Vihaan

Vuoden verran pääkaupunkiseudulla asuttuani voin jo sanoa, että jos - toivottavasti kun - täältä tie joskus pois vie, en usko kaipaavani takaisin. On myös hetkiä, jolloin rehellisesti vihaan asumista Suomen täyteen ahdetuimmassa kolkassa. Ne liittyvät useimmiten liikenteeseen ja autoiluun. Käytän julkisia aina kun voin, mutta esimerkiksi eläinlääkärireissu Espoon toiselta laidalta toiselle on käytännössä tehtävä autolla.

Niinpä sitä voi löytää itsensä kahdeksalta aamulla ajamassa tukkoista Länsiväylää väärään suuntaan, eli kohti Helsingin keskustaa (älkää kysykö, miten siinä niin kävi - olen käynyt Suomenojalla ennenkin, ja Leppävaarasta sinne ajaminen lienee yksi helpoimmista autoilullisista tehtävistä näillä main). Tuulilasin läpi ei näe juuri mitään sumuna lentävän, lasiin ja pyyhkimiin tauhkaantuvan p...an ja pimeyden takia. Äreä automassa vyöryy vääjäämättä kohti Ruoholahtea ja Kamppia. Aika eläinlääkärille on vajaan kymmenen minuutin kuluttua. Hetken mietin, auttaisiko itkeminen, mutta päätän kiroilun olevan terapeuttisempaa.

Pääsen lopulta perille yli varttitunnin myöhässä, vaikka lähdin kotoa taatusti hyvissä ajoin. Kyllä, onnistuin ajamaan harhaan vielä toisenkin kerran (aplodit voisivat olla tässä paikallaan). Töytään sisään pyydellen vuolaasti anteeksi. Onneksi karvainen yliassistentti - huomatkaa virkanimikkeen muutos - huolitaan sisään. Se saa rauhoituspiikin ja jää valkotakkien hoiviin kroonikkokorviensa ja hampaidensa rassausta varten.

Rauhoituspiikki olisi voinut olla paikallaan eräille muillekin. En sitten kuitenkaan viitsinyt pyytää.