keskiviikkona, tammikuuta 07, 2009

Oravan luokkaa

Veloena pohti metakognitiota ja sai minutkin innostumaan aiheesta. Siitä ehkä myöhemmin lisää. Ehkä. Jos ehdin, jaksan ja muistan. Kirjoituksessa mainittiin nimittäin jotakin, joka sai silmäni aukeamaan mitä kiusallisimmalla tavalla:

"Minun on helppoa keskittyä hetkellisesti täysin johonkin asiaan, suuntautua siihen kuin tarkasti rajatun valokeilan."

Vaikka Veloena itse listaakin moisen intensiteetin varjopuolia, en voi kuin huokaista kaihoisasti ja ihaillen. Minun keskittymiskykyni on oravan luokkaa. Tai kenties päästäisen. Töitä tehdessänikin tarkistan vähän väliä sähköpostit, luen uutisia, hyppään katsomaan ikkunasta ulos, juttelen koirille, tuijotan tylsänä seinää, päivitän Facebook-statustani, haen omenan tai lisää kahvia.

Ja kirjoitan blogia.

Näinä kaikenkattavan medikalisaation aikoina olen joskus miettinyt, mahdanko kärsiä lievästä tarkkaavaisuushäiriöstä.

Toisinaan pystyn kyllä suuntaamaan huomioni täysin johonkin tekemiseen jopa tunneiksi, mutta se on harvinaista. Valitettavan harvinaista. Sitä hämmentävämpää on, että onnistun kaiken epäolennaisen touhuamisen ja nuokkumisen lomassa saamaan asioita aikaan. Vaikkei uskoisi, suoriudun tehtävistäni ajoissa ja pääsääntöisesti kunnialla (mikä saa joskus miettimään, olisinko vielä tehokkaampi jos keskittymiskykyni olisi parempi, vai onko tämä minulle kenties ainoa mahdollinen tapa tehdä asioita).

Joskus tosin epäilen - tunne on mitä aavemaisin - että tuotokseni on tehnyt joku muu minun ollessani pelkkä välikappale. Jokin henki kenties? Esimerkiksi lisensiaatintyöni tarkastuslausunnoissa kiiteltiin allekirjoittaneen "loogista ja selkeää ajatuksenjuoksua", mikä sai minut pärskähtelemään epäuskoisena. Eiväthän oravat ajattele loogisesti ja selkeästi. Kai.

Niin, ne työt. Mutta ensin lisää kahvia, sähköpostit, postiluukkukin taisi kolahtaa ja...

4 kommenttia:

Jenni kirjoitti...

Arvaa kärsiikö työkaverit tällaisesta esimiehestä? Voin nimittäin allekirjoittaa nuo piirteet itsessänikin. Olen monesti sanonutkin, että keskittymiskykyni on päästäisen luokkaa. Joskus tuntuu siltä, että saan aika paljon anteeksi...

Sandy kirjoitti...

Lajitoveri ilmoittautuu! Ihan ollaan samaa laatua.

Olen kyllä verrannut keskittymiskykyäni kärpäsen vastaavaan...

Veloena kirjoitti...

Hmm, jotten nyt jäisi vaikuttamaan jotenkin yli-inhimillisen valokiilamaiselta, niin tehtäköön juhlallisesti selväksi, että minunkin valokiilamaisuuteni sentään rajautuu tiettyihin toimintoihin. Lähinnä niihin, jotka sysäävät ajatukset liikkeelle, kuten lukeminen ja kirjoittaminen.

Sen sijaan esimerkiksi valokuvaajaksi päätin jättää opiskelematta sen vuoksi, etten ole kovinkaan pitkäjänteinen laboratoriopuuhaaja, nykyään se olisi kai tietokonepuuhaaja. Kun muokkaan valokuvia, samalla syön ja feisbuukkaan ja vaikka mitä.

Ja feisbuukkaanhan minä tietty kääntämisenkin lomassa. Hetken, intensiivisesti, ja sitten takaisin tekstiin. :P

Olen huomannut sen seikan, että mitä vaativampi työ ja kiinnostavampi aihe, sen paremmin imeydyn. Esimerkiksi lauantaityössä kirjastossa taas... huuooh... saatan tehdä sataa asiaa yhtä aikaa keskittymättä mihinkään ja työkaveri saa melkein sätkyn, kun vastaan hänen kysymykseensä ihan väärällä tavalla tyyliin "niin siis olitteko te siellä vkl?" ja vastaan: "ihan totta, omenapuitapa hyvinkin."

Omat ammatinvalintamurheeni liittyvät siihen ainaiseen kysymykseen, olisiko sittenkin parempi tehdä vähemmän imeviä töitä vai koettaako vain rajata imevien töiden tuntimäärä per viikko järkeväksi...

Kati Parppei kirjoitti...

Heh, onpa helpottavaa kuulla, etten ole ainoa sähköjänis (tuskinpa sitä tosissani oletinkaan). Orava, päästäinen ja kärpänen...

Veloena, jouduit osoiteltavaksi jalustalle vain, koska lausahduksesi osui niin yksiin omaan käyttäytymiseen turhautumiseni kanssa :D. Välillä on niin hemmetin kiusallista, kun ei saa millään ajatuksiaan pysymään yhdessä asiassa kerrallaan; työskentelemään tehokkaasti jonkin aikaa ja huilaamaan sitten hyvällä omallatunnolla.

Jännä juttu muuten, että juuri tekstin kääntäminen on minullakin yksi harvoista tekemisistä, jotka saattavat imaista mukaansa ihan täysin. Jokin siinä on. Kirjoittaminen tai lukeminen harvemmin saavat tuon aikaan. Aiemmin pystyin niissä suurempaan intensiivisyyteen kuin nykyisin, vaikka luulisi, että tuossakin harjaantuu...

Ongelmana on myös se, että jos esimerkiksi tutkimusta tehdessäni innostun jostakin oivalluksesta, se vähäinenkin keskittyminen katoaa sen siliän tien. Usein minun on pakko hypätä ylös ja tehdä jonkin aikaa jotain ihan muuta, ennen kuin voin palata innostuksen aiheuttaneen asian pariin.