitäisi toimia.

Toimiihan se.

- - -

Toinen arkinen jännitysnäytelmä nähtiin aikaisemmin illalla (ai mikä jääkiekko-ottelu?). Olohuoneen ikkunan alla pönötti nukkuva rusakko. Korvat repsottivat rentoina sivuilla ja ristiturpa teki vipattavaa liikettä. Käpälät nykivät. Se näytti luottavan täysin suojaväriinsä, eikä syyttä.

Sitten nukkuja alkoi kallistua uhkaavasti sivulle. Kallistui hetken ja teki unissaan korjausliikkeen.

Pian sama toistui.

Henkeä pidättäen seurasimme, kuinka kolmas kallistuminen jatkui jatkumistaan. Ja niinpä vain koko rusakko kellahti lennokkaasti kyljelleen, heräsi ja katseli ympärilleen pöllähtäneenä kuin kokouksessa nolosti nukahtanut virkahenkilö.

Onneksi se ei kuullut sydämetöntä nauruamme.

- - -

Kohta on taas pakattava reppu ja hypättävä karvaisen assistentin kanssa idän pikajunaan. Kyllä, myös hänelle ostetaan oma lippu.

Mätäojan lehdoissa

Mätäojan lehdoissa laulaa jo satakieli. Rentukat kukkivat ja saniaisen kippuraversot alkavat hiljakseen oieta. Mielenkiintoista kyllä, kaupunkipuron nimen alkuperäksi esitetään mätästä eikä suinkaan mätää, kuten ensikuulemalta luulisi. Itsekin arvelin nimen saaneen alkunsa kesähelteessä muhivasta, metaaninhajuisesta rantaliejusta.

Kuljeskelu rantapoluilla voi päättyä hieman tylysti, jos - kuten todennäköisesti käy - putkahtaa pusikosta suoraan golfkentälle. Vaikka säästyisikin saamasta palloa otsaansa, on lyhyeksi nysitty viheraavikko golfkärreineen jonkinmoinen vastakohta elämää rapisevalle ryteikölle.

- - -

Testasin Pastanjauhajien jenkkihenkisen keksireseptin kehitellessäni viemistä lauantain kyläpaikkaan. Pagistaanin koekeittiö yhtyy jauhajien suositteluihin! Kökkäreet jäävät jäähdyttyäänkin herkullisen meheviksi, toisin kuin monet perinteisemmät pikkuleivät. Sattumiksi valitut tumma suklaa (kaakaopitoisuus 60%) ja pähkinäsekoitus säestivät hienosti toisiaan - ja kuten ohjeessa neuvotaan, ne kannattaa jättää varsin rouheiksi paloiksi.

Jos vain malttaa, kakkusten on hyvä antaa olla rauhassa seuraavaan päivään, koska silloin uunissa sulanut suklaa ehtii jähmettyä.

Kevätnurmea

Uusimmassa Suomen Luonnossa on hienoja kuvia nyrkkeilevistä rusakoista. Meidän pihajäniksemme parturoivat kevätnurmea sopuisasti piittaamatta ohikulkijoista sen enempää kuin parvekkeelta kurkkivasta puskapaparazzistakaan.

Hylkivät toisiaan

"Bloggaaminenhan on spontaania asiantuntemattomuuden esittelyä. Taustojen selvittäminen kuivattaa aina kirjoitusinnon. Informaatio ja kantaaottavuus jotenkin luonnollisesti hylkivät toisiaan."

Matti osui asian ytimeen.

Mikä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että bloggausintoni tilapäinen notkahdus liittyisi joihinkin hybristisiin harhakuvitelmiin oman asiantuntemuksen kasvamisesta.

Pikemminkin päin vastoin. Tiedättehän - kun tajuaa, miten vähän tietää, saati ymmärtää ja niin edelleen. Toisaalta sen tajuaminen on mahdottoman lohdullista, koska samalla katoaa paljon joutavia vakavasti otettavuuden paineita.

Saa ikään kuin luvan kanssa olla iloinen tollo.

Ensimmäistä kertaa

Ensimmäistä kertaa lähes kahden ja puolen vuoden aikana minusta tuntuu, että pieni loma blogeista voisi olla paikallaan. Kierrosten lisääminen väikkärin kanssa taitaa väistämättä olla pois muusta, jos myös se muu edellyttää ajattelemista, kirjoittamista tai ylipäänsä koneen ääressä istumista.

Vapaa-ajalla veri vetää metsäpoluille ennemmin kuin virtuaaliviidakkoon. Ulos sisätiloista, ulos omasta päästä. Karikkeesta nousevat kielojen lehtipiipot - niitä on täällä etelässä niin paljon! - kiinnostavat enemmän kuin kantaaottaviin keskusteluihin osallistuminen.

Eikä niistäkään viitsi jatkuvasti jankuttaa, kieloista.

Huolestuttavampi vaihtoehto tietysti on, että minusta on tulossa pysyvästi laiskanpulskea erakko; henkisesti unelias, väsynyt pohtimaan, huolestumaan, tiedostamaan ja kokemaan luovaa ahdistusta. Minun asiani ovat verrattain hyvin tässä ja nyt, mutta riittääkö se?

Ei kai sentään. En usko ainakaan.

Mutta mitä kirjoittaa, mitä sanoa, kun sanalaarista paistaa pohja? En väitä, että sanottavani olisi ennenkään häikäissyt korkealentoisuudellaan saati omaperäisyydellään, mutta nyt teräni tuntuu tylsyneen entisestään sekä suhteessa omiin turinoihin että muiden kirjoitusten lukemiseen ja kommentointiin.

Pagistaanin julkilausumat saattavat siis harventua hieman. En enää asiakseni mieti, mistä tänään kirjoittaisin (sanatyöläiselle päivittäisen lastun vuoleminen on kyllä mitä parhainta verryttelyä, mikä on ollut puhtaan itsekäs syy ahkeralle päivittämiselle, sanottavaa tai ei). Kirjoitan, kun kirjoituttaa ja tulee asiaa, tärkeää tai turhanpäiväistä. Ja sitähän kyllä tulee, ennemmin tai myöhemmin.

Varsinkin jälkimmäistä, arvaan.

"Olemme vähät, olemme kevyet,
ja toivomme on rientää
kuin tuuli vapaasti, kuin tuuli
suhista puussa, nostaa lintu tai
puhua hymy valkeaan veteen."
- Tuomas Anhava

Partakarvoja

Aamulla hammaslääkärin odotusaulassa selasin lehteä, jossa oli juttua kielen tarttumisesta jäiseen rautaan. Ortodoksisen kirkon erityisongelmaksi mainittiin ulkomailta vieraisille tulevat papit ja piispat, jotka työntyvät suutelemaan kirkkojen ovia talvipakkasessa. Ovien metalliosista joudutaan sitten raaputtamaan irti huulenkuvia ja partakarvoja.

Kyseessähän on peräti vakava ja kiusallinen asia, jossa ei ole mitään nauramista. Sitä paitsi hammaslääkäriin jonottavilla koululaisilla on tarpeeksi vaikeaa ilman oudosti hytkyvää tätiäkin.

- - -

Pistäydyin eilen pikaiselti kurkkaamassa tunnelmia blogimiitissä sekä nauttimassa ilmaisen siiderin, kiitos vain. Oli mukava vaihtaa jokunen sana niin uusien kuin vanhojenkin tuttujen kanssa; toivottavasti ilta jatkui hilpeissä merkeissä (pahoitteluni pöytäkumppaneille epäkohteliaasta pois luikahtamisestani; olen kovin kömpelö hyvästelemään ihmisryhmiä, enkä koskaan kehtaa keskeyttää hyviä keskusteluja ilmoittamalla, että "Huomio Kaikki, Nyt Minä Poistun").

Täällä taas

Hän on täällä taas.

Neiti Kevät, kyllä, mutta hänen helmoissaan kantautuneena myös uskollinen ystävämme lintukirppu.

Istumme sohvalla katsomassa uutisia. Kirppujuttuihini ja puremajälkiini hieman skeptisesti suhtautunut mies hätkähtää, osoittaa jotakin hyvin pientä ja kysyy, mikä ihme tuo on. Kumarrun katsomaan.
- No, siinä on nyt se lintukirppu.
- Jumankauta! Se puri!

Ainakin hän nyt uskoo, että niitä on olemassa. Oikeassa olemisen ilo - tai pikemminkin oikeassa olemisen todistetuksi tuleminen - lievittää puolestaan ihmeesti kutinaa.

Tähän ikään mennessä

Uskokaa tai älkää, mutta en ole tähän ikään mennessä maistanut tupakkaa tai muita vastaavia tuotteita. Tilaisuuksia olisi toki ollut, mutta uteliaisuus - jonka puutteesta allekirjoittanut harvemmin kärsii - ei ole riittänyt siihen, että olisin viitsinyt tehdä lähempää tuttavuutta pahalta haisevan aineen kanssa.

Vappuaattona Tampereella - tai vappuaamua se kai jo oli - asiaintila tuli korjattua lankomiehen valmistujaissikarilla.

Sikarin tuoksuhan ei ole niin luotaantyöntävä kuin perustupakin, joten odotukset olivat verrattain korkealla. Aivan turhaan. Lähelle makukokemusta voisi päästä, jos kuivattaisi kissan kääkäleen, sytyttäisi sen palamaan ja vetäisi sitten savua suuhunsa.

Tämä mielikuva aktivoitunee vast'edes aina nähdessäni jonkun tupsuttelevan sikaria nautiskelevan näköisenä. Minua ei enää naruteta.

Myös patxaran oli allekirjoittaneesta pahaa, muut vapputarjoilut (mukaan lukien kaljatölkkikanat Susan ja Merikukka, rauha heidän muistolleen) sekä seura tuttuun tapaan mainioita.