Huiputusyrityksiä

Tänään perjantaina Pagistaanin kaksijalkainen kansa askaroi huiputusyritysten parissa kukin tahollaan. Urosvahvistus on Alaskassa ja koettaa huiputtaa Denalin. Minä olen Joensuussa ja yritän huiputtaa tentaattorin uskomaan, että pystyn kuuden vuoden tauon jälkeen sukeltamaan sujuvasti sivuaineeni teoreettisiin paradigmoihin.

Käsitykseni on, että ensinmainittu on valmistautunut omaan yritykseensä paremmin. Ainakin toivon niin.

Täällä Joen kaupungissa alakoululaiset kokoontuvat taas Laulurinteelle laulamaan alkavan kesän ja päättyvän kouluvuoden kunniaksi. Itse ehdin päästä riemusta osalliseksi vain kerran; käytäntö taisi alkaa, kun olin kuudennella luokalla. Äitini sen sijaan paimensi oppilaitaan monena vuonna joukkotapahtumassa, jota hän muistelee lähes yhtä suurella lämmöllä ja kaiholla kuin luokkaretkiäkin.

Ne ovat ne bussikuljetukset, luulen. Opettajat rakastavat niitä. Varsinkin pitkiä sellaisia.

Ei sitä voi tietää

Aika ajoin olen ihmetellyt yritysten nimiä, jotka ovat mitä otollisimpia täkyjä tahallisille tai tahattomille väärinluennoille ja vitsikkäille väännöksille. Viime päivinä silmiin ovat osuneet ainakin Rakennusvire ja Pekan pikapaino.

Kunniallisia nimiä ja aivan varmasti kelpo yrityksiä, en minä sillä.

Mutta kaipa se on sama asia kuin rakastavien vanhempien lapselleen valitsema kaunis nimi, josta luovat luokkatoverit oitis keksivät jonkin rivon tai muuten kiusaannuttavan muunnoksen. Ei sitä vain voi aina tietää. Tai tulla ajatelleeksi.

Olen kummastellut taas kerran myös sitä, eivätkö nokkoset polta koirien kirsuja. Ilmeisesti eivät, päätellen laantumattomasta innosta työntyä nokkospöheikköjä haistelemaan.

Ennusmerkit ovat hyvät

Helsingin Sanomissa kerrottiin, että Lempäälän Ideapark on vastoin odotuksia hyödyttänyt myös lähiseudun yrittäjiä. Silmään pisti tämä lausunto:

"Hämeenlinnassa oli tyhjiä liiketiloja vielä pari vuotta sitten, mutta nyt liikepaikkoihin on jo usean yrittäjän jono. 'Kun kirppikset väistyvät keskustasta, ennusmerkit ovat hyvät', Ari Räsänen Kehityskeskus Hämeestä sanoo."

Kyllähän minä ymmärrän, mistä tuossa on kyse, mutta kummastelen kovasti ajatusta, että kirppikset eivät elinvoimaiseen kaupunkikeskustaan kuuluisi.

Voi meidän jakomielistä yhteiskuntaamme ja sen kehittäjiä: eläkää ekologisesti ja kierrättäkää, kylläkyllä, kunhan ostatte tauotta uutta tavaraa ja viette rahanne oikeisiin liikkeisiin talouskasvun pitämiseksi hyvässä nosteessa.

Siellä kiikkuu oravainen

Palatessani koirien kanssa varhaiselta aamulenkiltä huomioni kiinnittyi jonkin matkan päässä vilistävään, mattomaiseen muodostelmaan. Lähempänä se paljastui kuuden oravanpoikasen pesueeksi.

Siinä katsellessamme säksättävä ja päämäärättömästi sykyilevä joukkio alkoi kiivetä - yhä tiiviissä muodostelmassa - suureen tervaleppään. Oravien eteneminen herätti suurta huolta sekä pikkutikassa (jonka bongasin ensimmäistä kertaa näiltä kulmilta) että räkättirastaassa, jotka yksissä tuumin koettivat häätää pesärosvonalkuja pois. Koska poikue jatkoi hyökkäyksistä piittaamatta sekasortoista matkaansa ylös lehvästöön, en nähnyt, miten draama päättyi.

Eikä tietenkään ollut kameraa mukana.

Eilen Helsingin Sanomissa oli juttu oravien tihutöistä Seurasaaren museorakennuksissa. Ne repivät museotekstiilejä pesätarpeikseen ja tekevät selvää jopa pärekatoista. Mukana oli työntekijöiden vetoomus oravien ruokkimisen lopettamiseksi; helpot pähkinäthän ne ovat oravalaumat paikalle houkuttaneet.

Me ihmiset olemme totta vieköön epäjohdonmukaisia. Ensin opetamme villieläimet lokeista karhuihin helpoille eväille joko tarkoituksella tai kiinnostavia jätevuoria tuottamalla. Opin mentyä perille odotettua paremmin alamme kuorossa syyttää ruokavieraitamme häiriköiksi ja vaatia yhteiskunnalta toimenpiteitä.

Ajatelkaapa, jos toimisimme samoin illalliselle kutsumiemme tuttavien kanssa.

Pärjää vielä aivan hyvin

Jupperissa, Nummitien varrella kasvava 30-metrinen tammi on Espoon luontokohteet-julkaisun mukaan yksi Espoon korkeimmista. Tien yli kauniisti kaareutuvalla, rauhoitetulla puulla on ikää noin 150 vuotta.

Kävin tänään pyöräilemässä Espoon Pitkäjärven ympäri ja ihailin kauniita, vanhoja taloja ja pihapiirejä järven itärannalla. Näinpä sen kuuluisan Linnaisten kartanonkin, jonka nimi saa yhä aikaan kauhuromanttisia väristyksiä selkäpiissä. Tosin olin lapsena kovin pettynyt, kun Topeliuksen kertomuksessa - ja Valentin Vaalan ohjaamassa elokuvassa - kummittelijaksi paljastuikin salakäytäviä pitkin hiippaillut mummo eikä oikea aave. Mikä antikliimaksi!

Toivottavasti en nyt pilannut keneltäkään yllätystä.

Apropos pyöräily, olen jo pari vuotta käynyt jaakobinpainia uuden polkupyörän hankkimisen tiimoilta. Nykyinen seitsenvaihteinen, jämäkkä hybridipyörä on ollut minulla viisitoista vuotta, ja olen ollut siihen enemmän kuin tyytyväinen. Tosiasia kuitenkin on, että se alkaa olla eläkekunnossa. Öljyttynä ja huollettunakin se ronksuu, raksuttaa, vongahtelee ja rusahtelee. Uskollinen ratsuni myös vingurtaa hieman muistona lehdenjakovuosista, jolloin kuljetin sen sarvissa kahta painavaa lehtilaukkua ja tarakalla yhtä (nykyään jakajilla näyttää olevan vetokärryt; pullamössösukupolvi!).

Kun käytin pyörää viimeksi huollossa, minua valistettiin, että suurehko remontti olisi pian tarpeen. Hinta-arvio uusine osineen liikkui samoissa lukemissa kuin uuden pyörän hinta. Tänä keväänä taloutemme teknisimmin suuntautunut osapuoli teki pyörälleni kotihuollon ja varoitti, että edessä saattaa olla ongelmia; osat alkavat olla jo niin kuluneita.
- Se kestää sen minkä se kestää. Se voi hajota huomenna tai kolmen vuoden päästä, hän arvioi minun jupistessani lausunnon turhauttavasta, joskin ymmärrettävästä ympäripyöreydestä.

Jos ajelisin vain kotikulmilla kauppa- tai työmatkoja, voisin hyvin pitää pyörän niin sanotusti loppuun. Mutta kesäaikaan intoudun usein polkemaan monen kymmenen kilometrin lenkkejä, tai tekemään vielä pidempiä retkiä. Ajatus liftaamisesta kotiin joltakin bussiyhteyksien takana olevalta syrjäkylältä ei oikein houkuta.

Uuden pyörän hankkiminen arveluttaa kuitenkin kahdesta syystä. Ensinnäkin retki- tai hybridipyörä on keskihintaisenakin tyyris hankinta. En tarvitse enkä tahdo kallista huippupyörää, mutta haluan vuosia kestävän kumppanin, jonka kanssa pystyy taittamaan matkaa sujuvasti muuallakin kuin kaupungin tasaisilla pyöräteillä. Toisekseen kiusaannun ajatuksesta, että ostaisin rehvakkaasti uuden kulkupelin, vaikka entiselläkin pärjää vielä aivan hyvin.

Pärjää sen minkä pärjää. Ehkä tämän kesän, ehkä kolme seuraavaakin. Tai sitten pyörä leviää täysin palvelleena alta viikon päästä veivatessani jossain pöpelikössä kaatosateessa kolmenkymmenen kilometrin päässä kotoa.

Sanokaa minun sanoneen, tämä jahkaminen ei lopu, ennen kuin mainittu skenaario on lopulta toteutunut.

Kahdesta pahasta pienempi

Pihakalliolla - tai sillä, mitä siitä on vielä jäljellä - käy sellainen vipinä, että kohta taitaa paukkua taas. Lounasaikaan luulin jo jotain räjäytetyn, mutta se olikin mikroaaltouunissa pyörivä korvasienikeittoni. Lauloin tiskatessani niin kovaa, että paikallistin äänen aivan vikasuuntaan.

Räjäytykset ovat osoittautuneet dramaattisuudestaan huolimatta melko harmittomiksi, jos niitä vertaa kehätyömaan muihin lieveilmiöihin. Tiehallinnossa on valittu kahdesta pahasta pienempi ja päätetty uhrata lähitaloissa asuvien yöunet liikenteen sujuvuuden nimissä: ajokaistojen sulkemista vaativat työt tehdään yöaikaan. Muutamana peräkkäisenä yönä olen herännyt vähän väliä metalliseen kalkkeeseen ja ääneen, joka kuulostaa asfaltin raastamiselta jollakin suurella ja äänekkäällä laitteella. Yötyöt aloitetaan puoliltaöin ja lopetetaan neljältä. Sitten on tunnin siunattu hiljaisuus, kunnes ryske alkaa uudestaan aamuviideltä. Korvatulpista ei ole juuri apua, koska äänet ovat joko kovia ja teräviä tai matalia runkoääniä (sitä paitsi en saa tulppia pysymään korvissani, vaikka mitä tekisin; pitäisi kai kokeilla sinitarraa tai märkää vessapaperia).

Onneksi päiväsaikaan on sattunut pieniä, mukavia asioita, jotka yhdessä kahvin ja mukitolkulla litkityn yerba maten kanssa pitävät allekirjoittaneen edes osapuilleen hereillä ja hyväntuulisena. Eilen tuli lyhyt ja rätisevä satelliittipuhelu Denalin Basin Campista, jossa kaikki oli kuulemma hyvin. Tänään uimahallissa takanani jonottanut, tuntematon nuorimies lahjoitti minulle lehdestä leikkaamansa ilmaislipun, kun kassalla ei ollut antaa setelistäni kolikoita takaisin.
- Ota nyt vain, kun minulla on näitä useampia.

Aamulla koiriemme kasvattajalta tuli viesti, että viime yönä taloon oli syntynyt kolme narttupentua ja yksi uros. Serkkutyttö miehineen taitaa vihdoin saada kauan kaipaamansa bedlingtoninpennun. Sekin nosti hyvän mielen saldoa lopuksi päivää.

Kohtalon ivaa

Hevosten ja koirien kanssa rymytessä on oppinut ainakin sen, että suunnitelmat on tehty muutettaviksi sekä sen, ettei eläimen hyvinvoinnista tingitä. Koskaan.

Aioin lähteä huomenna koiranpojan kanssa pienelle metsäretkelle Nuuksioon testatakseni sekä urosvahvistuksen yhden hengen telttaa että Rockyn suhtautumista teltassa nukkumiseen. Vanhemman assistentin olin jo sopinut vieväni omaa koiranpentua odottelevalle serkkutytölle hoitoon.

Koiranpoika on kuitenkin köhinyt ja aivastellut viime päivinä siihen malliin, että patikoinnin sijasta taitaa olla viisaampaa levätä. Kohdistan epäilevän katseeni viikonlopun koiranäyttelyihin: joko sieltä tarttui mukaan pöpö, johon kennelyskärokote ei pure, tai sitten koiranpoika vain vilustui sunnuntain räntä- ja raesateessa. Lentsut kun eivät ole ihmisten yksinoikeus. Kuumetta ei onneksi ole, eikä muita yleisoireita.

Riskejä en kuitenkaan viitsi ottaa, kun itsekin jättäisin - kantapään kautta oppia haettuani - rehkimisen yskäisenä väliin. Metsään pääsee aina (mutta silti tietysti harmittaa, kun sinne ei pääse juuri nyt).

Kohtalon ivaa: sen kerran kun allekirjoittanut ei ole flunssassa, koira on!

Jumalauta, meitä ammutaan

Lukiessani artikkelia olohuoneen sohvalla näin silmäkulmastani, että aivan ikkunan alla touhuttiin kovasti jotakin. Eilisen aikana siihen oli jo ilmaantunut punainen työmaa-aita, ja toissa viikolla asunnoissa kierrettiin tarkistamassa seinien halkeamat ja jakamassa vaahtomuovituppeloita tietokoneiden ja muiden herkkien laitteiden alle. Myös pihakallio oli nyljetty kaivurilla paljaaksi.

Kun hoksasin, että kalliolle oli levitetty paksuja kumimattoja ja kypäräpäiset miehet vetäytyivät kauemmaksi huitomaan toisilleen jotakin, ehdin juuri siepata pöydältä kameran ennen varoituspiippauksen alkamista. Koiraparat saivat elämänsä herätyksen - onneksi ne eivät ole ainakaan vielä paukkuarkoja - ja minä muuten vain hyppysätkyn, vaikka jysäystä tiesin odottaakin.

Kuva ikkunanpuitteineen antaa aika hyvän käsityksen tuon kirotun kehätyömaan sijainnista suhteessa residenssiimme. Asumme siis keskellä sotatoimialuetta. Jos tätä jatkuu tarpeeksi kauan, lainaan lankomiehen vanhan sotilaskypärän ja isän ilmakon ja alan ampua takaisin. Tai sitten humanistina tyydyn huutelemaan herjauksia ja sinkoamaan parvekkeelta koirien kakkapusseja, joita voisikin oikeastaan ryhtyä keräämään varastoon asemasodan varalta.

Tolloonnun

Viime päivinä mieleen on noussut kerran jos toisenkin legendaarisen piirtäjäneron Gary Larsonin erään piirroksen teksti: "Full moon, empty head." Kuvassa onttopäisen näköinen kaveri katsoa killittää kuuta typerä virne naamallaan. Se ei edes kuulu Larsonin parhaisiin, mutta vainoaa minua sitkeästi (tänään taitaa muuten ollakin täysikuu, että sikäli).

Lisättyäni vähitellen kierroksia väikkärin kanssa minulle on käynyt kuin ylikuormitetulle tietokoneelle: muisti ei riitä, joten suuri osa prosesseista tahmaa ja takkuilee jatkuvasti. Normaalioloissakin nolottava organisointikyvyttömyyteni nousee viidenteen potenssiin, kun kaikki ponnistukset on suunnattava urakan koossa pitämiseen ja eteenpäin viemiseen.

Niinpä joudun kohtelemaan itseäni kuin viisivuotiasta ja pitämään tiukasti kiinni päiväohjelmasta etenkin nyt, kun huomattavasti minua järjestelmällisempi asuinkumppani on poissa. Ruokailu-, ulkoilu- ja nukkumaanmenoajoista ei ole varaa tinkiä yhtään, tai tapahtuu kauheita. Samaten sotkut on siivottava, pyykit laskostettava, tiskit tiskattava ja laskut maksettava saman tien. Asioiden tietoinen lykkääminen on Pagistaanissa julistettu poikkeustilan vuoksi laittomaksi.

Kuupan kuormitusta lisää vielä se, että joudun iltaisin lukemaan hartiavoimin tenttiin (ne kulttuuriantropologian syventävät opinnot olisi voinut suorittaa alta pois aiemminkin, mutta minkäs teet).

Sitä ikään kuin luulisi, että opintojen myötä ymmärrys asioista kasvaisi ja hengen viljavainiot tuleentuisivat kullanhohtoisiksi akateemisen auringon lämmössä, mutta minulle taitaa tällä menolla käydä päin vastoin. Tolloonnun vielä entisestänikin. Ja jos oikein huonosti käy, päänsisäiset peltoni tuottavat pulskien tähkien sijaan silkkaa juolavehnää ja torajyviä.

- - -

Ensi perjantaina Juttutuvassa on muuten luvassa Folkswagenin taattua joensuulais-karjalais-venäläistä menoa. Pagistaan suosittelee lämpimästi, vaikka näillä näkymin näyttääkin siltä, että säiden salliessa allekirjoittanut karkaa kapakan sijaan koiraseurassa metsään lisämuistia lataamaan.

Janoiseksi tiedetty

Palatessani kotiin viikon poissaolon jälkeen huomasin harmikseni, että keittiön ikkunalaudalla majaileva basilika oli nääntynyt vedenpuutteeseen. Olisi sittenkin pitänyt istuttaa janoiseksi tiedetty yrtti altakasteluruukkuun! Rutikuiva kasviparka vaikutti kiistämättömän hengettömältä, mutta päätin vielä kastella sen perusteellisesti ikään kuin katumusharjoituksena.

Kah, vain kolmessa tunnissa basilika oli vironnut aivan entiselleen. Eikä se edes näyttänyt kovin kaunaiselta.

Pagistaanissa iloitaan paitsi yrtin ylösnousemuksesta, myös korvasienistä, jotka ystävä lykkäsi eilen mukaan pistäytyessäni matkan varrella katsomassa heidän kahdeksanviikkoista mäyräkoiranpentuaan. Tänään on siis luvassa sienikeittoa - ja lämpimiä ajatuksia Denalin Basin Campin suuntaan, jossa urosvahvistus telttailee rapsakassa 25 asteen pakkasessa ja lusikoi kissanmuonaa alumiinipussista kylki kyljessä muiden partaturilaiden kanssa. Huvinsa kullakin.

Esiintyy reippaasti

Koiranpoika kävi tänään ensimmäisessä näyttelyssään hakemassa ykköset ja arvion:

"Vielä aivan kesken kehityksen oleva nuori uros. Pään ja rungon tulee vahvistua. Erittäin hyvä pigmentti. Hyvin kulmautuneet raajat. Hyvä selän kaari. Oikean laatuinen turkki tulossa. Esiintyy reippaasti. Terveet liikkeet. Tarvitsee aikaa."

Allekirjoittanuthan ei ole koskaan ollut erityisen innostunut koiranäyttelyistä. Niihin - kuten koko rotukoira-ajatteluun - liittyy niin paljon sellaisia asenteita ja toimintatapoja, joilla ei tunnu olevan juuri tekemistä eläinrakkauden sen enempää kuin terveen järjenkään kanssa. Mikäli kuitenkin hyväksytään koirarotujen olemassaolo ylipäänsä, jonkinlainen kontrolli on tarpeen, jos pyrkimyksenä on terveiden, elämäänsä tyytyväisten ja rodunomaisten (sic!) koirien saattaminen maailmaan.

Ja onhan bedlingtoninterrierikin mainio pakkaus historioineen kaikkineen.

Siinä mielessä näyttelyillä on paikkansa kasvattajien työn ja tulevan jalostusaineksen (sic!) arvioinnissa. Niinpä minäkin olen alistunut kohtalooni ja valmistautunut kuljettamaan koiranpoikaa näyttelyissä sen, minkä tarve vaatii. Onneksi se tuntuu nauttivan touhusta.

Ei vain voi olla miettimättä kerta toisensa jälkeen, kuinka suurelle osalle ihmiskuntaa näytettäisiin lisääntymisasioissa vihreää valoa, jos meidän rakennettamme, luonteesta puhumattakaan, alettaisiin siivilöidä yhtä tiukalla seulalla.

Huvitus muuttuu kylmänväreiksi aina, kun muistaa, että sitäkin on toki yritetty tehdä.

Elämänratkaisuna

Lähitöissä ollessani pistäydyn aika ajoin pihan toisella puolella kirjastossa selaamassa erästä kirjallisuudentutkimukseen liittyvää hakuteossarjaa. Joka kerran minua hymyilyttää sarjan vieressä oleva kirja. Sen nimi on Kirjan kirjoittaminen naisen elämänratkaisuna, kirjoittaja Pirkko Siltala.

Ei siinä muuten mitään, mutta kun tuo kirja on hirmuisen iso ja hirmuisen paksu. Sellainen sylissä kannettava järkäle.

Se nyt vain on niin riemastuttavaa.

Tunnustellen ja varovasti

Etelä-Suomessa vihreys kuohuu ylenpalttisena yli äyräidensä, mutta Pohjois-Karjalassa kevät tekee tuloaan tapansa mukaan tunnustellen ja varovasti. Puiden vihreä on hentoa ja räntäkuurot jäähdyttävät jo ennestään koleaa ilmaa. Anoppikokelas kertoi, että Nurmeksessa koivut eivät ole vielä edes hiirenkorvalla, ja jäät Pielisestä lähtivät vasta äsken.

Suomi on pitkä maa.

Sain tänään perusteellisten verikokeiden tulokset. Lukuun ottamatta tätä talven kuudetta flunssaa olen - kuten yleisen vointini perusteella arvelinkin - terve kuin pukki (miksi muuten pukkien ajatellaan olevan erityisen terveitä?). Ei tulehduksia, ei allergioita, ei kilpirauhasongelmia, anemiaa, kohonnutta verensokeria saati keliakiaa. Kokeisiin kaiken varalta passittaneen lääkärin mukaan kuulun siihen epäonniseen kansanosaan, jonka vastustuskyky kuluneen talven tauteja kohtaan on ollut jostain syystä tavallista huonompi.

Meitä on ollut yllättävän paljon, kuulemma. Nyt saisi kyllä jo riittää, vaikka toki tunnen asiaankuuluvaa kiitollisuutta siitä, ettei taustalla ole mitään keljumpaa vaivaa.

Kaikki tämä

Veloenan tavoin on pakko hihkua, että satakielet laulavat taas, mustikka ja keto-orvokit kukkivat jo, kielojen lehtirullat alkavat aueta ja saniaiset oieta kevätkippuraltaan. Kaikki tämä kerralla, ja vielä tuomien tuoksu.

Juuri tähän aikaan vuodesta koen näemmä kiihkeän pikaromanssin nykyisen asuinseutuni kanssa, vaikka muulloin lähinnä siedämme toisiamme. En saa tarpeekseni lehdoista, joiden multavat polut vievät päivä päivältä tuuheammiksi käyvien lehtiholvien alle.

Lisäsin aiheeseen sopivan kuvan äskeiseltä iltalenkiltä.

Myötäkarvaan

Flunssaista eloa piristi tänään kelpo asiakaspalvelusta viestinyt postipaketti (jonka perille saaminen oli joltinenkin haaste, kun piinatut keuhkoparat tuntuivat hajoavan riekaleiksi jo varttitunnin hissuttelukävelyn jälkeen). Olin joitakin viikkoja sitten ostanut sinänsä mainioita soijasuikaleita, jotka ohjeiden mukaan keitettyinä muuttuivatkin kokkareiseksi puuroksi. Maussa ei ollut vikaa, mutta rakenne oli lievästi sanottuna omituinen.

Lettupannu-blogin kommenteista kävi sitten ilmi, että saman valmistajan suikaleet olivat aiheuttaneet päänvaivaa muillekin. Niinpä rohkaistuin ottamaan ystävälliseen sävyyn yhteyttä maahantuojaan, jolta tuli oitis vastaus. Siinä pahoiteltiin asiaa ja selitettiin, että kyseinen soijaerä oli tilattu koemielessä eri toimittajalta kuin tavallisesti, ja että siitä valmistetut suikaleet olivat osoittautunut liian nopeasti hajoaviksi. Lisäksi luvattiin lähettää "vaivan ja harmin" lievittäjäksi muita soijatuotteita.

Parin päivän päästä tulikin paketti, josta löytyi paitsi pussillinen uudemman erän soijasuikaleita, myös soijapaloja ja -rouhetta. En minä nyt tuollaista avokätisyyttä osannut odottaa semminkään, kun mainitut vaiva ja harmi eivät olleet kohtuuttomat.

Mutta kuluttajaa tosiaan kannattaa silittää myötäkarvaan: hyvä kello kauas kuuluu, paha vielä kauemmas.

Etenkin blogiaikana.

Talipalloja

"Most climbers aren't in fact deranged, they're just infected with a particularly virulent strain of the Human Condition."
- Jon Krakauer: Eiger Dreams. Ventures Among Men and Mountains (1997)

Turhaan yritin tarjotella kaappiin jääneitä talipalloja matkaevääksi kolmikolle, joka tänään suuntasi kohti Alaskaa ja maailman kylmimmäksi väitettyä vuorta. Ei pitäisi karvattoman kädellisen aliarvioida tiaisten viisautta, mitä pakkasessa pärjäämiseen tulee, sano.

Pagistaanin pääluku putosi siis kolmeen viiden viikon ajaksi. Toivon mukaan muuta ei sitten putoakaan minnekään, esimerkiksi railoon. Tai jos putoaa, niin kiinni köydessä, jonka toisessa päässä ollaan hereillä ja valppaana iskemään hakku lumeen.

Kuulumisia voi halutessaan seurata retkikunnan sivuilta.

Denalin kuva on lainattu täältä.

Joka ikisen

Terveysasioista ruikuttaminen on epäilemättä tympeää luettavaa, mutta seuraavaan voi suhtautua vaikkapa lääketieteellisenä aivopähkinänä.

Kertokaa siis, oi viisaammat, miten on mahdollista, että viimeisen viiden kuukauden aikana olen ollut kuudesti sairaana? Viimeisin lentsuntapainen - verenmakuinen, kivulias yskä epämääräisine lihassärkyineen - iski toissayönä kuin tyhjästä. Edellisestä nuhaköhästä on vasta kolmisen viikkoa aikaa.

Tämä ei ole enää hauskaa.

Kun muutama vuosi sitten viilasin elintapojani vähän terveellisempään suuntaan, putosi flunssien määrä korkeintaan yhteen vuodessa. Siksipä tämän kevään ketjusairastelu minua sangen suuresti harmittaa ja sydämelleni käy. Tuntuu, että olen imuroinut rööreihini joka ikisen tielleni osuvan viiruksen ja basiliskon. Voisiko syynä olla tammikuun työreissulta mukaan tarttunut perkeleellinen flunssa, joka jälkitauteineen talttui vasta ärhäkällä antibioottikuurilla? Veikö se vastustuskykyni? Miten saan immuniteettini takaisin?

Edellisistä vahingoista viisastuneena olen kyllä kiltisti odottanut tervehtymistä, ennen kuin olen sännännyt juoksulenkille tai muuta, koiranlenkitystä rankempaa ruumiinliikuntoa harrastamaan (niinpä en ole juuri muuta ehtinyt tehdäkään kuin odotella aikoja parempia ja koettaa olla murehtimatta katoavaa kuntoa). Siitäkään ei siis pitäisi olla kyse. Eikä siitä, että söisin mitä sattuu tai nukkuisin liian vähän.

Kirottua yhtä kaikki. Köh.

Ratkaisevia linjauksia

Lisäys: Lainmuutosta vaativaa Pallaksen lisärakentamista vastaan kootaan nettiadressia. Sivuilla esitetään myös hyvät perustelut hankkeen vastustamiselle.

Pallaksen hotellisuunnitelmat yhdistettyinä muun muassa kasvavaan paineeseen sallia huvimoottorikelkkailu ja mönkijäajelu kansallispuistoissa viittaavat siihen, että lähiaikoina tullaan tekemään varsin ratkaisevia linjauksia koko kansallispuistoaatteen* tulevaisuutta ajatellen.

Kansallispuistot voidaan jättää alueiksi, joiden tärkein tehtävä on turvata luonnon monimuotoisuus. Silloin "kansallispuistot palvelevat luonnonsuojelun ehdoilla myös virkistystä". Kaikkia palveluita ja huveja ei tarvitse saada puiston alueelta, ja liikkuminen tapahtuu ainakin pääsääntöisesti omin lihasvoimin luontoa ja lajitovereita häiritsemättä.

Jos taas näistä periaatteista lähdetään tinkimään lainmuutoksia väsäämällä, loppua ei taida näkyä edes tunturimaiseman kaukana siintävässä horisontissa.

*Kansallispuistojen historiasta hieman lisätarinaa löytyy täältä.

Tsilit

- Tsilit, sanoi västäräkki keväisessä Nuuksiossa, jossa Pagistaanin kansa kokonaisuudessaan pistäytyi asfalttia paossa perjantaina. Mitäpä siihen lisäämään.

Tänään avattiin kalliokiipeilykausi, tosin allekirjoittaneen tapauksessa kyse oli ennemminkin turaamisesta, kapuamisesta ja räpeltämisestä kuin kiipeilystä. Hauskaa oli silti; huomenna kukaties jatketaan harjoituksia.

Luokaton

Moontrap on löytänyt voittajansa, mitä tulee huonoimman koskaan näkemäni elokuvan titteliin.

Manaaja II. Niin luokaton, että jouduimme katsomaan sen kahdessa osassa nukahdettuamme ensimmäisenä iltana kesken kaiken. Toisena iltana vain sisu sai meidät sinnittelemään loppuun asti.

Ainoa kiittävä maininta tulee musiikista.

Kotimatkalle

Vapunseutu tuli vietettyä lämmöstä ja auringosta nauttien mukavassa seurassa ja joviaalissa skumppahönössä, vaikka allekirjoittanut koettaakin karttaa päihtymyksen piinallista tilaa parhaansa mukaan.

Vappuvieraillamme oli suorastaan anteeksiantamaton kiire takaisin Tampereelle, vaikka perjantain olimme kaikki vapaaksi kaavailleetkin. Heidän karattuaan junaan vappupäivän kääntyessä illaksi koimme urosvahvistuksen kanssa hämmentävän hetken. Kumosimme keskenämme viimeistä tilkkaa läksiäisviinistä asemaravintolassa, kun samaan pöytään tunki olutlaseineen joltisenkin juopunut herra aloittaen maanisen tinkaamisen miehen teekkarilakista ja opiskeluajasta. Paikallisjuna kutsui, joten kohteliaasti ilmoitimme poistuvamme seurasta ja lähtevämme kotimatkalle.
- Ai Joensuuhun vai, kysyi mies.

Kyllä, olemme molemmat kotoisin Joensuusta. Mutta voin vannoa, että asia ei lyhyessä keskustelussamme tullut esille edes sivulauseessa. Joensuun juniakaan ei juuri tuolloin ollut lähdössä.

Suunnistaessamme kohti laituria aloimme miehen kanssa samalla sekunnilla hyräillä Twilight Zonen tunnusmelodiaa. Tidididi tidididi. Brrr.