Ettei teitä tuomittaisi

Taas jäi perinteinen joulutoivotus väliin kaiken juoksentelun lomassa. Ehkä joulutoivotuksettomuudesta on tullut uusi perinne? Ja jatkuuhan joulu loppiaiseen asti. Yhtä kaikki, toivottavasti itse kullakin oli rentouttava joulunaika, johon kuului juuri niitä asioita, joita siihen halusi kuuluvan, mitä ikinä ne sitten ovatkin.

Pagistaanissahan yritetään kovasti opetella elämään ihmisiksi. Yritykseksi se tuppaa myös jäämään, kuten läheiseni hyvin tietävät. "Paljon sanoja, vähän tekoja" voisi olla henkilökohtainen mottoni.

Joka tapauksessa kuluneena syksynä olen miettinyt tavallista enemmän erityisesti sitä, millaisin silmin lajitovereitani katson.

Pohdinta lähti oikeastaan siitä, kun Helsingin Sanomissa joku filosofi mainitsi jossakin yhteydessä - jota en nyt muista - että pahan puhuminen ja ajatteleminen muista ihmisistä muuttaa meitä. Tästä jäin miettimään ensinnäkin ajattelemista ja toisekseen muuttumista. Pahan puhumisen näen ylipäänsä muiden ihmisten tekemisten reposteluna negatiiviseen sävyyn. Siitä olen koettanut tietoisesti opetella pois jo pari vuosikymmentä (reposteluksi en laske aidosti ratkaisukeskeistä pohdintaa, jota joskus jokainen joutuu tekemään niin sanotusti "selän takana").

Hyvin vaihtelevalla menestyksellä tietenkin.

Mutta ajatteleminen? Aloin asiakseni seurata, miten usein päähän vilahtaa jokin ikävä ajatus muista ihmisistä ja näiden tekemisistä ja yllätyin. Jos pitäisin vilahduksista tukkimiehen kirjanpitoa paperille, jälki ei olisi kaunista.

Samoihin aikoihin satuin kuulemaan esitelmän, jossa viitattiin erääseen Siinain Pyhän Katariinan luostarin ohjaajamunkkiin. Tältä oli kysytty, mikä on ihmisen pahin synti. Vanhuksen vastaus oli tuomitseminen. "Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi", sanotaan toki ainakin yhdessä tunnetussa kirjassa. Mutta liekö niin, ettei tuomitsemista seuraavalla tuomiolla tarkoitetakaan metafyysistä oikeudenkäyntiä, jossa muiden heikkouksia sormilla osoitelleet saavat kurmuutusta ja kosmista raippaa? Ehkä tuomio onkin itse itsellemme langettama ajatusmaailman kiertyminen ja kutistuminen kielteisten asioiden ja toisten tekemisten tarkkailun ympärille? Kenties me toisia tuomitessamme todella muutumme - emmekä suinkaan hyvään suuntaan?

Koska aihe on perin kiinnostava paitsi itsekasvatuksellisessa, myös keittiöpsykologisessa mielessä, olen koettanut tutkailla, mistä muita koskevat negatiiviset ajatukset ja puheet kumpuavat. Nopea vastaus olisi tietysti se, että niitä saavat aikaan muiden ajattelematon toiminta, ilkeys ja yleinen törttöily. Mutta meidän omassa päässämmehän ne syntyvät ja on ihmisiä, jotka pystyvät sivuuttamaan surkeatkin sattumukset kitkeröitymättä ja muita syyttelemättä. Niinpä on syytä tarkastella omien korviensa väliä kanssaeläjien syntiluetteloiden sijaan.

Ainakin seuraavan listan toisiinsa kietoutuvista, tuomitseviin ajatuksiin johtavista tunnetiloista tai tilanteista allekirjoitan omassa elämässäni ja väitän samalla niiden olevan enemmän tai vähemmän yleisinhimillisiä:

1) Uhattuna olemisen tunne/menettämisen pelko. Kun epävarma ihminen näkee toisen uhkana vaikkapa omalle asemalleen töissä tai harrastuksissa, rakkaudelle, ystävyydelle ja niin edelleen, on tästä helppo äityä ajattelemaan tai puhumaan pahaa. Onhan aina mahdollista, että muut liittyvät arvostelijoiden rintamaan ja uhka väistyy. Ainakin se pienenee hiukan omassa mielessä. Kunnes kasvaa taas, tai tilalle tulee uusi mörkö. No rest for the wicked.

2) Kateus. Liittyy edelliseen. Kateuden pistos vaikkapa toisen saavutusten tai tämän saaman kiitoksen tai huomion johdosta saattaa sukkelasti poikia ikävän ajatuksen ikään kuin vastapainoksi harmitukselle.  Toisen epäonnistumisten tai vikojen muistaminen on palsamia ja kirvely hellittää - hetkeksi. Kateus voi toki kummuta myös yleisestä tyytymättömyydestä omaan elämään sekä tunteesta, että muilla menee paremmin (tässä on hyvä muistaa, että luultavasti ei mene; vaikeudet vain ovat jokaisella omanlaisensa).

3) Loukatuksi tai kaltoin kohdelluksi tulemisen tunne. Aika ajoin tulee lunta tupaan itse kullekin. Mutta siitä seurauksena olevat, katkeroittavat tunnetilat lienevät usein sidoksissa uhriutumiseen eli ajatteluun, että juuri minun torppaani räntää rätkii erityisen paljon (ja tietysti tyystin ilman omaa myötävaikutusta).

Meillä ihmisrievuilla on lisäksi tavattoman vahva taipumus ajatella, että muiden ihmisten sanomiset tai tekemiset koskevat tavalla tai toisella meitä silloinkin, kun ne eivät millään muotoa sitä tee. Tämä antaa hyvän maaperän tulkinnoille ja asioiden ottamiselle henkilökohtaisesti. Ja kukapa ajattelisi mukavia asioita ikävistä, toisia loukkaavista ihmisistä? Jos ei muuten voi kostaa kärsimäänsä todellista tai kuviteltua vääryyttä, aina voi kertoa kurjan tapauksen eteenpäin ja/tai vatuloida sitä mielessään ad infinitum.

4) Oman hännän nostaminen. Kun kerron eteenpäin toisen tekemän munauksen tai vertailen sitä omaan onnistuneeseen suoritukseeni, itsetunto tuntuu kohoavan. Mutta kaikkihan tiedämme sanonnan housuun laskemisesta pakkasella. Näennäisesti itselle suotuisa asetelma ruokkii vertailun henkeä, joka on mahdollisimman huono seuralainen: seuraavalla kerralla se puukottaa selkään.

Harvoinpa myöskään muiden morkkaaminen saa kuulijan arvostamaan morkkaajan omia tekemisiä. Pikemminkin se saa aikaan myötähäpeää. Lisäksi se nostaa idulleen ikävän epäilyksen siitä, että kuulijan omat virheet ja munaukset joutuvat samanlaisen repostelun kohteeksi silloin, kun tämä ei itse ole paikalla.

5) Sosiaalinen paine/tarve/palkkio. Tämä onkin mielenkiintoinen juttu. Kuinka usein kollektiivinen pahan puhuminen jostakin tuttavasta tai vaikkapa julkkiksesta luo seurueeseen yhteenkuuluvuuden tunnetta? Miten usein tulee lähdetyksi reposteluun mukaan - tai peräti aloittaneeksi sen - vain tullakseen hyväksytyksi joukkoon tai ollakseen osaltaan luomassa näennäisen luottamuksellisuuden ja toveruuden ilmapiiriä? Myös tähän pätevät useimmat edellisen kohdan ongelmat.

No niin. Listaa saa jatkaa. Tällaiset mietteet on tietysti helppo luokitella osastoon idealistiset haihattelut. Ihminen on ihmiselle - ei susi, vaan ihminen. Miksi pitäisi hymistellä ja opetella ajattelemaan toisista hyvää, kun he eivät kuitenkaan vastaa samalla mitalla? On parempi turvata selustansa ja kovettaa luontonsa. Maailma on ikävä paikka ja ihmiset ilkimyksiä ja tolloja.

Niinhän se on ja niinhän me olemme. Mutta tässä tullaan taas tuohon muuttumisasiaan ja siihen, mitä meillä on ylipäänsä täällä valta muuttaa joko hyvään tai pahaan suuntaan. Kovin vähäiset ovat valtuudet, kun asiaa pohtii: mitä muiden ihmisten tekemisiin, sanomisiin ja ajattelemisiin tulee, niille emme kerta kaikkiaan mahda mitään. Sen sijaan omillemme voimme. Kielteisyys ruokkii kielteisyyttä, tuomitsevuus tuomitsevuutta. Tuoko toisten vikojen ja mokien miettiminen ja niistä puhuminen kenenkään elämään tyytyväisyyttä ja mielenrauhaa? Sitä en jaksa millään uskoa.

Mitä sen sijaan menettää, jos yrittää - edes yrittää! - opetella suhtautumaan hankaliinkin kanssaihmisiin myötätunnolla ja ystävällisyydellä, ei vain kasvokkain, mutta myös omassa päässään? En ole vielä keksinyt - tai sitten en ole edennyt alkeellisissa harjoituksissani niin pitkälle, että olisin löytänyt varsinaisesti miinuspuolia. Jos siihen ei koe pystyvänsä, ei ehkä silti kannattaisi jäädä katkeruuksiinsa kiinni, vaan mennä eteenpäin.

(Toisin sanoen, jos ihmisestä ei voi ajatella mitään hyvää, ehkä häntä ei kannattaisi ajatella ollenkaan ja jatkaa sillä oman mielensä myrkyttämistä. Jos tähänkään ei pysty, ongelma lienee syvemmällä ja apu tarpeen.)

Ettei elämä liian helpoksi kävisi, oman tuomitsevuutensa tiedostamiseen sisältyy erityisen kiusallinen kompastuskivi. Samalla, kun omiin sanomisiinsa ja ajatuksiinsa kiinnittää tarkempaa huomiota, olisi opittava jättämään vastaavasti huomiotta muiden harjoittama tuomitseminen. Muutenhan syyllistyy itse juuri siihen, mitä koettaa välttää. Pirullista!

Kaamos nukuttaa

Meitä kaikkia nukuttaa tämä kaamos, kuten kuvasta näkyy. Koirat sentään saavat pötkötellä päivät läpeensä. Eivät mokomat tienaa edes omia appeitaan.

Olen taas karvaisen kansanosan kanssa Pohjois-Karjalassa ja joulua kohti mennään ketkaravia kaarteissa sutien. Välillä suditaan ihan kirjaimellisesti. Ilman lauhtuminen teki tiet liukkaiksi kuin mateen selkä. Mutta kuutamo on ollut joinakin iltoina upea ja muistan taas, miksi aikoinaan viihdyin niin hyvin maalla myös kaamoksen aikaan.

Myös hyvin vetävä leivinuuni on iso ilo; jonkinlaista primitiivistä tyydytystä tuottaa se, että lämmön kaltaisen perustarpeen eteen joutuu näkemään hieman vaivaa (on meillä täällä sähköpatteritkin, mutta kyllähän puulämmityksellä säästää, vaikka tämä talvi ostopuulla mennäänkin).

Nyt pitää palata leipätekstien pariin, mutta kenties Pagistaanissakin tormistaudutaan, kun päivä alkaa taas pidetä.

Hiljaiseloa

Phalaenopsiksen poikanen itsenäistyi
ja pääsi omaan ruukkuunsa.

Pagistaanissa vietetään näennäistä kaamoksen hiljaiseloa huojuvien kirjakasojen keskellä. Kaksi tieteellistä artikkelia pitäisi saada viimeisteltyä viikon sisällä, että pääsisi pikimmiten kolmannen luvatun kimppuun - ja sitä perustutkimustakin olisi ehdittävä tehdä.

Töiden lomassa olen muun muassa tehnyt kaksi hedelmäkakkua ja hajamielisesti pistellyt hyvän määrän rommissa mehustumassa olleita kuivahedelmiä, ennen kuin ne ehtivät taikinaan. Olen mennyt kuntosalille ja ottanut mukaan kaksi oikean jalan kenkää. Päästänyt ulos kolme koiraa ja ottanut sisään kaksi; onneksi pihalle jäi se paksuturkkisin. Keittänyt kahvia kahdesti samoista puruista ja unohtanut kolme asiaa yhtä muistamaani kohti.

Olen tavannut vanhan ystävän ja onnitellut tätä Tieto-Finlandiasta. Tärkeä, mutta aiemmin sivuutettu teema sai huomiota ja kollega ansaitun tunnustuksen hienosta ja pitkäjänteisestä työstään.

Olen myös miettinyt - jälleen kerran - ettei ainakaan meidän alallamme hyvää saa aikaiseksi nopeasti, vaikka ajan henkenä tuntuukin olevan "huippulaatua hetkessä". Arkistomateriaalin seulominen ja analysointi on hidasta, vanhat tekstit avautuvat omaan tahtiinsa (etenkin, jos ne ovat vieraskielisiä), ajatusprosesseja ei pysty keinotekoisesti nopeuttamaan tai tehostamaan, vaikka rahoitusruuvia kuinka kiristettäisiin.

Mutta ei niitä ehdoin tahdoin hidastaakaan pidä. Siispä takaisin töihin kahvinkeittimen kautta. Ja se vanha suodatinpussi ensin pois.

Pyssyt pois pölvästeiltä

Kävin marraskuun alussa tekemässä lehtijuttua Sotkamosta siipeen ammuttuna löydetystä maakotkasta, joka on toipumassa viinijärveläisen lintuhoitajan hoivissa. "Maunolla" näyttää käyneen tuuri, vaikka tilanne näytti alussa huonolta: siipi on luutunut hyvin ja palautus luontoon joskus keväällä yhä todennäköisempi.

Useita kotkia - rauhoitettuja lintuja - on vuoden mittaan löytynyt ammuttuina eri puolelta Suomea. Kuluneella viikolla Suonenjoelta otettiin talteen huonokuntoinen merikotka, joka niin ikään oli ottanut osumaa jonkun Luojan mieliharmin haulikosta.

Voi miettiä, miten paljon tapauksia jää pimentoon. Vaaditaanhan melkoista sattumaa, että joku löytää kituvan linnun korvesta ja vie sen hoitoon.

Mikä lienee tämän petovihan uuden aallon käyttövoima? Tahallisia tekojahan nuo ovat; ei kukaan kotkaa teerenä ammu. On myös sääli, että niin tarkkaan kuin aselupien saajat nykyisin seulotaankin, todella toimivaa pölvästitutkaa ei ole onnistuttu kehittämään.

Tilaa ja aikaa lentää

Yritin etsiä linkkiä parin päivän takaiseen uutiseen. Sen mukaan yhdeksäsluokkalaisten oppimisen taidot ovat heikentyneet tavalla, jota ainakin jotkut tahot luonnehtivat hälyttäväksi. Ehkä jotakin uutistuotannon rytmistä kertoo, etten löytänyt sitä.

Yhtä kaikki, opetusministeri Krista Kiuru tarjosi lääkkeeksi uusia välineitä opetukseen, tai ainakin jo olemassa olevien välineiden tehokkaampaa käyttöä: kirjat eivät enää nykynuoria jaksa kiinnostaa, joten oppi on tarjoiltava paremmin sulavassa muodossa.

Tähän lausuntoon - ja muihin vastaaviin - esitettiin jo kriittisiä vastineita muun muassa Helsingin Sanomien mielipidepalstalla. Jo alkuperäisen uutisen yhteydessä huomautettiin, että koulu ylipäänsä on heikoilla kilpailtaessa nuorten ajasta, kun niin paljon viihdyttävämpää toimintaa on koko ajan käden ulottuvilla.

En ota aiheeseen sen kummemmin kantaa, mutta väitän, että kyse ei ole pelkästään mitattavissa olevasta ajasta. Hankin reilu vuosi sitten älypuhelimen ja kyllä, elämäni on muuttunut sen myötä. Siinä, missä ennen istuin paikallisjunassa tai autokyydissä lukien, katsellen ikkunasta ulos ja miettien niitä näitä (tai jutellen, jos oli seuraa), nykyisin rassaan kännykkääni. Huomaan, että kykyni sietää tylsyyttä on selvästi alentunut, kun aina voi tarkistaa sähköpostilaatikon, uutiset tai Facebookin päivitykset. Twitterin käyttöä en ole saanut vielä kunnolla edes alkuun, enkä välitä peleistä; silti saan ajan kulumaan rattoisasti sipomalla puhelimeni kosketusnäyttöä.

En pidä tästä kehityksestä ollenkaan ja yritän suitsia sitä. Aivoni tarvitsevat tyhjäkäyntiä ilman virikkeitä. Ne tarvitsevat tylsiä hetkiä jaksaakseen keskittyä asioihin silloin, kun tarve on. Alitajuntani kaipaa niin ikään työrauhaa. Veikko Huovisen sanoin ajatus on hiirihaukka ja sillä on oltava tilaa ja aikaa lentää.

Noin yleisesti en halua demonisoida mitään välinettä tai sen käyttötapaa. Mutta on hivenen kylmäävää miettiä, että jos keski-ikää vankasti lähestyvä lankapuhelinajan lapsi virittyy näin helposti uudenlaiseen, itselleen tunnistamattomaan lyhytjänteisyyteen, minkä verran virikkeiden ja viihteen jatkuva virta on vaikuttanut ja vaikuttaa diginatiiveiksi ylistettyjen lasten ja nuorten keskittymis- ja ajattelukyvyn kehittymiseen?

Meneillään on taas kerran suuri ihmiskokeilu.

Miten nopeasti

Moni on taas ihmetellyt, miten nopeasti kaamos alkaa laskeutua, kun lokakuu kääntyy marraskuuksi. Jonakin päivänä sitä vain pistää nenänsä ulos neljältä iltapäivällä ja huomaa, että on hämärää.

Toissa ja viime viikolla Pohjois-Karjalassa ollessa päivä oli tietysti vielä lyhyempi kuin täällä etelämpänä. Lyhyempi siksikin, että tekemistä oli paljon - siviilitöiden ohessa vielä lehtihommia ja koira-aidan tekoa. Maaseudun syvä syyspimeys on vanha tuttu vuosien takaa; on omalla tavallaan mukavaa kulkea teillä ja metsäpoluilla otsalampun valossa. Hyvä niin, koska ei sitä välttääkään voi, jos mieli ulkoiluttaa koirat ja itsensä. Ja päivän piteneminen keväällä tuntuu kahta hienommalta, jos pimeän on kokenut pohjia myöten.

Ai niin, aiemmin syksyllä alkanut tietokonedraama päättyi lopulta niin, että toiselta levyltä tiedot saatiin kuin saatiinkin talteen. Pari kuukautta siihen meni ja lysti lohkaisee veronpalautuksistani ison osan (onneksi niitä tuli), mutta hyvä toki näin.

Haravaraivo

Ainakin nettimediassa on yleistynyt raivo-sanan liittäminen milloin mihinkin impulsiiviseen käytökseen. On rattiraivoa ja nettiraivoa.

Pagistaanissa iskee syksyisin haravaraivo.

Meillä on mökillä lehtiharavia, jotka ovat palvelleet moitteettomasti useita vuosikymmeniä ja palvelevat yhä. Niillä on ikää osapuilleen saman verran kuin allekirjoittaneella.

Mutta kun nykyisin ostaa rautakaupasta metallipiikkisen haravan, se röksähtää jo ensimmäisen syksyn rapsutusurakassa. Yleensä ensimmäisenä alkaa liikkua se tukilista, joka pitää piikit harallaan. Toisena syksynä harava on jo täysin rempula: metalliosa heiluu ja tukilistaa pitää kiristää noin kolmen minuutin välein, että työskentely on ylipäänsä mahdollista. Myös piikit alkavat irrota.

Kiukku ja turhauma!

On tunnettua, että elektronisten laitteiden ja kodinkoneiden käyttöikä on nykyisin lähinnä vitsi, jos vertailukohteena ovat vanhemman polven vehkeet. Esimerkiksi meillä on edelleen lujassa käytössä pesukone, joka on nopeasti laskettuna noin 25 vuotta vanha. Mikroaaltouuni ei taida paljon jälkeen jäädä. Luulenpa, etteivät nykypäivän hankinnat tule yltämään samaan. Katkera kokemus on myös osoittanut, että kaksivuotias kannettava tietokone saattaa olla tiensä päässä tai ainakin hyvää vauhtia lähestymässä loppuaan.

Mutta ettei lehtiharavan kaltaista, yksinkertaista tarvekaluakaan voi enää tehdä kestämään käyttöä. Sitä ei ihminen käsitä.

Ajasta irrallaan

Kävin läpi kirjahyllyä ja juutuin lukemaan Eeva Kilven kirjaa Elämän evakkona (WSOY, 1983). Siinä äiti pohti suhdettaan aikuistuneisiin lapsiin:

Kun oli kaikkensa koittanut ja saanut ne aikuisiksi ja luuli, että nyt oli urakka viimeinkin ohi, olisi pitänyt jaksaa ruveta arvostelemaan itseään, havaita mitä virheitä kenenkin kanssa oli tehnyt, kehittyä heidän mukanaan näkemään itsensä kuin sivusta ja olla heidän kanssaan samaa mieltä kaikesta itseään koskevasta. 

Tähän en taida tohtia lisätä mitään.

Mutta asiasta eteenpäin: Kilvestä tuli mieleen, miten hän jossain lehtijutussa - olisiko ollut 80-vuotishaastattelu - totesi katsovansa edelleen maailmaa nuoren tytön silmin. Taisin omalta äidiltäni joskus kysyä, miltä tuntuu, kun elettyjä vuosikymmeniä on takana jo yli seitsemän. Tuntuuko se ikä jossakin? Kuulemma ei ainakaan mielen tasolla; ihan sama ihminen sitä on kuin nuorempanakin.

Vastaavia kommentteja olen kuullut ja lukenut muiltakin. Ja kun itselläkin on jo elämää koettuna muutama vuosikymmen, on kiintoisaa huomata, miten tosiaan on aivan sama ihminen kuin silloin, kun alkoi ensimmäisinä elinvuosinaan tiedostaa ja muistaa asioita. Minuus ei siis ole missään vaiheessa vaihtunut, kuten käärmeellä nahka, vaikka ymmärrys todellisuudesta on kasvanut ja uusia asioita kerrostunut kokemusten varastoon. En tiedä, osaanko selittää tätä likimainkaan selkeästi, mutta ehkä ymmärrätte, mitä tarkoitan.

Luulenkin, että ihmisen sielu - tai tietoisuus, tai minuuden ydin, miksi sitä itse kukin haluaa nimittää - on jollain tapaa ajasta irrallaan. Iätön. Toki ihminen kasvaa ja muuttuu muutenkin kuin ruumiiltaan, mutta varsinainen vanheneminen koskee, niin uskon, vain kehoa ja tietysti esimerkiksi muistisairaiden osalta myös mieltä, tai jonkinlaista todellisuuden hahmottamisen kykyä. Mutta onko se sama kuin tuo minuuden ydin? Epäilen suuresti.

Kuten tunnettua, antiikin kreikkalaisilla oli kaksi käsitettä ajalle, kronos ja kairos. Kronos on lineaarinen (tai sellaiselta tuntuva), mitattava ja määrällinen aika. Kairos taas kuvaa ajan laadullista puolta. Se on läsnäolon ja jonkin oikealla hetkellä tapahtumisen käsite.

Ehkä ihmisen sielu elää kairos-aikaa kehon taipuessa kronoksen kaareen. Tässä mielessä tuntuu loogiselta, että jos jokin osa ihmisolennosta koskettaa ikuisuutta ja siirtyy kenties aikanaan kronoksesta joihinkin toisiin aikaulottuvuuksiin tai ajattomuuteen, tuntemiemme käsitteiden ulottumattomiin, se on juuri tuo iätön, merkillisesti vanhenematon ydinminuus.

Sinulla ei ole sielua. Sinä olet Sielu. Sinulla on ruumis. - C. S Lewis

Kakkosjurtta

Ystävä kysyi taannoin, mikä on hurttajurtan tilanne viitaten tähän jutaamiseemme tukikohdasta toiseen.

Niin. Kun joka tapauksessa vietän enemmän aikaa lähitöissä Joensuussa, asumiskysymykset on pitänyt ottaa pohdintaan. Vanhempien nurkissa ei viitsi alvariinsa pyöriä. Vuokrataso on Joensuussa niin ikään järjetön, minkä lisäksi kolmen koiran kööri hankaloittaa vieraalla asumista.

Niinpä siippa laski osakerahansa ja tuumi, että eiköhän kuitenkin kannata ostaa jokin käyttökuluiltaan edullinen kakkospaikka Joensuun lähiympäristöstä ja maksaa omaa pois korkean vuokran sijaan. Kun tulevaisuudessa luultavasti joudumme siirtämään jurtan kokonaisuudessaan Itä-Suomeen, olisi tukikohta jo valmiina. Jos tai kun sitä ei enää tarvitsisi, sen voisi joko myydä tai laittaa vuokralle. Mahdollisiin ulkomaankomennuksiinkaan kakkosasunto tuskin vaikuttaisi.

Vaikka noin periaatteessa pidän ajatuksesta, että maallisia kiinnityksiä ja omaisuutta olisi mahdollisimman vähän ja nekin tarpeen tulleen mukaan pakattavissa, aikani puntaroituani myönsin, että perin porvarillisessa ehdotuksessa oli järkeä.

Mutta ei meitä taida laumoinemme enää kerrostaloon saada kuin pakon edessä. Rivitalokin on vähän siinä ja siinä. Niinpä perjantaina teimme hartaan vääntämisen jälkeen kaupat liperiläisestä mummonmökistä, jota ympäröi hehtaarin maatilkku, pieni navetta, maakellari ja liuta omenapuita. Matkaa vanhempien kesäpaikalle ja sen myötä Kuorinka-järven rantaan tulee pari kilometriä, mistä epäilemättä koituu erinäisiä synergiaetuja, kuten ajanmukainen kapulatermi kuuluu. Lisäksi eno puolisoineen asuu noin kilometrin päässä.

Vuonna 1956 rakennettu 50 neliön mökki on alun alkaen hyvin tehty ja kohtalaisesti pidetty, tosin riskinsä vanhoissa rakenteissa toki on. Niitä syynäsimme taas kerran rakennustekniikan lähiammattilaisen eli siskoni kanssa sen, minkä ilman sorkkarautaa selville sai. Mutta tuskinpa tuo on ainakaan läpeensä hapan. Ja kaikkein synkimmässä skenaariossakin tontti on hyvä ja halutulla paikalla.

Reilun viikon päästä on - jälleen kerran - luvassa kahden hengen koira-aitatalkoot ja puusavottaa kolmessa paikassa. Sitten katsellaan, miten tämä kuvio lähtee toimimaan.

Koiranpojat varautuvat talveen

Olen aina suhtautunut hieman epäluuloisesti koirien vaatettamiseen. Nelijalkaisillamme on toki ollut sade- ja talviloimet, muttei mitään muita hipleitä. Olen ajatellut, että koiran garderoobin laajentaminen palvelee enemmän ihmisen kuin eläimen tarpeita. Vähän niin kuin sivustakatsojan silmin hurjaksi yltynyt lasten vaatekomeroiden kilpavarustelu lienee enemmän vanhemman kuin lapsen itsensä huvi.

Viime vuosina on kuitenkin tullut aika ajoin tunne, että koiruudet saattaisivat arvostaa lisävillakerrosta. Esimerkiksi viimaisella kevätjäällä kulkiessamme tai talvenkylmää mökkiä lämmittäessämme bedlingtonit ovat olleet vähän viluisia. Niiden turkkihan ei ole kovin arktista sorttia ja me pidämme sen vielä varsin lyhyenä.

Joka tapauksessa tänä syksynä piti hankkia koko laumalle uudet sademanttelit. Tilasin ne mittojen mukaan eräältä bedlingtonharrastajalta. Jälki oli erinomaista.

Samoihin aikoihin kävin paikallislehden juttukeikalla viinijärveläisen trimmaus- ja käsityöyrittäjän luona, joka tekee muun muassa ekologisia koiranpetejä ja neuleita koirille. Hän mainitsi tulevasta "vinttikoiramallistostaan". Sen neuleet sopivat suurta liikkumavaraa tarvitseville koirille, joilla on kapea vyötärö ja syvä rintakehä.

Siitä se ajatus sitten lähti sadeloimitilauksen jälkimainingeissa. Miksipä ei tukisi pienyrittäjää sen sijaan, että vinkuisi käsityötaitoisilta omaisilta taas kerran palvelusta ja työläästi etsisi sopivaa mallia ohjeineen?

Nyt on bedlingtonpojilla mittatilauksena tehdyt villapaidat, jotka sopivat vaikkapa talvimanttelin alle tai lämmittäjiksi sellaisenaan. Äiti halusi kustantaa neuleet koiranpoikien joululahjoina, joten sponsorikin löytyi.

Ferris-lurcher ei vielä saanut neuletta. Sillähän on paksunpuoleinen villapusero omasta takaa; se näyttää olevan usein kuumissaan tavallisessa huoneenlämmössä ja luulen, että brittiherra pärjää pakkasellakin pelkällä tuulenpitävällä talviloimella. Mutta se jää nähtäväksi.

Tämä ei ole maksettu mainos, mutta kiinnostuneille tiedoksi, että neuleyrittäjä on Eveliina Eronen.

Sekin synkkää ja ikävää

Rohanin turnajaisnäytös Tuusulassa.

Väliaikatietoja tiedostojeni kohtalosta: se varmuuskopiolevy osoittautui niin pehmeäksi, ettei siitä saatu laboratoriossa mitään irti. Nyt yritetään kaivella tietoja alkuperäisestä levystä, mutta toiveet eivät ole kovin korkealla.
- Kyllähän se olisi mahdottoman huonoa tuuria, jos saman asiakkaan kaksi levyä osoittautuisivat kelvottomiksi, lohdutteli tiedonpalautusfirman kaveri.

Nii-in.

Allekirjoittaneen ristiksihän on annettu suistokaismainen* elämänasenne, jota voinee kuvata myös joululaulun sanoin hetken kestää elämää ja sekin synkkää ja ikävää. Tätä sisäsyntyistä molliviritystä vastaan taistelen hellittämättä ja yritän vakuutella itselleni, että jokainen elettäväksi suotu päivä on riemun raikkahin aika ja että kaikki järjestyy ja jostain löytyvät voimat - niin itselle kuin muillekin - kantaa ne asiat, joita kannettavaksi tulee. Que sera, sera. Ja niin edelleen.

Luulen, että melankolisesta pohjavireestäni ja toisaalta tietystä rutiinihakuisuudesta johtuu, että siedän huonosti elämän pienempiä epävarmuuksia. Niitä on tänä syksynä ollut ilmassa ehkä keskimääräistä enemmän. Lähinnä kyse on arjen ja asumisen järjestämisestä sekä tietokoneongelmien kaltaisista vastoinkäymisistä. Ei siis mitään suurempia murheita (ainakaan vielä, muistuttaa oitis sisäinen Rapanhapakkoni). Mutta kun jonkinlainen perusstressitaso on korkeahko silloinkin, kun kaikki on järjestyksessä, ei tarvita kummoista turbulenssia, kun Pagistaanissa jo ryntäillään seinille. Hei, tonttu-ukot, hyppikää.

Mutta näillä eväillä mennään taas tovi eteenpäin kohti (vielä) tuntemattomia uhkia ja kamaluuksia.

*Niille, jotka eivät ole lukeneet C. S. Lewisin Narnia-sarjaa, mainittakoon, että suistokaiset (engl. marshwiggle) ovat suomailla asuvia apeita otuksia, joiden pessimismi kykenee kääntämään parhaimmatkin uutiset huonoiksi. Hyvät ajat ovat vain merkki siitä, että synkemmät ovat tulossa.

Kierrätystä brittiläisittäin

Jatkan vielä väljästi edellisen kirjoituksen teemoista. Taisi olla kansanedustaja Oras Tynkkynen, joka joskus linjasi, että ympäristönsuojelun pitäisi olla ihmisille helppoa, hauskaa ja halpaa.

Toisin sanoen ei ole realistista odottaa, että suuret ihmisjoukot aatteen palosta uhraisivat joko mukavuuttaan tai varojaan jonkin abstraktilta ja etäiseltä tuntuvan tavoitteen vuoksi.

Tätä mietin taas, kun veimme farmarin takakontillisen paperia, pahvia, lasia ja säilyketölkkejä kierrätyspisteeseen puolen kilometrin päähän. Että onhan se jonkinmoinen vaiva ensin lajitella ja sitten vielä kuljettaa. Entä autottomat, joilla tulee pisteelle sama matka tai pidempikin?

Englannissahan kierrätys hoituu niin, että talojen pihassa on kolme roskapönttöä: kierrätys-, seka- ja kompostijätteelle kullekin omansa. Kierrätyspänikkään nakataan niin paperit, pahvit, tölkit, lasipullot, peltipurkit kuin valtaosa muovisesta pakkausjätteestäkin. Kierrätysjäte lajitellaan keskitetysti. Kansalaisen tarvitsee huolehtia vain koteihin jaetun, selkeän kierrätysohjeistuksen noudattamisesta ja siitä, että kassit menevät pihalla oikeisiin pönttöihin.

Helppoa se oli, halpaakin kenties - ainakin, jos aika on rahaa - ja hetkittäin jopa hauskaa, kun hoikka sekajätepussi nauratti.

Suomeen palattuani tuskailin monta kertaa, kun muoviset purkit ja kaiken maailman kaukalot piti laittaa sekajätteeseen, kun ne oli tottunut pistämään kierrätykseen. Myös kierrätysjätteen hamstraaminen lavuaarin allaskaappiin ja keittiönnurkan lehtikoppaan keskitettyä kuljetusta odottamaan tökki jonkin aikaa, ennen kuin siihen taas tottui.

Kyytipojalla töihin

Menin tänään siipan kyydissä Helsinkiin. Siinä aamuruuhkassa Hämeenlinnan moottoritiellä lipuessamme tulin kurkkineeksi sivusilmällä autojen matkustajalukuja. Jos nyt luvuista voi puhua, kun lähes kaikissa autoissa istua törötti vain kuljettaja. Ilmeisesti kimppakyyti-ideologia - jota muun muassa Yhdysvalloissa tuetaan tietyin helpotuksin - ei ole ottanut tulta suomalaisten työmatkalaisten parissa.

Täysin järjetöntähän tällainen on.

Mutta joukkoliikenne ei ole sekään kaikkien juttu, niin suositeltavaa kuin sen käyttäminen onkin. On oltava realisti. Jos kotoa on matkaa rautatieasemalle tai rautatieasemalta työpaikalle, kynnys junaan hyppäämiselle kasvaa. Linja-autot ovat usein hitaita ja niidenkin pysäkit voivat olla pyörä-, ratikka- tai paikallisbussimatkan päässä. Vaatii jo vakaumusta sytkytellä pakkasaamuisin kohmeisella fillarilla kuusi kilometriä asemalle ja iltahämärissä takaisin. Liityntäparkkipaikat ovat kuulemma monilla paikkakunnilla niin täynnä, että auton ratissa jo valmiiksi istuessa on sama hurauttaa suoraan työpaikalle.

Edestakaiselle junalipulle välillä Riihimäki-Helsinki tulee hintaa reilu pari kymppiä. Mietimme, eikö osapuilleen samaan hintaan olisi mahdollista järjestää kyytipoika-tyyppisiä kuljetuksia. Ainakin Pohjois-Karjalassa tuolla nimellä ovat liikennöineet pienet reittibussit, jotka hakevat asiakkaat tilauksesta kotoa, vievät heidät asioille ja tuovat asioinnin päätteeksi takaisin.

Jos vaikkapa Riihimäeltä keräiltäisiin kahdeksan hengen pikkubussi täyteen työmatkalaisia ja kuljetettaisiin heidät päivän päätteeksi kotiovilleen, olisi se paljon ekotehokkaampaa kuin yksityisautoilu, vaikkei varsinaisen joukkoliikenteen päästösäästöihin yltäisikään.

Toki kyytipoikayrittäjällä pitäisi olla mielekästä ja tuottavaa tekemistä myös asiakkaiden työpäivän aikana. Mutta luulisi, että tällainen kokeilu olisi järjestettävissä.

Polttopuita ja puolukkaa

Syksyä. Lauman nuorin lienee kaivamassa multaa maakaapelityömaalla.

No niin. Näyttää - siis vasta näyttää - siltä, että ainakin osa tiedostoista saadaan kaivettua levy(i)ltä esiin. Ilmaista se ei kuitenkaan ole.

Tiedonpelastuksiin erikoistuneesta firmasta sanoivat, että kahden kovalevyn särkyminen ilman syytä samalla viikolla on huonoa tuuria, muttei täysin ainutlaatuista. On kuulemma tapahtunut ennenkin.

Tällä välin kävimme Pohjois-Karjalassa muun muassa juhlistamassa enon 70-vuotispäiviä, hakemassa polttopuita ja keräämässä puolukkaa. Allekirjoittanut jäi sinne viikoksi lähitöihin, siippa palasi etelään ja tuli seuraavaksi viikonlopuksi takaisin. Minulla on nyt pitkästä aikaa työnurkkaus yliopistolla, ja jatkossa olisi tarkoitus viettää laitoksen uumenissa aiempaa enemmän aikaa. On siinä omat hyötynsä, lähitöissä käymisessä, jos on etätöissäkin.

Nomadielämä siis jatkuu. Onneksi tuli kesällä ostettua Globe Hopelta jämerä kirjakassi, joka entisessä elämässään oli tiemmä Unkarin armeijan varustesäkki.

Murphyn rinnakkaistodellisuus

Pagistaanissa on näemmä siirrytty johonkin vinksahtaneeseen rinnakkaistodellisuuteen, jossa Murphyn lakien pätemisaste on noussut potenssiin kymmenen.

Eilen sain uuden kannettavan, johon sivumennen sanoen menivät kaikki säästöni. Ei niitä tosin Cambridgen asumiskulujen jälkeen huimasti ollutkaan. Viritettyäni kalliin ja toivottavasti vähän edellistä kestävämmän läppärin käyttökuntoon ryhdyin siirtämään varmuuskopioituja tiedostoja ulkoiselta kovalevyltä koneelle. Varmuuskopiot olin ottanut huhtikuussa (sentään), joten valtaosa särkyneellä levyllä olleesta tiedoista oli tallessa huolimatta muutamista kirvelevistä menetyksistä.

Piti olla.

Vielä viime viikolla moitteettomasti toiminut ulkoinen kovalevy ei käynnistynyt.

Se ei käynnistynyt myöskään siipan kotikoneella. Eikä hänen työkoneellaan. Kokeiltiin toista johtoa. Ei elonmerkkejä.

Älkää nyt sanoko, että olisi kannattanut ottaa varmuuskopioista varmuuskopiot heti, kun kiintolevy meni rikki. Tai että valokuvia olisi kannattanut aika ajoin poltella dvd-levyille. Tai että olisi kannattanut  tutustua pilvipalveluiden mahdollisuuksiin varmuuskopioinnin tukena jo pari vuotta sitten, vaikka ajatus omien tiedostojen levittelystä virtuaaliavaruuteen arveluttikin.

En tällä hetkellä tohdi toivoa suuria tiedonpalautuspalveluilta. Jos työ onnistuu, menee siinä helposti humanistin kuukausipalkka. Jos taas ei, menevät - muun muassa - vuoden työt ja kahden vuoden kuvat.

Viikko ja kaksi kovalevyä. Taidan ryömiä sängyn alle odottamaan paiseruton oireita tai meteoriittia. Molempia ehkä.

Talteen

Pyörittelin eilen käsissäni muuatta tärkeää paperia.
- Mitähän tälle tekisi?
- Laita talteen, kehotti siippa.

Mietin hetken.
- Ei ole.
- Mitä ei ole?
- Taltta.
- Ei ole talsia?
- Ei ole.

Kaksi ikivanhaa kotikansiotani ovat olleet ahtaen täynnä jo muutaman vuoden, joten tärkeät paperini on välivarastoitu erilaisiin nippuihin ja kasoihin. Miehen hyllyssä on kansioita pitkät, siististi numeroidut rivit (osassa tosin lukee hämmentävästi Veronkierto ja kiristys). Hän ehdottikin, että voisi perustaa omiin arkistoihinsa alaosaston "Katin tärkeät paperit". Ilahduin kovasti.

Apropos, vanha kaverini Sandy on taannoin liittynyt ammattijärjestäjien kunniakkaisiin riveihin. Ottakaatte vaarin te kanssakasaajat, joilla ei ole yhtä säntillisiä siippoja henkilökohtaisina avustajina.

Disk read error

Tämän piti olla se viikko, jonka aikana saisin erään tilausartikkelin viimeisteltyä ja pois käsistäni. Ensi viikolla kaavailin siirtyväni taas pääprojektin pariin.

Ihminen päättää, tietotekniikka säätää. Kesken työteliäähkön tiistaipäivän tietokoneeni lävähti pimeäksi ja ilmoitti sitten yksitotisesti: Disk read error.

Disk read error.

Disk read error.

Naapurin bittivelhon tuomio oli karu: kiintolevy oli niin soosina, ettei tiedostojen palautusta edes kannattaisi yrittää. Kuukauden urakoinnilla pelastuisi vain rippeitä.

Koska edellisestä konekriisistä on vaivaiset kaksi vuotta, luottamukseni läppärin suorituskuntoon ja tuleviin yhteisiin vuosiin oli ollut luja. Niin luja, ettei esimerkiksi mainitusta tilausartikkelista ollut varmuuskopiota. Eikä muutamasta muustakaan tekeleestä. Valokuvista menetettiin onneksi vain huhtikuun otokset, kiitos laiskuuteni tyhjentää ja formatoida kameran muistikorttia.

Ei ota ihminen opikseen, ei. On se kumma.

Hyvä puoli asiassa on, että tietojenpalautuksesta säästyneet sataset voi nyt sijoittaa - toivottavasti - himpun verran kestävämpään koneeseen. Sekä johonkin systeemiin, joka ottaa varmuuskopiot automaattisesti, säännöllisesti, lupia kyselemättä.

Kaikki säästynyt aika

Taas kerran Pagistaanissa tultiin pohtineeksi, miten helppoa nykyihmisen elämä on. Tai kaikesta päättäen pitäisi olla.

Pohdinta sai alkunsa kahvimukin ääressä, kun siippa muisteli käyneensä 15-vuotiaana - siis kolmisenkymmentä vuotta sitten - lennokkikerhon ohjaajakurssin Räyskälässä. Räyskälä sijaitsee parinkymmenen kilometrin päässä Riihimäeltä Forssan suuntaan. Joensuusta pääsi Riihimäelle junalla. Sitten oli hypättävä linja-autoon.
- Kuinka tuolloin selvitettiinkään bussikyytien reitit ja aikataulut?
- Käytiin kai Matkahuollossa. Tai ehkä asia selvisi soittamalla?

Ennen - aivan tuokio sitten - aikataulut kyseltiin ja liput ostettiin asemien palveluluukuilta. Ulkomaanmatkat varattiin matkatoimistosta. Opinnäytteet naputettiin kirjoituskoneella (minäkin muistan tehneeni niin vielä lukiossa). Haettiin tietoa tietosanakirjoista. Selattiin kirjastossa pahvisia kortistoja. Tavoiteltiin ihmisiä lankapuhelimella. Kirjoitettiin kirjeitä ja vietiin niitä postiin. Istuttiin pankissa odottamassa omaa vuoroa. Otettiin valokuvia ja vietiin filmi liikkeeseen kehitettäväksi. Kaikki, mitä talouteen ostettiin, oli etsittävä ihan oikeista kaupoista. Hintavertailut oli tehtävä niin ikään jalkapelillä. Jos halusi katsoa jonkin televisio-ohjelman, oli oltava kotona sen lähetysaikaan (videonauhuri tuli meille joskus 1980-luvun viimeisinä vuosina).

Listaa saa jatkaa. Mutta miksi, ihmettelimme, ihmiset tuntuvat olevan kiireisempiä ja stressaantuneempia kuin ikinä, vaikka niin monen asian hoitaminen on nopeutunut ja helpottunut hurjasti? Sellaisen kuvan ainakin saa mediasta ja osin myös omasta tuttavapiiristä. Ja tietysti omasta arjesta. Ei ole muka aikaa siihen tai tuohon.

Mihin kaikki säästynyt aika siis menee? Sosiaaliseen mediaan? Sähköpostien tarkisteluun? Tietokonepeleihin? Television katseluun? Blogien kirjoittamiseen?

Karvakuonot

Uhriksi ei kannattaisi ryhtyä

Olen jostakin syystä miettinyt viime aikoina uhriutumista* tai uhrimentaliteettia. Siis sitä, että ihminen omaksuu uhrin identiteetin asiassa tai toisessa. Joskus siihen on aihetta enemmän, joskus vähemmän - en ota nyt kantaa todella traumatisoiviin asioihin, kuten kidutukseen - mutta yhteistä tapauksille on ihmisen kokemus siitä, että hän on tai on ollut olosuhteiden ja kanssaihmisten voimaton heittopussi.

Kuulun niihin, joiden maailmankäsitykseen ja kuvaan ihmisolennosta kuuluu jonkinlainen mahdollisuus - ellei peräti hienoinen velvoite - henkiseen kasvuun. Tässä valossahan uhrin rooliin juuttuminen on tuhoisaa. Se siirtää vastuun omista tunteista ja tekemisistä jonkun toisen ihmisen tai muun ulkopuolisen tahon kontolle. Menneisiin kärsimyksiin lapsuudesta aikuisuuteen voi vedota aina tarvittaessa ja niillä voi selittää omat ongelmansa tai huonon käytöksensä kerta toisensa jälkeen. Peiliin ei niin sanotusti tarvitse katsoa, ei ainakaan omia tekojaan, virheitään ja ajatuksiaan rehellisesti arvioiden.

On vaikeaa keksiä oikeastaan mitään, mikä lamaannuttaisi kasvamisen mahdollisuudet tehokkaammin. Olisi sama valjastaa taakseen muutaman tonnin kuorma ja yrittää sitten sätkiä eteenpäin.

Lajitovereiden syyttäminen omista solmuista ei ole suositeltavaa silloinkaan, jos uskoo, ettei ihmisenä oleminen juuri eroa kasvupotentiaalin osalta sammalen tai sarvikuonon elontaipaleesta. Oletteko koskaan nähneet elämäänsä tyytyväistä uhria? Katkeruus ei ole kaunista katsottavaa, eikä katkera ihminen taatusti ole onnellinen. Toki voi olla hetkittäin palkitsevaa sääliä itseään ja velloa kokemissaan vääryyksissä, mutta ilo on kovin lyhytaikainen. 

Ja kyllä, omakohtaista kokemusta uhriajattelusta on, joten kyseessä ei ole mikään ulkokohtainen viisastelu. Luulen, että tämä on hyvin tavallinen ja alvariinsa eteen osuva ansa ihmisrievun elämänpolulla, etenkin meidän pessimismiin taipuvaisten märehtijöiden. On kuitenkin rohkaisevaa, miten karmeista kokemuksista ihmiset voivat selvitä katkeroitumatta, tai jos katkeruus on välillä vallan ottanutkin, päästen siitä yli. Se antaa vähän suhteellisuudentajua vähäisemmistä vääryyksistä vikisemiseen.

Kuten sanottu, epäilemättä luonteenpiirteet vaikuttavat asiaan - joku on taipuvaisempi myönteiseen ajatteluun kuin toinen - mutta lopulta suhtautuminen muiden ihmisten tekemisiin ja sanomisiin tai elämän vastoinkäymisiin on oma valinta. Valinnan voi tehdä ennemmin tai myöhemmin (ja oikeastaan sen joutuu tekemään aina uudestaan), mutta sitä ei voi tehdä toisen puolesta kukaan muu.

Anteeksi antaminenkin taitaa nykyisin olla joltisenkin aliarvostettua. Kohde ei siitä luultavasti piittaa - mikä pitää paikkansa myös uhriajattelun osalta; sinänsä harmillista, kun hyvä katkeruus menee hukkaan - mutta omassa päässä se voi olla tärkeä askel pyrittäessä irti siitä turhasta kuormasta, joka estää elämässä eteenpäin menemisen.

* Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen kirjoitus uhriutumisesta käsitteenä löytyy täältä.

Kuva on lainattu täältä.

Umpikujia ja poteroita

Ainakin virtuaalimaailmassa käydään kroonisen kiivaasti kahta rinnakkaista keskustelua, joilla ensi silmäykseltä ei ole juuri yhteistä. Toinen koskee vapaaehtoista lapsettomuutta ja toinen ateismia (linkitän tässä vain joitakin puheenvuoroja tai uutisia, joista pääsee vähän jyvälle joistakin keskustelun viimeaikaisista rönsyistä). 

Mutta yhteisiä piirteitä löytyy kuin löytyykin. Ensinnäkin molemmat teemat kertovat jonkinlaisten normatiivisten elämänodotusten murenemisesta. Varsinainen pakko on toki ollut jo kauan kaukana perheen perustamisesta tai vähintään elämän käännekohtiin liittyvästä kirkossa käymisestä. Yhteiskunnan "mallitarinoissa" ne ovat kuitenkin olleet ja ovat edelleen vahvoilla. Topeliaaninen kolminaisuus - koti, uskonto ja isänmaa - pitää yhä pintansa jonkinlaisena ääneen lausumattomana hyvän elämän mallina.

Tilanne on kuitenkin muuttunut sikäli, että on tullut yhä hyväksytymmäksi puhua ääneen myös muista malleista. Sekä vapaaehtoisen lapsettomuuden että uskonnottomuuden aggressiivisessakin esille tuomisessa lienee kyse normeihin ja odotuksiin kohdistuvasta vastareaktiosta - ja edelleen vastareaktion vastareaktiosta puolustusasemiin joutuneiden tai pikemminkin sellaisiksi itsensä kokevien taholta. 

Unohtamatta tietenkään sitä käytännön näkökohtaa, että virtuaalimaailmassa aiheesta kuin aiheesta voi vääntää jyrkemmin sävyin kuin kukaan ikinä kyläreissulla tuttavien luona kehtaisi. Samanmielistä seuraa löytyy myös helpommin kuin ennen ja joukkovoima vahvistaa omiakin näkemyksiä.

Huomattavin yhdistävä tekijä on minusta kuitenkin se, että molempien aiheiden osalta väitteleminen johtaa väistämättä umpikujaan. Sama pätee toki moniin muihinkin teemoihin, mutta näiden kahden osalta kyse on ehkä keskimääräistä vahvemmin ihmisten tunnekokemuksista ja henkilökohtaisista todellisuuksista. Joku, joka on aina halunnut suuren perheen, ei kykene nahoissaan tuntemaan, millaista on, kun ei koskaan ole kyennyt kuvittelemaan itseään vanhemmaksi. Ja päin vastoin. Joku, jolla on aina ollut intuitiivinen kokemus jostain ihmistä suuremmasta voimasta, ei voi välittää tuota tuntemusta jollekin, joka uskoo vain sellaiseen, joka on tieteen keinoin todennettavissa. Toisaalta se ei häviä järkeilemällä jäljettömiin.

Niin ikään ei voi sanoa, onko lasten hankkiminen tai hankkimattomuus yksiselitteisesti oikein tai väärin. Molemmille valinnoille löytyy eettisesti kestäviä perusteita. Yhtä lailla logiikalla ei voida todistaa korkeamman voiman olemassaoloa sen enempää kuin olemattomuuttakaan.

Silti näistä olemukseltaan avoimeksi jäävistä kysymyksistä väitellään foorumeilla ja kommenttiketjuissa ad infinitum. Jälki on välillä todella rumaa, kuten niin usein nettikeskusteluissa aiheesta riippumatta.

Itsekeskeisyys ja tyhmyys ovat yleisiä lyömäaseita molemmissa keskusteluissa, joskin ensin mainittu kuuluu ehkä enemmän perhediskurssin syyterepertuaariin ja jälkimmäinen uskontovääntöihin. Leimakirves paukkuu. Se, joka tietoisesti jättää lapset hankkimatta, on toki monen mielestä itsekkyyden ruumiillistuma, mutta saman syytöksen voi kohdata myös tulonsiirroilla elävä kotiäiti. Uskovaiset niputetaan itsenäiseen ajatteluun kykenemättömien, satuolentoihin uskovien pölvästien laumaksi, mutta yhtä lailla ateistien väitetään elävän kontiaisten lailla kosmisessa pimeydessä vajavaisen järkensä jumalaksi kohottaen.

Keskusteluja sivusta seuranneena tekisi kuitenkin mieli väittää, että itsekeskeisyydellä sen enempää kuin tyhmyydelläkään ei ole juuri tekemistä keskustelijoiden omien valintojen, moraalin tai älynlahjojen kanssa. Sen sijaan ne kukoistavat niissä mustavalkoisissa asenteissa, joiden mukaan minä olen oikeassa ja minun näkemykseni, valintani ja todellisuuteni edustavat muuttumatonta ja yleispätevää totuutta, jonka ulkopuolella ei ole elämää. Keskustelun motiivina ei suinkaan ole halu oppia ymmärtämään lajitovereiden ajatuksenjuoksua ja kehittää samalla omaa ajatteluaan, vaan into moukaroida muita omalla oletetulla ylivertaisuudella.*

Eivätkä tällaiset asenteet katso lapsilukua sen enempää kuin suhdetta uskontoon. Itseriittoisuuden juoksuhaudoista on tasapuolisen hyvä ampua kaikkia toisin ajattelevia tajuamatta, etteivät omastakaan poterosta avautuvat maisemat järin avarat ole.

*Toki öykkäröinnin taustalla voi olla myös jokin henkilökohtainen trauma tai ylipäänsä syystä tai toisesta nouseva pelko avautua toisenlaisille näkemyksille edes hypoteettisen keskustelun tasolla.

Rutiinieläin

Sataa. Paistaa. Ja sitten taas sataa, vaikka paistaa. Oli helpompaa palata viikonloppuna etelään tihkuisessa pilvisäässä, vaikka tiesikin sateen tuovan sienet tutuille paikoille, niille, jotka taas kerran jäivät taakse.

Istun kotona pölyisessä työhuoneessa - tämäkin pitäisi käydä läpi, ja kaikki nuo kirjat ja paperit - ja koetan kutsua itseäni kokoon. Yksi pala jäi Englantiin, eikä taida sieltä takaisin tulla, toinen harhailee itäsuomalaisten järvien rannoilla ja kolmas tarpoo eksistentiaalisessa rämeessä ajan ja paikan tuolla puolen. Ole tässä nyt sitten.

Mutta rutiinieläimyys auttaa. Kun saan arkirytmin asetettua ja siihen riittävästi unta ja liikuntaa, pääsen miten kuten kiinni päivien kulkuun paikasta riippumatta.

Kyllä se tästä. Kunhan muistaa hengittää ja katsoa ulos. Ikkunasta ja ennen muuta itsestään. Silloin ei niin haittaa, vaikkei aivan koossa olisikaan.  

Ei mitään psykopaatteja

Viime aikoina olen törmännyt usein uutisointiin, jossa puhutaan sivulauseessa autististen henkilöiden epäempaattisuudesta, eli kyvyttömyydestä tunnistaa toisten tunteita ja eläytyä niihin. Tai sitten olen kiinnittänyt enemmän huomiota siihen sen jälkeen, kun minutkin autismin kirjolle - sinne lievään päähän - neuropsykiatrin vankalla arviolla sijoitettiin.

Mutta mistään psykopatiastahan ei suinkaan ole kyse, toisin kuin joistakin median kepeistä heitoista voisi kuvitella. Omia kokemuksiani miettiessäni ja aiheesta tutkijoiden näkemyksiä lukiessani olen tullut tulokseen, että esimerkiksi toisen kärsimykseen eläytyminen voi olla autistisella henkilöllä voimakasta - jopa tuskallisen voimakasta - mutta sen ilmaiseminen ei välttämättä onnistu yleisesti hyväksytyillä tavoilla tai normatiivisten odotusten mukaisesti.

Ehkä empatian kokemista leimaa myös tietynlainen kaoottisuus: tilanteet, joissa niin sanotut neurotyypilliset kokevat usein suurta tunnekuohua, eivät välttämättä saa samanlaista reaktiota aikaan niillä, joilla on pääkopassaan toisenlainen käyttöjärjestelmä. Silloin vaikutelmaksi saattaa jäädä välinpitämättömyys. Toisaalta eläytyminen voi olla jopa suhteettoman vahvaa joissakin muissa tilanteissa, joita moni ei edes huomaa tai ainakaan tiedosta.

Sitä paitsi kaikki olemme ennen muuta yksilöitä, autistisilla piirteillä tai ilman. 

Yhtä kaikki, mielikuvien voimia on valtava; tiedän sen sekä niitä penkovana tutkijana että niitä tuottavana toimittajana. Median vaatimusten mukaisessa asioiden yksinkertaistamisessa on aina vaaransa, olipa aihe mikä hyvänsä. Sillä voidaan muun muassa hankaloittaa niiden elämää, joilla on muutenkin tekemistä pysytellä ympäröivän yhteisön menossa mukana.

Kuin supiaiset

Kyllä Pagistaanissa vielä hengissä ollaan, jos jollakulla on herännyt epäilys. On vain ollut niin kiire lomailla (tai "lomailla" - allekirjoittaneellahan ei virallista lomaa ollut alun alkaenkaan kuin parin viikon verran). Englannissa on käyty - ei sieltä pois näemmä osata olla - ja rysketty Pohjois-Karjalassa kaikenlaista puusavotasta lähtien puuhakkaina kuin supiaiset.

Kuviakaan en ole ehtinyt ladata kameralta koneeseen liki kuukauteen. Ensin mainitulle tuleekin taas työkäyttöä, kun lupauduin tuuraamaan paikallislehdellä kesätoimittajaa päivänä muutamana. Marjoja olisi niin ikään vielä kerättävä ja puu-urakointia jatkettava siviilitöiden lomassa; siippa suuntasi jo etelään oman sorvinsa ääreen, mutta toivon mukaan palajaa vielä viikonlopuksi itään.

Palataan siis yhteen jos toiseenkin asiaan, kunhan ehditään.

Liksomia ja Mantelia

Helsingin Sanomien "Paras romaani" -äänestyksessä esiteltiin tänään viidennen sijan saanut teos, eli Rosa Liksomin Finlandia-palkittu Hytti nro 6 (WSOY, 2011). Sattuipa sopivasti, kun juuri olin kirjan lukenut. Pagistaanhan on kirjallisuusasioissa sikäli takapajula, että palkitut(kin) teokset luetaan vasta sitten, kun ne ovat valuneet kirjaston varausjonoista takaisin hyllyyn, tai osuvat silmiin pokkariversiona matkalukemista kaivatessa.

Liksomin kirjasta pidin yhtä kaikki. Vaikka olin vasta kahdeksanvuotias Neuvostoliitossa käydessäni, ehdin 90-luvun siirtymäkaudella reissata junalla pitkin poikin Venäjää, asuakin siellä yhden syksyn sekä vähän ennen vuosituhannen vaihdetta viettää vielä kuukauden Moskovassa. Niinpä Siperian-junan karheista tunnelmista löytyi paljon tuttua ja lisäksi sellaista, joka oli helppo kuvitella omien kokemustensa jatkeeksi.

Aseman kello löi kolmannen kerran ja juna heilahti liikkeelle. Öljykaupunki nousi hehkuvan kirkkaassa pakkasauringossa leijumaan pelkkinä kerrostalojen kattoina ja lipui hiljalleen yhä korkeammalle, kohti taivaankantta. Juna kiisi ohi kylmenevien neuvostokylien, asutuskeskusten, nimettömien kaupunkien esikartanot jäivät taakse. Kaukaisesta hytistä lipui iskelmämusiikkia.

Kun nyt kirjoista puhe on, mainittakoon myös, että Hilary Mantelin kiitetyn Wolf Hallin yhtä kiitetty jatko-osa Bring Up the Bodies lunasti odotetusti ensimmäisen osan lupaukset. Romaani kuvaa vuoden 1535 tapahtumia kertoen hyytävästi, miten Thomas Cromwell onnistui sompailemaan Anna Boleynin pois kuninkaan uuden mielitietyn Jane Seymourin tieltä (ja saman tien tietysti pois päiviltä). Synkkiä pilviä alkaa kuitenkin kerääntyä myös valtiomies Cromwellin nerokkaan pään päälle.

Siitä, mitä mainitulle päälle lopulta tapahtui, tulee epäilemättä yhtä seikkaperäisesti kertomaan trilogian kolmas osa, jonka ilmestymistä täällä kaunokirjallisella perähikiälläkin jo innolla odotellaan. 

Ferris ja ensimmäinen Suomen-kuukausi

Laumamme uusin jäsen Ferris täyttää piakkoin neljä kuukautta. Niistä viimeisen se on siis viettänyt luonamme suomalaista elämänmenoa ja koiran tapoja opetellen. Lentomatka Heathrow'lta Helsinki-Vantaalle sujui kommelluksitta, vaikka pentu ruumassa joutuikin matkustamaan. Se haukotteli ja oli unisen näköinen, kun kävin hakemassa sen, joten liikoja se tuskin oli stressannut (laitoin muuten Finnairille kiittävää palautetta koiran kanssa reissaamisen sujuvuudesta; kiitokseksi kiitoksista he lähettivät kaksi jäätelökuponkia, mikä oli toki sympaattista).

Myös vanhemmat koirat ottivat tulokkaan vastaan hyvin. Nelijalkaisen lauman johtaja Rocky on alusta alkaen ollut jäyhän suopea - se pitää kurin ja etäisyyden, muttei rähjää turhasta. Muutaman päivän ihmettelyn jälkeen Juri alkoi leikkiä pennun kanssa, minkä jälkeen rauhalliset hetket talossa ovat olleet kortilla. Varsinkin kaksikon hurjat äänitehosteet saattavat vähäisemmät demonit ja muut räyhähenget häpeään. Mutta lohduttaudumme pohtimalla, mihin Ferris puhtinsa purkaisi, jos ei toisen "bedlingtonsedän" kanssa rälläämiseen ja nujuamiseen.

Ikänsä bedlingtoninterriereiden kanssa eläneelle on erityisen mielenkiintoista havainnoida, mitä whippetinpuolikas pakettiin tuo. Kuten vinttikoiranpennut, Ferris on erittäin energinen, jopa hyperaktiivinen - tosin eivät bedlingtoninpennutkaan kauas jälkeen jää. Se hyppää ja kiipeää taitavasti ja on noin nuoreksi pennuksi käsittämättömän nopea. Näköaistiaan se tuntuu käyttävän bedlingtoneja enemmän; pienetkään hyönteiset tai kauempana kulkeva ihminen eivät jää siltä huomaamatta.

Bedlington-whippetin karvastohan on mitä merkillisin. Ei uskoisi, että bedlingtonin kiharan, pehmeän turkin ja whippetin silkkisen karvapeitteen kombinaatiosta tulee karkea, puolipitkä, erittäin säänkestävä turkki. Kuten sinisellä bedlingtoninpennulla, se on aluksi musta, mutta muuttuu vähitellen siniharmaaksi. Karvan laatu ja väri on sama kaikilla ensimmäisen sukupolven risteytyksillä (jotka ovatkin suurimmassa suosiossa juuri hyvän ennustettavuutensa vuoksi). Ferrikselläkin on jo komea, harmaa juurikasvu ja naamassa hassut karvakiehkurat.

Siinä, missä bedlingtoneista ei lähde karvaa kuin harjatessa, "whiplingtonista" irtoaa ainakin nyt pentuiässä hieman hentoa untuvaa, tosin paljon keskivertokoiraa vähemmän.

Vaikka Ferriksen molemmat vanhemmat ovat näyttelylinjaisia, se tuntuu olemukseltaan enemmän metsästyskoiran pennulta kuin bedlingtonimme, vaikkeivät nekään mitään sohvatyynyjä ole. Countryman's Weekly-lehden taannoisessa bedlington-whippetejä käsittelevässä artikkelissa sanotaankin, että "nämä rodut täydentävät toisiaan täydellisesti" viitaten juuri käyttöominaisuuksiin. Myös yhdistelmän fyysistä ja psyykkistä terveyttä kehutaan. Ei ole mikään ihme, että se on vakiinnuttanut paikkansa brittimetsästäjien keskuudessa. 

Vaikka vauhtia riittää, aikuistumisen myötä vinttikoiran rauhallisuus oletettavasti tasoittaa terrierin sähäkkyyttä. Mainitussa artikkelissa todetaan, että toimintatilanteiden ulkopuolella bedlington-whippet lähinnä nukkuu, kiitos whippetin geenien (tosin onhan bedlingtonkin terrierijoukossa rauhallisimmasta päästä). Kiitosta saa myös yhdistelmän sosiaalisuus ja vähäisempi tappeluherkkyys bedlingtoneihin verrattuna. 

Mielenkiinnolla seuraamme, mitä tuleman pitää. Pentu on fiksu ja oppii nopeasti, joten jos intoa riittää, saattaisi esimerkiksi agility olla kokeilemisen arvoinen laji, kun kaneja kuhisevat nummet ovat täällä hieman harvassa. Monet lurcherit ovat pärjänneet siinä varsin hyvin, joskaan terrierin ja vinttikoiran yhdistelmä ei välttämättä ole kaikkein tasaisimmasta päästä, mitä suorituksiin tulee; kaikki lienee kiinni kulloisistakin fiiliksistä ja motivaatiosta.

Luovuudesta

Tähän sosiaalisessa mediassa kiertäneeseen luovan prosessin kuvaukseen ei ole juuri lisättävää. Inspiraation ja työn osuus - punainen ja sininen lohko - ovat joltisenkin tuota luokkaa täälläkin. Niin ikään olen vuosikaudet uskotellut itselleni, että päämäärätön netissä harhailu, nokosten ottaminen ja ahkera jääkaapilla käyminen antavat alitajunnalle mahdollisuuden työstää asioita eteenpäin.

Alitajunta, tuo oikukas ja mystinen sfääri, jolle pitää osata antaa tilaa. Paljon.

Kaikki prosessit, ali- ja ylitajuiset, ovat kyllä nyt niin jumissa kuin olla voivat. Eikä edes kunnon lomaa ole tiedossa tänä(kään) vuonna. Hyvänä puolena mainittakoon (jälleen) lomaltapaluustressiltä välttyminen.

Ajan absoluuttinen kokonaisuus

Aika ajoin tunnen välähdyksenomaisesti, mutta hyvin vahvasti, että aika todella on suhteellista, todellisuuksia on neljästä eteenpäin ties kuinka monta, emmekä me lineaariseen aikakäsitykseen tarrautuvat ihmismyyräreppanat, käsitteiden vangit, ymmärrä kokonaisuudesta - ainakaan vielä - alkeita enempää. Emme siitäkään huolimatta, että olemassaoloamme itsessään määrittää tietoisuuden mysteeri.

Lukiessani professori ja ortodoksipappi Alexander Schmemannin (1921-1983) päiväkirjoja vuosilta 1973-1983 löysin pätkän, joka kuvaa luullakseni samankaltaista metafyysisen oivalluksen hetkeä. Hän kertoo seisseensä parvekkeella Pariisissa eräänä pääsiäislauantaina ja nähneensä, miten auringonvalon heijastus välähti ohi kulkevasta autosta (käännös allekirjoittaneen):

...kaikessa, mitä olen koettanut sanoa tai kirjoittaa, on aina ollut pohjalla sisäinen tarve välittää itselleni ja muille sitä, mikä ilmestyi, mikä valkeni ja paljastui minulle tuossa hetkessä. Tästä puhutaan, kun puhutaan ikuisuudesta. Ikuisuus ei ole ajan vastakohta, vaan ajan absoluuttinen kokonaisuus, sen keräytyminen yhteen, sen palautuminen. Ikuinen elämä ei ole se, mikä alkaa ajallisen elämän jälkeen; se on elämän kokonaisuuden ikuinen läsnäolo.

Moraalista paheksuntaa ja häpeän stigma

Ystäväni ja kollegani Ville Kivimäki väitteli eilen Turussa, Åbo Akademissa, suomalaisten sotilaiden psyykkisistä häiriöistä jatkosodan aikana. Väitöskirjan nimi on Battled Nerves: Finnish Soldiers' War Experience, Trauma, and Military Psychiatry, 1941-44. Väitöstiedote löytyy täältä.

Väitös meni hienosti, eikä kukaan muuta odottanutkaan; väittelijän lahjakkuus ja omistautuneisuus ovat vuosikausia olleet hyvin tutkijayhteisön tiedossa. Kirjaa olen vasta pikaisesti selaillut, mutta kuten vastaväittäjä totesi, se on monella tapaa käänteentekevä teos. Väitöstiedotteen lopussa tiivistyy se, miksi aihe on tärkeä tutkimuskohde; se nostaa esiin sen universaalin, yleisinhimillisen kokemusten ja kärsimysten kirjon, jonka olemassaolosta sodan kokeneet - ja sen jälkeen syntyneet - ovat kyllä tienneet, mutta josta on pitkälti vaiettu.

Sotilaiden kuolema ja fyysiset haavoittumiset voitiin esittää miehisen sankarillisuuden ja uhrivalmiuden ilmentyminä. Sen sijaan sodasta johtuneet psyykkiset murtumiset uhkasivat jäädä sodan väkivallan tyhjiksi symboleiksi, joilla ei ollut muuta sisältöä kuin itse mielettömyys. Psyykkisiin häiriöihin liittyi moraalista paheksuntaa ja häpeän stigma - niiden olemassaolo pyrittiin myös kieltämään, marginalisoimaan ja erottamaan itse sotakokemuksesta. Toisen maailmansodan mieleltään järkkyneitä sotilaita on ollut vaikea sisällyttää kansalliseen historiankirjoitukseen aina näihin päiviin saakka. 

Väitöskirjasta ilmestyy myös suomenkielinen versio. Keskustelua se tulee epäilemättä herättämään ja hyvä niin. Mielenkiintoista kyllä, kuulemma itse sodan kokeneet ovat suhtautuneet tutkimukseen myönteisesti ja jopa helpottuneina: vihdoinkin näistä puhutaan. Kriittisiä ääniä on kuulunut lähinnä sieltä, missä syystä tai toisesta halutaan säilyttää kiiltokuvamainen sankarimyytti suomalaisesta sotilaasta - myytti, joka epäilemättä on ollut monelle raskas kantaa.

West Highland Way kera haggiksen ja haamujen

Pari sanaa siitä Skotlannin-retkestä, josta tuntuu olevan jo ikuisuus (kuvien katselu kyllä herätti välittömän kaipuun Brittein saarille). Koska aikaa oli vähänlaisesti, päätimme hyödyntää valmista ja suunnata yhdelle saaren tunnetuimmista pitkän matkan vaellusreiteistä. West Highland Way on kaikkiaan 154 kilometrin pituinen reitti, joka kulkee Glasgow'sta Fort Williamiin. Me kuitenkin lyhensimme matkaa hieman alle 90 kilometriin menemällä bussilla Inverarnaniin ja jalkautumalla vasta sieltä seuraavana aamuna.

Ratkaisu oli sikäli hauska, että vietimme yön 1700-luvun alussa perustetussa Drovers' Inn-majatalossa. Se on tosiaan töröttänyt tien vieressä karjanajajien ja muiden kulkijoiden ilona 300 vuotta, mitä kelpasi pohdiskella pintin ja haggisannoksen* äärellä tunnelmallisessa pubissa. Saimme viimeisen vapaana olevan huoneen, jossa kertomusten mukaan kummitteli, mutta haamut lienevät olleet laillamme lomalla, koska yöllä meitä häiritsivät vain vanhoja ikkunoita rumputtavat tuulenpuuskat.

En nyt selvitä reitin etenemistä sen yksityiskohtaisemmin, mutta mainittakoon, että kumpuilevat nummimaisemat olivat komeita ja muistuttivat vuoroin Suomen Lappia, vuoroin Pohjois-Norjaa. Väylä oli melkein koko matkan vähän liiankin hyvä - meillä oli vuoristovaellukseen tarkoitetut, jäykkäpohjaiset kengät, jotka eivät kovapohjaisella tiellä olleet mikään mukavin ratkaisu. Reputkin olivat keskivertoa painavammat, koska raahasimme mukana paitsi leiriytymisvälineitä, myös muutaman kilon verran kiipeilyrompetta.

Tämän tyyppinen reitti onkin ehdottomasti parhaimmillaan kuljettaessa pehmeissä, lenkkitossutyyppisissä vaelluskengissä pikkurepun kanssa. Tosin silloin yöpymismahdollisuudet ovat rajatummat ja majapaikat pitää varata ainakin sesongin aikana etukäteen. Me saatoimme laittaa teltan pystyyn joko leirintäalueelle tai maastoon; toisin kuin Englannissa, Skotlannissa luontoon leiriytyminen on pääsääntöisesti luvallista, kunhan sen tekee siivosti.

Ne kiipeilyroinat olivat mukana, koska kaavailimme Fort Williamiin ehätettyämme kokeilla Ben Nevisille kiipeämistä mäen pohjoispuolelta. Varsinainen turistireitti ei houkutellut; se on pitkä, loiva ja hyvin monotoninen taival, jolla on järjettömän paljon väkeä. Mutta takaovelle päästyämme totesimme osin odotetusti, että harjanteilla oli vielä liikaa lunta turvalliseen kapuamiseen - sentään olimme jo jättäneet jääraudat ja -hakut matkasta! Siispä palasimme kaupunkiin juomaan lisää olutta, maistelemaan viskiä ja syömään haggista.

Skotlannissa retkeily jäi kyllä hampaankoloon sikäli, että sinne on vielä palattava. Esimerkiksi Glen Coen alue on mainio kohde niin päiväpatikointiin kuin kiipeilyynkin.

*Skotlantilainen perinneruoka, joka paistetaan lampaan mahalaukussa. Täytteenä on kauraryynejä, lampaan maksaa, keuhkoa, sydäntä sekä ihraa, sipulia, mausteita ja suolaa. Mahdottoman maukasta.

Raahattu

Hivenen masentavana tietona ilmoitettakoon, että Pagistaanin jurtta on raahattu taas Cambridgen akateemisten riemujen ja havisevan historian keskeltä Kanta-Hämeen savipeltojen kupeeseen. Kirjaimellisesti raahattu. Lontoon metro- ja junaverkoston läpi sompailtavaa tavaraa kertyi yli sata kiloa: kaksi isoa rinkkaa, yksi suuri kiipeilykassi, kaksi pienempää reppua ja koirankuljetuskoppa, joka tosin kulki mukana tyhjänä pisimmän tetsueen ajan.

Kelpo siippani kunnostautui ottamalla kantoonsa parhaimmillaan noin 80 kiloa - jättikassi selkään, yksi rinkka eteen ja yksi reppu käteen. Metron liukuportaissa ehdin jo pelätä varhaista leskeytymistä, kun kuli huolestuttavasti huojui näkemättä rinkan takaa eteensä. 

Olisi toki auttanut asiaa, jos mukana ei olisi ollut kahta rinkallista retkeily- ja kiipeilyvarusteita. Kaikki rompe ei siis suinkaan ollut minun Englannissa tarvitsemaani tai sieltä hankkimaani tavaraa - no, toki mies oli jo edellisellä reissullaan kotiuttanut kirjojani 23 kilon verran. Mutta halusimme itsepäisesti tehdä samalla reissulla Skotlannin-retken, mistä lisää piakkoin.

Huomenna lähden hakemaan koiranpoikia kotiin Itä-Suomesta vanhempien hoidosta. Poloiset eivät tiedä, mikä niitä odottaa. Jokin, jolla on terävät naskalihampaat, kova ääni, vinttikoiran pitkät koivet ja pentumaisen paljon energiaa.

Hyvät perustelut

Ferris noin kahdeksanviikkoisena. Kuva on kasvattajan, Tish Curranin ottama.

- Kaksi sitoo joka tapauksessa siinä missä kolmekin. Ja jossain vaiheessa se kolmas olisi kuitenkin taas hankittava.

Nämä eivät ole minun sanojani, uskokaa tai älkää. Ne lausahti koira-aiheisessa keskustelussa rakas siippani, joka on siis kahdeksan kuukautta hoitanut kahta koiraa, kolmea akvaariota, kasveja sekä sisällä että ulkona ja lisäksi tietysti vielä taloa lumi- ja pihatöineen.

Vähemmästäkin pääparka pehmenee.

Mutta oikeastaan pääasiallinen syymme hankkia juuri nyt jalkaan kolmas karvainen pallo - vaikka kahdessakin on sinällään riittävästi varsinkin hoitopaikkoja etsiessä - on se, ettei Suomesta löydy sellaista nelijalkaista, johon lopulta pohdinnoissamme päädyimme.

Laumamme vahvistukseksi on siis tulossa peribrittiläinen lurcher, eli tässä tapauksessa bedlingtoninterrierin ja whippetin sekoitus. Tämän suuntaisiahan uhkailin jo alkuvuodesta. Moni pitää meitä varmasti umpihulluina, kun lähdemme vasiten raahaamaan Englannista sekarotuista koiranpentua - miksei saman tien muulin varsaa! - mutta tälle on hyvät perustelut. Siis meidän mielestämme hyvät.

Bedlingtoninterrieri - jollaisen tuontia tietysti jokunen kasvattaja minulta kyseli - on Englannissa pitkälti eriytynyt käyttö- ja näyttelylinjaisiin, jotka eivät juuri ole tekemisissä toistensa kanssa. Jälkimmäiset ovat rekisterissä, ensin mainitut harvoin. Rekisterissä olevien osalta tuonti ei juuri suomalaista geenipohjaa laajentaisi, koska samat geenit kuulemma pyörivät jo suomalaisissa, ruotsalaisissa ja englantilaisissa koirissa (en ole myöskään perehtynyt nykytilanteeseen tarpeeksi osatakseni tehdä parhaan mahdollisen valinnan).

Käyttökoirasta taas ei olisi jalostusmielessä iloa, koska se ei ole rekisterissä, ja siihen on hyvin saatettu sekoittaa esimerkiksi lakelandinterrieriä.

Sitä paitsi liki 40 vuoden bedlingtonkokemuksen jälkeen allekirjoittanutta kiinnostaa kovasti "kokeilla" jotakin muuta (ei sillä, että hyvää olisi sinällään tarvetta vaihtaa). Vinttikoiraharkinnoista unelmarotuni skotlanninhirvikoira putosi pois, koska se on auttamattoman lyhytikäinen. On kovin surullista, jos koira on jo seitsenvuotiaana vanhus. Greyhoundilla on puolestaan hyvin ohut nahka ja ne ovat muutenkin tapaturma-alttiita. Myös kokoero bedlingtoneihin on suuri ja lisää onnettomuusriskiä kaikkien juostessa täyttä vauhtia. Whippet olisi periaatteessa mukava, mutta silläkin on ohut turkki ja nahka.

Bedligton-whippet-lurcher on mainittuja vinttikoiria maastokelpoisempi turkkinsa ja kestävyyttä lisäävän terrieriperimänsä vuoksi. Se on myös potentiaalisesti terve yhdistelmä, jos - kuten tässä tapauksessa - vanhemmat on testattu. Tietysti koskaan ei tiedä, mitä eteen tulee*. Se ei ole myöskään mikään satunnainen roturisteytys tai muodin oikku, vaan pikemminkin vankasti vakiintunut tyyppi. Ja itse asiassa whiplington näyttää minikokoiselta skotlanninhirvikoiralta, mikä ei suinkaan ole huono asia.

En halua juosta koiranäyttelyissä, ellei ole "pakko", eikä minusta ole kasvattajaksi, vaikka kurssin olen käynytkin. Vastuu painaisi aivan liikaa. Sekarotuisen hankkimiselle ei siis ole harrastustenkaan puolesta mitään estettä. Sääli vain, ettei Suomessa ole lurchereille omia ratajuoksuja, kuten Englannissa!

Sattui niin sopivasti, että erittäin hyvämaineisella kasvattajalla oli maaliskuussa syntynyt pentue, josta hän paikallisesta jonotuslistasta huolimatta lupautui luovuttamaan pennun kauas pohjoiseen. Kävimme tapaamassa kasvattajaa ja pesuetta paikan päällä ja sovimme, että täältä lähtiessämme käymme kaappaamassa sirutetun, rokotetun ja lemmikkipassilla varustetun pennun matkaan. Toivon mukaan kaikki menee hyvin ja Ferris pääsee kommelluksitta aloittamaan elämänsä Suomen oletettavasti ensimmäisenä tyyppinsä edustajana.

*Terveysasioiden vierestä: on tietysti täysin mahdollista, että kaverissa yhdistyvät somasti vinttikoiran koulutettavuus ja terrierin itsepäisyys; geeneistähän ei koskaan tiedä.

Kokemisesta ja kokemisen havainnoinnista

Palaan vielä C. S. Lewisiin, jonka teosten lukemista lämpimästi suosittelen kaltaisilleni vähemmän sofistikoiduille maallikkopähkijöille; ne ovat paitsi kirkkaan analyyttistä ajatuksenjuoksun raportointia, myös varsin hauskoja brittiläisen kuivakkaalla tavalla. Toki Lewisin filosofisemmisessa teoksissa kulkee punaisena lankana hänen tiensä ateistista kristityksi (jota muun muassa J. R. R. Tolkien omalta osaltaan pyrki vauhdittamaan), joten jos asetelma lähtökohtaisesti tökkii, saattaa lukukokemusta sävyttää ärtymys. Mutta tämä kirjoitukseni ei nyt sinällään liity uskonasioihin.

Eräässä kirjassaan Lewis kertoo filosofi Samuel Alexanderilta saamastaan oivalluksesta: kokeminen ja kokemisen havainnointi sulkevat aina toisensa pois. Ihminen ei voi samanaikaisesti tuntea jotakin tunnetta ja analysoida sitä. Nämä kaksi voivat tosin vaihdella nopeaan tahtiin, mutta se ei ole sama asia.

Heureka.

Tästä tuli mieleen kaksi asiaa. Ahdistuksen ja masennuksen itsehoidossa usein neuvotaan, että mielentila kannattaa pyrkiä "ulkoistamaan" ja tarkastelemaan sitä jonakin itsestä irrallisena ilmiönä. Tämähän perustuu juuri mainittuun havaintoon: analysointi sulkee kokemisen pois. Kun ihminen oppii havainnoimaan tunnetilojaan, tahdoton vellominen niiden armoilla vähenee väistämättä. Sama pätee suuttumiseen, loukkaantumiseen, pelkäämiseen tai mihin tahansa reaktioon tai tunteeseen, joka hallitsemattomana aiheuttaa henkilölle stressiä ja ahdistusta.

Tällä on kuitenkin myös kääntöpuolensa. Paljon puhutaan "nykyhetkessä elämisestä". Nykyisin trenditerminä taitaa olla mindfulness, eli jonkinlainen tietoinen läsnäolo. Olen miettinyt, miksi se on minulle - ja varmasti monelle muullekin - niin vaikeaa; kuriton mieli karkaa väkisin laukkaamaan joko menneeseen tai tulevaan tai muuten vain retuamaan asiasta toiseen, sitten takertumaan johonkin huolenjyvään ja pilaamaan koko fiiliksen.

Väitän, että edellä kuvattu mekanismi toimii tässä yhtä lailla. Kun ihminen yrittää keskittyä nauttimaan hetkestä - semminkin, jos hän tiedostaa jonkin tietyn hetken erityisesti nauttimisen arvoiseksi vaikkapa sen puitteiden tai ainutlaatuisuuden puolesta - nautinto ja ilo karkaavat väistämättä käsistä. Ne eivät mitenkään mahdu samaan hetkeen tuon yrittämisen kanssa. Tämän turhauttavan paradoksin myös Lewis omalta osaltaan huomasi.

Mikä siis ratkaisuksi? Tässä ajaudutaan jo astetta metafyysisemmille vesille, mutta asiaa mietittyäni totesin, että ainakin allekirjoittaneella hetkeen tarttuminen onnistuu silloin harvoin, kun olen tavalla tai toisella päässyt karkuun huomiota kärttävää egoani; kun unohdan toviksi itseni kokonaan ja siirryn johonkin kepeämpään olotilaan, osaksi kokonaisuutta. Tähän on monta polkua. Jokainen tietänee omansa.

Tosin oletan, että monilta hetkessä eläminen käy luonnostaan. Heidän ei tarvitse koskaan miettiä koko asiaa. He vain elävät. Mutta joillekin meistä itsetarkkailu ja omien - ja usein myös toisten - tunnetilojen analysointi on kuin tietokoneessa aina taustalla rouskuttava prosessi, jonka katkaiseminen on vaikeaa. Silloin voi auttaa, jos huomaa juuri liian yrittämisen olevan ongelman ydin.

Kunhan sitä(kään) ei juutu liiaksi pohtimaan.

Screwtapen kirjeet

Olen suuresti nauttien lukenut C. S. Lewisin (1898-1963) kirjaa The Screwtape Letters. Letters from a Senior to a Junior Devil. Lewishan on tunnettu paitsi kirjailijana ja kirjallisuudentutkijana, myös filosofina ja teologina - joskaan viimeksi mainittuun hänellä ei ollut varsinaista koulutusta.

Vuonna 1942 ilmestyneessä kirjassa siis Screwtape-niminen piru kirjoittaa Wormwood-veljenpojalleen ohjeita ihmisten käsittelyyn. Lewis pistää parastaan mustan huumorin saralla ja osoittaa rahkeensa - sanoisinko - pirullisen hyvänä ihmistuntijana.

Tässä pikaisesti kääntämässäni pätkässä Screwtape opastaa Wormwoodia, miten "potilaan" ja tämän äidin keskinäisiä suhteita voi sorkkia huonompaan suuntaan (tämä ei tokikaan ole mikään äitienpäivän kannanotto).

Kun kaksi ihmistä on elänyt saman katon alla vuosikaudet, käy yleensä niin, että molemmilla on äänensävyjä ja ilmeitä, joita toinen pitää liki sietämättömän ärsyttävinä. Työstä tätä eteenpäin. Tuo potilaasi tietoisuuteen hänen äitinsä tietty kulmakarvojen kohotus, jota hän oppi inhoamaan jo lapsena ja anna hänen pohtia tämän inhoamisen syvyyttä. Anna hänen olettaa, että äiti tietää ilmeensä ärsyttävyyden ja käyttää sitä nimenomaan ärsyttääkseen - jos teet työsi hyvin, potilas ei ymmärrä olettamuksensa äärimmäistä epätodennäköisyyttä. Äläkä tietenkään anna hänen epäillä, että hänellä itsellään olisi vastaavia äänensävyjä ja ilmeitä, jotka yhtä lailla ärsyttävät hänen äitiään. Koska hän ei voi nähdä tai kuulla itseään, tämä on helposti hoidettu.

Sivistyneessä elämänmenossa kotoinen viha ilmaistaan yleensä sanomalla asioita, jotka vaikuttaisivat sangen harmittomilta paperilla (sanat itsessään eivät ole loukkaavia), mutta äänensävy tai sanomisen hetki on sellainen, että ne ovat melkein kuin lyönti kasvoihin. Pitääksesi tätä peliä yllä sinun ja Glubosen* tulee huolehtia siitä, että molemmat näistä typeryksistä harjoittavat eräänlaista kaksinaismoralismia. Potilaasi tulee vaatia, että hänen sanomisensa otetaan sellaisina kuin ne ovat samalla, kun hän itse tulkitsee yliherkästi kaikki äitinsä sanomiset niin äänensävyn, viitekehyksen kuin epäiltyjen tarkoitusperienkin osalta. Äitiä tulee kannustaa toimimaan samoin poikansa kanssa. Näin jokainen riita päättyy siihen, että kumpikin on vakuuttunut, tai ainakin melkein vakuuttunut, omasta viattomuudestaan. Tiedäthän: "Kysyin häneltä ainoastaan, koska on päivällinen, ja hän sai raivokohtauksen". Kun tämä tapa on vakiinnutettu, teillä on käsissänne ilahduttava tilanne, jossa ihminen sanoo asioita yksinomaan loukatakseen, mutta kokee toisen loukkaantumisen vääryytenä itseään kohtaan.

*Glubose on piru, joka on "vastuussa" kyseisestä äidistä.

Jota ei koskaan ole luvattu

Miksi kuormittaa itseään asialla, jota kutsutaan elinajanodotteeksi? Mitä merkitystä yksilölle on tuollaisilla tilastoilla? Pitäisikö minun murehtia päivien kiintiöstä, jota minulla ei koskaan ole ollut ja jota ei minulle ole koskaan luvattu? Täytyisikö minun vetää yli elämäni kuluneet päivät, aivan kuin vähentäisin tätä kuvitteellista varastoa? Ei, päin vastoin, lisään jokaisen päivän elettyjen päivien aarteistooni. Ja päivä päivältä aarteeni kasvaa, ei vähene. 

- Robert Brault

Oma huoli huomisesta alkoi tuntua taas joltisenkin nololta, kun tänään yhdeltä istumalta luin suomalaisystävän lainaksi lykkäämän, paljon puhutun kirjan Paljain jaloin, jonka kirjoittajan hän oli itse tuntenut. Kyseessä on "dokumenttiromaani", kertojanaan 28-vuotiaana luusyöpään kuollut lääketieteen opiskelija Laura Save. Rehellisesti, analyyttisesti ja paikoin mustalla huumorilla Save kuvaa karmeaa matkaansa, jonka kansiin päätymistä hän ei ehtinyt itse nähdä. 

Epäröin tuokion kirjan lukemista - en uskalla tällä haavaa hirveästi keikuttaa mentaalista venettäni - mutta turhaan. Nuorempana olisin varmasti ahdistunut sydänjuuriani myöten, mutta nyt, kaikessa sen vääjäämättömyydessä ja tuskallisuudessa, koin kertomuksesta kuultavan läpi jotain valoisaa ja kirkasta.

Jotain, joka syntyy siitä, kun ihminen - vaikka sitten pakon edessä, viimeiseen asti vastaan pantuaan - hyväksyy sen, mitä hänelle on tapahtunut ja tapahtuva.

Meillä oli jokin aika sitten koulussa vanhuspsykiatriaa, josta välittömästi innostuin oikein kovasti. Luulen, että se osaltaan johtuu siitä, että asia on minulle ajankohtainen. Elän oman elämäni vanhuutta ja käyn läpi samoja asioita kuin vanhukset: kropan raihnaistumista, sairastamista, kuoleman läheisyyttä, elämästä ja asioista luopumista. Minusta on tullut vanhus! --- Koko maailman mittakaavassa tämä vähän lyhyempikin elämäni taitaa olla sieltä parhaimmasta päästä.

Niin ikään käydessäni toissapäivänä lounaalla laitoksen johtajan kanssa hän kertoi opiskelijastaan, joka viime vuonna kuoli syöpään täytettyään 22 vuotta. Poika oli kuulemma viimeiseen asti - kuten Laura Savekin - opiskellut jaksamisensa mukaan, vaikka oli ollut täysin tietoinen tulevasta. "Kenties ystävistäni tulee parempia ihmisiä minun kuolemani ansiosta", hän oli vitsaillut. 

Klishee tai ei, tämän kun muistaisi: jokainen eletty päivä on lahja, ei meille luvattu oikeus tai itsestään selvyys. Ja kuten edellisessä tekstissäni toista klisheetä mukaillen totesin, meillä on aina vain nykyhetki - menneisyyttä ei saa takaisin, eikä tulevaisuudesta ole takeita.

Henkistä siirtymää

Täysiverihevosten kuvat ovat kansallisesta siittolasta Newmarketista.

Enää kolmisen viikkoa jäljellä ennen Suomeen paluuta. Huomaan käyväni jo levottomaksi ja tavallistakin melankolisemmaksi, kuten aina muutosten edellä; tekeväni henkistä siirtymää. Vaikka pitäisi elää hetkessä ja nauttia kaikesta niin pitkään kuin voi - eihän meillä ihmispoloilla ole muuta kuin katoava nykyhetki - mietin jo paluuta ja sen myötä odottavia järjestelyjä ja päätöksiä.

On jollain tapaa helpompaa elää tilanteessa, jonka tietää tilapäiseksi. Ainakin, jos on varustettu pääkopalla, joka jatkuvasti ja pyytämättä pähkii ja problematisoi kaikkea mahdollista ja mahdotontakin. Välitilassa kelluessaan voi tavallaan ottaa lomaa omasta kaoottisesta mielestään - ajatella toki kaikenlaista, mutta unohtaa hetkeksi sen pohtimisen, pitäisikö juuri nyt olla jossain muualla tekemässä jotain muuta ja onko ylipäänsä menossa elämässään oikeaan suuntaan, mikä se sitten onkin. Voi ajatella, että hoidetaan tämä ensin ja katsotaan sitten; nyt tiedetään ainakin reitti seuraavalle rastille, jossa otetaan kompassilla taas uusi suunta.

Se "sitten" vain tapaa tulla vastaan kerta toisensa jälkeen.

Tännekin voisi kyllä jäädä. Historiatyöläiselle, joka rakastaa ulkoilmaelämää, koiria ja hevosia, on vaikea keksiä virikkeellisempää asuinmaata. Siipalle täällä riittäisi kallioita kiivettäväksi ja vanhoja lentokoneita ihailtavaksi. Toki lunta, metsiä ja omaa kieltä on ja olisi hurja ikävä, mutta voisin kuvitella asuvani täällä enemmän tai vähemmän pysyvästi, jos käytännön kuviot järjestyisivät sellaisiksi, että ratkaisujensa kanssa voisi elää edes jossain määrin levollisin mielin (siis sikäli, kuin se tällä piuhoituksella on mahdollista). Ja se on paljon sanottu.

Mutta Suomeen täältä nyt kuitenkin ollaan tulossa reppu selässä ja koiranpentu kainalossa. Sitä ennen suuntaamme vielä siipan kanssa Skotlannin Ylämaille patikoimaan. Siihenkin on pari viikkoa aikaa, joten koetan elää Englannin lempeänvihreää alkukesää kaikilla aisteilla ja tulevaisuuteen luottaen - tai ainakin kovasti yrittäen.