Tänään Aamulehdessä kerrottiin kansainvälisestä käytöstutkimuksesta, jonka mukaan suomalaisten kohteliaisuus jää reippaasti alle keskitason. Tutkimus oli tehty 35 maassa, ja siinä testattiin kansalaisten käyttäytymistä kolmella tavalla. Ensimmäinen oli valmius pitää toiselle ovea auki, toinen myyjän ja asiakkaan kohtaaminen ja kolmas lavastettu tilanne, jossa kokeiltiin, millainen on ihmisten alttius auttaa pudonneiden papereiden kokoamisessa.
Amerikkalaisten kohteliaisuus punnittiin kaikkein korkeimmaksi. Perää pitivät intialaiset.
Mitenkään tulosta puolustelematta jutusta tuli oitis mieleen kohteliaisuus-käsitteen kulttuurisidonnaisuus ja moniselitteisyys. Miten kohteliaisuus tutkimuksessa määriteltiin? Voiko kymmenien maiden asukkaiden käyttäytymistä todella verrata keskenään edes noin yksinkertaisissa tilanteissa? Mikä oli tutkimuksen tekijöiden oma kulttuuritausta?
Esimerkiksi voi nostaa vaikkapa sen, miten myyjä kohtelee asiakasta. Yhdysvalloissa käydessä huomio kiinnittyy aurinkoisiin asiakaspalvelijoihin, jotka heti asiakkaan tullessa sisään väläyttävät valloittavan hymyn ja kysyvät iloisesti "how are you today"? Suomalaista moinen iholle tulo saattaa hämmentää semminkin, kun kysymykseen ei tietenkään edes odoteta vastausta (miksi ihmeessä myyjää kiinnostaisi, särkeekö vieraalla ihmisellä päätä, tai onko tällä töissä murheita). Monesti palveluhenkisyys voi myös olla näennäistä, ulkoa opittuja kulttuurikoodeja, jolloin oikeasti kiperissä tilanteissa kohteliaisuus rapisee nopeasti.
Keskivertosuomalainen on oppinut, että on kohteliasta olla tuppautumatta ja puuttumatta muiden asioihin. Esimerkiksi hyökkääminen keräämään ventovieraan pudonneita papereita voi suomalaisesta tuntua tungettelulta.
- Sehän saattaa ajatella, että haluan urkkia hänen papereitaan. Tiedä miten salaisia ne ovat. Parempi, kun ei puutu koko asiaan.
Niinpä kuvatunlaiseen tilanteeseen joutunut suomalainen mutisee "hupsis" tai "oho", haroo muutaman avuttoman liikkeen papereiden suuntaan ja jatkaa sitten hämillään matkaansa miettien, olisiko sittenkin pitänyt tehdä jotakin toisin.
Kävin taannoisella idänreissulla mielenkiintoisen keskustelun matkanjohtajamme kanssa, joka on oman taustansa myötä saanut sisäistää sekä venäläisen että suomalaisen kulttuurinormiston. Hän kertoi venäläisten oppaiden olevan usein hämmennyksissään siitä, että suomalaiset kuuntelevat heitä hiirenhiljaa.
- Eikö heitä lainkaan kiinnosta, mitä kerron? Teenkö jotakin väärin, he kyselevät.
Kysehän ei suinkaan ole siitä. Päin vastoin. Suomalaiset osoittavat kiinnostuksensa nimenomaan kuuntelemalla keskeyttämättä. Kysymykset, jos niitä ilmaantuu, esitetään vasta myöhemmin, ja silloinkin mieluiten oppaalle kahden kesken (kysymyshän voi olla niin sanotusti tyhmä, jolloin on olemassa julkisen nolatuksi tulemisen vaara). Väärinymmärrys syntyy, koska monissa muissa kulttuureissa kiinnostus kerrottuun ilmaistaan kyselemällä, elehtimällä ja ääntelemällä. Suomalaisesta moinen eläytyminen tuntuisi omituiselta ja - epäkohteliaalta.
Samaa vaiteliaisuutta ovat muuten ihmetelleet monet ulkomaalaiset luennoitsijat, kunnes ovat oppineet suomalaiselle kulttuurille ominaisen kuuntelukäyttäytymisen salat. Hiljaisuudella osoitetaan paitsi kiinnostusta, myös kunnioitusta puhujan tietämystä ja auktoriteettia kohtaan.
Mitä tutkimuksessa ilmenneeseen epäkohteliaisuuteen tulee, se voi usein olla pikemminkin kömpelöä käytöstä, jossa henkilö on saattanut muutamassa sekunnissa käydä neuroottisen sisäisen painin pohtien, onko epäkohteliaampaa tehdä jotakin kuin jättää tekemättä. Oma lukunsa on aito itsekkyys ja kyvyttömyys tai haluttomuus ottaa muita huomioon. Sitä löytyy jokaisen kulttuurin edustajista. Sitä on myös huomattavasti vaikeampi tutkia, koska se voi yhdistyä ulkoisesti moitteettomaan ja silkoiseen käytökseen.
9 kommenttia:
Juuri samoja asioita mietin lukiessani Aamulehden juttua. Jos näkisin ne jonkun pudonneet paperit maassa, saattaisin kyllä hyvinkin siinä hetkessä pitää kohteliaimpana olla sekaantumatta. Näin yhtenä esimerkkitapauksena.
- Laura
Minä taas kiinnitin huomiota siihen, että tutkimuksen oli teettänyt Kalutut Palat - maailman suurin väärän tiedon levittäjä, fiksua esittävä hömppälehti.
Laura, sama täällä - tilanteet kun tulevat usein eteen nopeasti, ja vasta jälkikäteen ehtii miettiä, olisiko voinut toimia paremminkin.
Miira, aivan. Puhumattakaan lehden amerikkalaissävytteisyydestä. Tutkimuksen lähtökohdat kuulostivat kyllä yhtä kaikki oudoilta, olipa teettäjä mikä taho tahansa.
Ottamatta kantaa uutisointiin tai tutkimuslähteeseen voinen mielipiteenäni ja kokemuksenani sanoa, että me suomalaiset emme osaa tai kehtaa=viitsi olla kohteliaita muille emmekä toisillemme. Junat, bussit, metro, raitsikat, lentokoneet, laivat, maantie...kaikkialla, missä tavalliset ihmiset liikkuvat tulee alakuloinen olo, jos miettii, miten täällä toisiamme kohdellaan. Kaupallisen maailman opittu kohteliaisuus ei mielestäni kuulu samaan kategoriaan, olipa se minkämuotoista tahansa. Se kuuluu ammatillisuuteen ja siitä maksetaan. Arvostan korkealle aidon kohteliaisuuden, kun sellaista kohtaan! Niin - ja itsestä se aina lähtee...
Jormanen, osasyy kritiikittömyyteen voi olla kiire - pitää tuottaa tekstiä ehtimättä prosessoida sitä omilla aivoilla. Ei silti, että se olisi mikään hyväksyttävä tekosyy.
Ellinoora, sanopa muuta. Jokin kummallinen asennelukko siinä on; uskoisin liittyvän sen toisaalta tuohon kehtaamiseen/tohtimiseen ja toisaalta silkkaan piittaamattomuuteen.
Ensin mainittu syy - sinällään ehkä viattomampi - johtaa pahimmillaan siihen, että suljetaan silmät toisten hädältä ja isoiltakin epäkohdilta muiden asioihin puuttumisen pelossa. Tahallinen piittaamattomuus taas liittyy minusta jonkinlaiseen kovuuden, menestymisen ja itsekkään oman edun ajamisen ihannointiin, joka ainakin tuntuu lisääntyneen. Pelottavaa.
Kohteliaisuus on todella erilaista eri maissa. Kävin aikoinani parikin kertaa Lontoossa, ja minua raivostutti, kun aina, kun avasin kartan ja rupesin tutkimaan sitä kadulla, joku pöllähti viereen kyselemään, voiko hän auttaa. Minä vain tarkistin reittiäni, mitä hittoa siinä vieraat kyselemään. Jos halusin apua, minä pyysin.
Sitten menin Pariisiin. Siellä kukaan ei tyrkyttänyt apua ennen pyytämistä. Muistan naisen, jonka kengänkorka tarttui tuuletusritilään. Ihmiset vain katselivat vierestä ja kulkivat ohi. Sitten nainen pyysi apua, joa kohta oli ympärillä 3-4 ihmistä, jota irroittivat kenkää jalasta ja ritilästä ja tukivat naista olkapäästä.
Suomessa luultavasti mentäisiin ohi, koska se on nolo tilanne ja kyseinen henkilö häpeäisi silmät päästään, jos hänet näkyvästi havaittaisiin
Samanlaisia huomioita muistan minäkin syksyltä, jonka asuin aikanaan Englannissa. Toisaalta avuliaisuus oli viehättävää, mutta toisaalta sitä alkoi jo käydä vainoharhaiseksi - esimerkiksi karttaansa meni tarkistamaan jonnekin, jossa yksikään auttavainen britti ei toimenpidettä huomaa...
Mitä Pariisin-kokemukseesi tulee, tuota juuri tarkoitin; usein kohteliaisuudeksi katsotaan se, ettei olla huomaavinaan toisen kiusallista tilannetta. Vasta selkeä avunpyyntö herättää ihmiset toimimaan.
Samaan kiinnitin minäkin huomiota! Se, mikä täällä on kohteliasta huomaavaisuutta, on toisaalla törkeää.
Kuulin uutisen radiosta, missä aihetta puittiin kahden toimittajan johdolla enemmänkin. Sen ymmärrän vielä jotenkin, että lehti saattaa julkaista pikku-uutisia käsittelemättöminä ja purkeskelemattomina, mutta se ihmetyttää, miten radiotoimittajatkaan eivät puuttuneet "tutkimuksen" humpuukiluonteeseen sanallakaan. Sanottiin vain, että "kansainvälisen tutkimuksen mukaan suomalaiset ovat epäkohteliaita"... Hohhoijaa.
Tuntuu, että mediat suoltavat nykyään tällaisi viihdyttäviä ja popularisoituja "uutisia", joilla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa yhä enemmän ja enemmän. Valtalehtien on mentävä mukaan samaan, sillä ei muuten lukijamäärät pienenevät. Toivottavasti kuitenkin tavallisella lukijalla ja kuulojalla on jotakin omaa kritiikkiä ja ajattelutaitoa, kaikkea lukemaansa ei tarvitse pureskelematta uskoa!
"Toivottavasti kuitenkin tavallisella lukijalla ja kuulojalla on jotakin omaa kritiikkiä ja ajattelutaitoa, kaikkea lukemaansa ei tarvitse pureskelematta uskoa!"
Siihen kai ns. medialukutaidon opettamisella pyritään. Suomalaisissa lienee kuitenkin syvässä "mustaa valkoisella"-ajattelu: kun se oli lehdessä, se on enemmän tai vähemmän totta. Meillä on totuttu luottamaan tiedotusvälineisiin kukaties enemmän kuin maissa, joissa ne ovat olleet näkyvämmin vallanpitäjien tai tiettyjen ryhmien äänitorvena (ovathan ne sitä olleet toki täälläkin).
Lähetä kommentti